Aadolf tarinoi vanhan liiton hevibändeistä
(Artikkelit julkaistu myös Hamara-lehdessä)



Bathory


Naapurimaamme virallinen kulttiylpeys Bathory vastaa useiden metallialalajin alkukehityksestä. Bändin uralle mahtuu kiistatonta suunnannäyttöä black-, thrash- , & deathmetallin saralla, ja varsinaisen pioneerityönsä bändi lienee tehnyt viikinkiteemojen sekoittamisessa metallimusiikkiin. Bathoryn perustivat Tukholmassa vuonna 1983 taiteilijanimillä Hanoi, Vans sekä Quorthon esiintyneet nuorukaiset. Kokoonpano toimi aluksi myös nimillä Nosferatu, Mephisto, Elizabeth Bathory, Countess Bathory, ja lopulta simppelisti nimellä Bathory. Elisabeth Bathory, josta legendaarinen Venom myös aikanaan lauleskeli, oli vuosina 1560-1614 vaikuttanut Unkarilainen sadistinen kreivitär, jonka kerrotaan harrastaneen mm. neitsyiden silpomista ja kylpemistä heidän veressään.

Ensimmäiset Bathory-julkaisut, kaksi biisiä Scandinavian Metal Attack -kokoelmalevylle ajoittuvat vuoteen 1984. Biisit Sacrifice sekä The Return Of The Darkness and Evil ovat myös ainoat julkaistut tallenteet alkuperäiskokoonpanolla. Pian nokkamiehenä toiminut Quorthon, tunnettu myös taiteilijanimillä Ace tai Black Spade jäi yksin Bathoryn ainoaksi alkuperäisjäseneksi. Mielenkiintoinen yksityiskohta Bathoryn historiaan liittyen on se, että bändistä miltei alussa hatkat ottanut perustajajäsen Jonas Åkerlund (Vans) on luonut menestyksekkään uran video-ohjaajana ja häärinyt mm. Metallican, Madonnan, U2:n ja Prodigyn musiikkivideoiden takana. Quorthonin oikeaksi nimeksi on kerrottu Thomas Forsberg, ja hänen tiedetään olevan kaikki Bathory -albumit julkaisseen Black Mark levy-yhtiön omistajan, Börje Forsbergin poika.

Bathory on aina ollut tunnettu enemmänkin myyttinä kuin perinteisenä yhtyeenä. Levyillä soittaneet muusikot ovat jääneet kautta aikain enemmän tai vähemmän arvoituksiksi. Rumpali on aina esitelty nimellä Vvornth, samoin basistia on levyillä alati kutsuttu Kothaariksi riippumatta siitä kuka ko. instrumentteja on milloinkin hoitanut. Keikkailu ei kuulunut Bathoryn ohjelmistoon lainkaan (lukuun ottamatta muutamaa pikkukeikkaa 80-luvun alussa), levyn kansissakaan jäseniä ei esiintynyt kuin yhden ainoan kerran (Blood, Fire, Death-klassikko,1988), ja ainoa Bathory -musiikkivideo on julkaistu vuoden 1990 Hammerheart -levyltä (One Rode To Asa Bay). Varmaa on kuitenkin se, että kaikki bändin aktiviteetti on aina ollut multi-instrumentalisti Quorthonin aikaansaannosta.

Uransa aikana Bathory ehti julkaista 16 levyä (muutama kokoelma), jotka muodostavat kirjavan kokonaisuuden niin musiikillisesti kuin tuotannollisestikin. Bathoryn musiikki on ollut aina melko rosoisesti soitettua ja lopputulos usein silottelematonta. Pari alkupään levyä on tuotettu kirjaimellisesti autotallissa, ja leikillisesti voisikin miettiä toimiiko tämä toimintamalli kenties BM - puritanistien ”näkymättömänä ohjenuorana” vielä tänäkin päivänä. Bathoryn vauhti puolestaan alkoi hiukan hidastua muutaman albumin jälkeen. Selkeimmät muutokset ehkä voi havaita 1988 Blood, Fire, Deathilla, jolla raskaus ja eeppisyys alkaa saada enemmän jalansijaa nopeuden tilalle. Myös lyyrisellä puolella Bathory luotsasi jo alkuaikoinaan perinteisistä BM -julistuksista erilaisten viikinkitarujen suuntaan. 90-luvun lopulla alkoivat sävellyksiä koristella myös massiiviset mieskuorot, jotka ovat myös rakentaneet suuren osan Bathoryn identiteetistä. 1991 ilmestyi massiivinen, vahvasti akustissävytteinen Twilight Of The Gods, joka vei Bathoryn puhtaamman ilmaisun äärimmilleen. Tämän jälkeen, pidemmän levytystauon aikana Quorthon koosti Bathorylle Jubileum & Jubileum II - kokoelmat siihen mennessä julkaistuista levyistä.

1994 Quorthon julkaisi ensimmäisen soololevynsä Album. Levy sisälsi enemmänkin rokkaavaa ja popahtavaa musiikkia, jollaista Bathoryltä ei olisi odottanutkaan kuulevansa. Samana vuonna taas koettiin Bathoryn historiassa melkoinen yllätysmomentti, uusi levy Requiem esitteli yleisölle yllättäen levyllisen synkkää kitaravetoista thrashia. Samoilla linjoilla jatkoi myös seuraavana vuonna ilmestynyt Octagon, jolla voi jo havaita jopa asennemetallisia sekä industriaalisia piirteitä. Roskametallikokeilut saivat kuitenkin lopulta kyytiä, seuraava levy rakentui vuosia sitten ”viikinkikaudella” sävelletyistä ja julkaisemattomista raidoista. Vuonna 1996 siis jälleen miekat kalisivat, kaviot kopisivat ja airot narisivat kovemmin kuin koskaan aiemmin uuden Blood On Ice -pitkäsoiton myötä. Quorthon julkaisi seuraavana vuonna toisen soololevynsä Purity Of Essence (tällä kertaa tuplana), ja vuonna 1998 kolmas Bathory -kokoelma Jubileum III näki päivänvalon.

Tämän jälkeen hiljaiseloa kesti aina vuoteen 2001 asti, jolloin julkaistiin vielä hiukan tarkoitusperiltään kyseenalainen kokoomalevy Katalog. Tämä julkaisu sisälsi yhden biisin jokaiselta siihen mennessä julkaistulta levyltä. Quorthon oli kasannut myös jälleen Bathoryn rivit ja samana vuonna ilmestyi myös pitemmän tauon jälkeen uusi pitkäsoitto Destroyer Of The worlds. Tuotos on tyyliltään cocktail kaikesta jo siihen mennessä tehdystä - lähinnä uusia, omituisia metallisia kokeiluja vanhojen hyväksi havaittujen tehokeinojen lomassa. Bathoryn joutsenlauluksi jäi kaksiosainen viikinkieepos Nordland, joista ensimmäinen ilmestyi 2002 ja kakkososa vuonna 2003. Teos oli Bathoryn mittakaavassa melko onnistunut ja tasapainoinen musiikillisesti ja noudatti myös Bathorylle tuttuja arvoja sisältäen ripauksen uusia tuulia.

Bathoryn uralle tuli valitettavan todellinen loppu kuluvan vuoden kesäkuussa. Thomas Forsberg alias Quorthon löytyi kotoaan menehtyneenä sydänkohtaukseen vain 39-vuotiaana. Lähipiirille hänen kuolemansa ei tullut yllätyksenä, sillä hänen tiedettiin kärsineen sydänvaivoista jo pitempään. Vastaavien legendojen muodostuminen näin digitaaliaikana voi olla hyvinkin epätodennäköistä, mutta Quorthonin nimi ja aikaansaannokset tullaan varmasti aina muistamaan. Mm. monet kautta aikain menestyneimmät BM -bändit tunnustavat surutta Bathoryn esikuvakseen. Ja tiedetäänpä bändin toimineen useamman kotimaisenkin bändin musiikillisena innoittajana. R.I.P, Quorthon. R.I.P, Bathory !!!

Kotisivu





Carcass


Englantilainen Carcass tunnetaan bändinä, joka on ollut mukana grind- ja hardcoresuuntauksien alullepanossa ja kehityksessä. Bändin kehityskaari omaa paljon piirteitä saman ajanjakson muiden viitannäyttäjien kanssa. Myös Carcassin musiikki muuttui levy levyltä ihmisystävällisemmäksi ja helpommin lähestyttäväksi tinkimättä kuitenkaan brutaalista ominaissoundistaan. Bändin ura starttasi vuonna 1985 Liverpoolissa perustajajäseninään rumpali Ken Owen ja kitaristi Bill Steer. Alkuperäisenä vokalistina toimi Sanjiv-nimellä muistettu kaveri josta ei kummemmin tarinaa olekaan jäänyt jälkipolville kerrottavaksi. Basson varteen liittyi alkumetreillä myös Electro Hippies -bändissä vaikuttanut Jeff Walker. Flesh Ripping Sonic Torment -demo nauhoitettiin samana vuonna, jonka jälkeen Sanjiv poistui/poistettiin kokoonpanosta Jeff Walkerin ottaessa päävastuun myös äännähtelystä. Bill Steer vaikutti myös Napalm Deathissa, jossa kitaroi parilla alkupään levyllä.

Bändi jatkoi taivaltaan kolmejäsenisenä ja debytoi vuonna 1988 Earachen kautta julkaistulla pitkäsoitollaan Reek Of Putrefaction. Monien ensimmäiseksi grindlevyksi tituleeraama debyytti sisälsi 22 pariminuuttista rykäisyä, joista ei vauhtia ja vaaraa jäänyt puuttuman. Sanoituksissaan Carcass käsitteli tuolle ajalle ominaiseen tyyliin erilaisia lihamestarin edesottamuksia viljellen myös runsaasti lääketieteellistä ammattisanastoa. Debyytti sai kohtuullisen hyvin huomiota, mm. legendaarinen, jo edesmennyt radio-toimittaja John Peel soitti ahkeraan levyä, ja 80-luvun lopulla Carcass myös pääsi esiintymään Peelin radio-ohjelmassa. Levy sai pian seuraa, 1989 julkaistiin upeasti nimetty Symphonies Of Sickness. Tällöin otettiin askel kohti kireämpää soundia, josta myöhemmin kehittyikin tavaramerkki bändille. Myös musiikillisesti tarkisteltiin hiukan linjaa, mm. biisit alkoivat saada vähän pituutta ja selkeämpiä rakenteita.

Vuonna 1990 homman tukevoittamiseksi yhtye alkoi hakea toista kitaristia, ja kepin varteen löytyi länsinaapuristamme entinen Garnage-mies Mike Amott. Seuraavana vuonna ilmestynyt kiekko Necroticism: Descanting The Insalubrious kehittyikin tämän myötä musiikillisesti melkoisen harppauksen, ja onkin yleisesti korkealle arvostettu levytys. Ensimmäistä kertaa kitaroista saatiin yläsäveliäkin kuuluviin ja biiseissä oli myös varsin hienoja oivalluksia melodiaosastolla. Vaikka musiikissa olikin jo huomattavasti enemmän sävyjä ja vauhti aiempaa hillitympää, pitivät B-vireeseen tuunatut kitarat ja kuoloa hersyvät riffittelyt huolen siitä, että homma soundasi edelleen varsin synkeältä. Kolmas levy nosti bändin jo kuusinumeroisiin myyntilukuihin ja bändi pääsi keikkailemaankin laajemmalle alalle. Vuonna 1994 Carcass saattoi ulos varsinaisen mestariteoksensa, Heartwork-levy tarjosi edelleen kehittyneempää teknistä taiturointia vieläkin melodisemmin. Amott kuitenkin poistui Carcassin riveistä Heartworkin jälkeen keskittyäkseen omiin projekteihinsa. Bändi teki mittavat Englannin, Euroopan ja Amerikankiertueet, joilla Amottin korvasi Venomissakin vaikuttanut amerikkalaiskitaristi Mike Hickey. Suosio lujittui ja levyn vakuuttavuudesta kielii sekin että sen myötä bändi sai lopulta solmittua rahallisestikin metallibändille mittavan sopimuksen Columbia Recordsin kanssa.

Suunnitelmat seuraavan levyn suhteen eivät Columbian kanssa kuitenkaan täysin menneet yksiin. Yhtiö koitti saada Carcassia keventämään linjaansa entisestään ja ehdotti jopa laulutunteja Jeff Walkerille, jonka tunnusomainen karkea ääni oli yksi keskeinen tekijä bändin soundissa. Rahoissaan yhtye ei ihmeemmin piitannut levy-yhtiön mietteistä, vaan painui studioon äänittämään uuden kitaristinsa Carlo Regadasin kanssa viidettä pitkäsoittoaan Swansong. Levystä tuli huomattavasti rokkaavampi ja vähemmän hyökkäävä aiempiin nähden. Levyn valmistuttua haaveet kaatuivat, Columbia ei ollut kiinnostunut sitä julkaisemaan ja valmis äänite seisoi tyhjän panttina vuoden päivät. Lopulta vuonna 1996 kaikki muutkin Carcassin julkaisut hoitanut Earache osti koko hoidon ja hoiti Swansongin kauppojen hyllylle. Vaikka levy saikin pääasiallisesti hyvän vastaanoton, tämä tapahtui bändin kannalta liian myöhään; Kitaristi ja biisintekijä Bill Steer oli saanut kaikesta tarpeekseen ja jo jättänyt turhautuneena yhtyeen. Samana vuonna Earache julkaisi vielä Wake Up And Smell...Carcass-kokoelman sisältäen mm. julkaisemattomia raitoja, EP- materiaalia sekä John Peel -studiosessioita. Samalla nimellä Earachelta on myöhemmin ilmestynyt myös VHS- ja DVD- julkaisut bändin videoilla ja livemateriaalilla varustettuna.

Uutta materiaalia, eikä muutenkaan isompaa aktiviteettia tuon jälkeen ole miehiltä ilmestynyt Carcass-nimen alla. Tänä vuonna ilmestyi Earachelta vielä yksi kokoelma Choice Cuts. Kokoelmalla ei kuitenkaan ole varsinaisesti mitään uutta tarjottavaa toipilas Mike Owenin sisältämää puheenvuoroa lukuunottamatta. Rumpali miltei menehtyi pahanlaatuiseen aivohalvaukseen vuonna 1999, ja on hiljakseen palailemassa kannutteluhommiin. Kitaristi Bill Steer jatkoi mm. stonermusiikin parissa Firebird-bändissä, jäljelle jäänyt kolmikko taas jatkoi Blackstar-nimisenä kokoonpanona yhden pitkäsoiton verran. Näkyvästi aktiivisin on ollut ehkä Heartworkin jälkeen bändistä eronnut Mike Amott, joka on vaikuttanut sittemmin Spiritual Beggarsissa sekä vielä näkyvämmin Suomessakin vierailleessa Arch Enemyssä. Arch Enemyn levyiltä voikin helposti haistaa selkeän Carcass-soundin. Jeff Walkerin suunnitelmat taas ovat Suomalaisittain kiinnostavia, mies aikoo julkaista raskaamman kantri/blues-vetoisen soololevyn ensi vuoden puolella. Levyllä tulee Walkerin mukaan vaikuttamaan nimekkäitä ulkomaisia muusikoita, sekä myös täkäläisille tuttujen HIM- ja Amorphis -yhtyeiden miehistöä. Mies vierailee äänijänteineen myös helsinkiläisen To Separate The Flesh From The Bones -grindyhtyeen uudella pitkäsoitolla. Eikä siinä kaikki, Walkerin huhutaan vahvasti nousevan bändin kanssa lavallekin Tampereen Klubilla 18. joulukuuta Fragile Art Of Existence -hyväntekeväisyyskeikalla. Carcass ei tule kuitenkaan miehen lausuntojen mukaan tekemään koskaan comebackia.



Kotisivu





Coroner


Sveitsin käkikellomaasta ei ole kovin montaa merkittävää metallinimeä noussut. Celtic Frostin ohella varmasti merkittävimmäksi genren vaikuttajaksi voidaan kiistatta lukea Zúrichissä 1985 perustettu Coroner. Bändi muistetaan vanhan liiton teknisemmän puolen pioneerina joka ei juuri kokenut tyylillistä urautumista. Levyltä toiseen Coroner onnistui muokkaamaan itseään uuteen uskoon säilyttäen kuitenkin aina tunnistettavan ominaissoundinsa. Osittain tämä voi olla selitettävissä sillä, että bändi vaikutti uransa ajan karusti triona. Myös miehistö säilyi syntyhetkistä hajoamiseen asti täysin samana: Kitarassa ja pääasiallisena musiikillisena ideoijana vikkeläsorminen Tommy T. Baron, oikealta nimeltään Tommy Vetterli, basson ja mikin varressa lähes yhtä vikkelä Ron Royce (Ron Broder), sekä rumpupatterin takana Marquis Marky, (Marky Edelmann).

1986 ryhmä painui studioon nauhoittamaan ensimmäistä demoaan. 4 biisiä sisältävä, Death Cultiksi nimetty tuotos on melkoinen keräilyharvinaisuus tänä päivänä parinsadan kappaleen painoksellaan. Jo alkumetreistä kävi selväksi että yhtyeen valtti tulee olemaan soittotaito, nopeus ja myös niiden esiintuominen varsinkin kielisoittimien karsinassa. Kitarasankari Tommy T.Baronin ripeän ja persoonallisen kitaroinnin ohella myös Ron Royce hoiti bassokuvioita sormillaan ajoittain tismalleen samoilla nopeuksilla. Demolla sessiolaulajana toimi Celtic Frost-nokkamies Tom G. Warrior, joka varmaan maineellaan edesauttoi bändin etenemismahdollisuuksia. Niin tai näin, Celtic Frostinkin lafkana toiminut Noise otti talliinsa Coronerin. Debyyttialbumin nauhoituksiin päästiin jo alkuvuonna 1987. Bändi ei löytänyt tarkoitukseensa sopivaa laulajaa, joten Ron Royce otti nelikielisen ohella pestin hoitaakseen. Ronin karhean kuivahko tulkinta ei ehkä ole eläimellisimmästä päästä mutta muodosti kuitenkin osan Coroner-soundia. Ensimmäinen albumi sai nimen R.I.P, ja oli pelinavauksena aikamoinen hyökkäys kisailijoita vastaan melodisuudellaan ja teknisellä nopeudellaan. Debyytille pääsi myös Death Cult -demolta tuttu biisi Spiral Dream uudelleenäänitettynä versiona. Isommin ei hidasteltu, seuraavana vuonna R.I.P sai seuraajan kakkospitkäsoiton, Punishment For Decadencen muodossa. Musiikillinen linjaus ei juuri muuttunut, päämääränä säilytettiin tasokkaat sävellykset sekä runsas nuottimäärä. Levylle innostuttiin myös coveroimaan erään idolinsa Jimi Hendrixin biisi Purple Haze.

Harvinaisen myöhään, vasta toisen levynsä jälkeen bändi uskaltautui testaamaan kykyjään elävän yleisön edessä. Vaikka trion hallussa olikin edellytykset hoitaa homma kotiin musiikillisesti, varteenotettavampi livebändi Coronerista kasvoi vasta myöhemmin laajemman kiertuekokemuksen myötä. Tiuha julkaisutahti jatkui vielä yhden levyn verran, 1989 julkaistiin kolmoslevy No More Color. Levy päätti myös musiikillisesti eräänlaisen trilogian, ja edustikin jo hiukan suorempaa ja hiotumpaa ilmaisua. Mainittakoon vielä että soundien takana on ko. levyllä vaikuttanut legendaarinen Scott Burns ja Morrisound Studio. Levyn atmosfäärisestä päätösraidasta Last Entertainment julkaistiin myös video. Samoin Noise julkaisi myös 1990 Berliinissä taltioidun kokonaisen keikkavideon No More Colour-kiertueelta, vaikka itse yhtye ei antanutkaan joidenkin teknisten puutteiden vuoksi suostumustaan julkaisuun.

1991 julkaistu Mental Vortex oli jo yleisilmeeltään huomattavasti riisutumpi. Soundipuoli oli aiempaan verraten kliinisempi ja materiaali soitannollisesti paljon totuttua yksinkertaisempaa. Viimeiseksi täyspitkäksi jäänyt Grin (1993) vei tämän pelkistymisen selkeästi pisimmälle. Levyn päätösbiisiksi bändi koveroi vielä Beatlesin I Want Youn. Coroner teki levyn tiimoilta vielä kaksi euroopankiertuetta, jonka jälkeen bändi hajosi osittain musiikillisiin erimielisyyksiin, osittain turhautumiseen bisnespuolella. Noise ei koskaan antanut tarvittavaa tukea ja promootiota bändille, joka kuitenkin teki loistavia levyjä yksi toisensa jälkeen. Bändi joutui jopa maksamaan osan Grin-levyn tuotannosta omasta pussistaan. Grinin jälkeen ilmestyi vielä 1995 bändin nimeä kantava kokoelma neljällä uudella biisillä varustettuna. Kyseessä oli lähinnä levytyssopimuksen täyttäminen, bändi oli vielä velvollinen tekemään yhden levyn Noiselle. Coroner oli kuitenkin jo virallisestikin hajonneessa tilassa levytyshetkellä. Tästä kielii sekin että levyn uusilla raidoilla ei edes kannuttanut alkuperäisjäsen Marky Edelmann.

Toimettomaksi eivät jäsenet kuitenkaan jääneet vaikka Coroner laittoikin pillit pussiin, varsinkaan kitaristi Vetterli. Mies on toiminut myöhemmin mm. erilaisissa studiotöissä sekä sessio- ja kiertuekitaristina kevyemmänkin musiikin taustabändeissä, opettanut kitaransoittoa, ja jonkin aikaa myös thrashlegenda Kreatorin kitaristina. Hänellä oli myös heti Coronerin jälkeen Clockwork-niminen oma bändi joka ei kuitenkaan vaikuttanut demoastetta pitemmällä. Rumpali Marky Edelmann taas vaikutti myöhemmin parissakin erilaisessa lökäpöksyosaston orkesterissa. Erikoista kyllä, mies oli kallellaan metallin ohella myös teknoon hip-hopiin ja yleensäkin elektroniseen musiikkiin. Basistilaulaja Ron Broder ei kaiketi jäänyt isommin vaikuttamaan metallimaailmaan Coronerin jälkeen.

Vetterli, Broder ja Edelmann eivät koskaan sanoneet ehdotonta eitä comebackin suhteen ainakaan haastatteluissa, joten toivoa voi elätellä nähdä vielä voimissaan tämä aliarvostettu bändi, joka oli elinkaarensa aikana alati aikaansa edellä. Siihen asti voimme muistella Coroneria yhtyeenä joka joutui lahjakkuudestaan huolimatta myös musiikkiteollisuuden kylmien rattaiden jauhamaksi. Nopeahkoon ja klassisvaikutteiseen kielisoitintaiturointiin ihastuneiden nuoremman polven metallipäiden kannattaa kohdatessa ehdottomasti tsekata kolme ensimmäistä Coroner-pitkäsoittoa. Ja ottaa huomioon että ne tehtiin sentään melkein pari vuosikymmentä sitten.



Kotisivu









Death


Death on jäänyt jälkipolvien ihmeteltäväksi yhtenä nimeään kantavan metalliskenen merkittävimmistä rakentajista. Floridalaisteinipoikien demopumppu Mantas muutti nimensä jo alkutaipaleellaan ytimekkäästi Deathiksi, debytoiden vuonna 1987 levyllä Scream bloody gore. Suoranpuoleisesta kuolonjyystöstä bändi kasvoi levy levyltä monimuotoisemmaksi ja teknisemmäksi, esittäen kuitenkin esimerkillisen rehellistä metallia läpi uransa. Metalli onkin ainoa millä Deathin musiikkia kannattaa määritellä, deathmetal-raameistaan bändi kasvoi ulos, kuten muistakin mahdollisista karsinoista kerta toisensa jälkeen. Deathia on myös vaikea luonnehtia yhtyeeksi. Kyseessä kuitenkin oli paljolti kitaristi-laulaja-säveltäjä-sanoittaja-tuottaja Chuck Schuldinerin hartiavoimin eteenpäin kiskoma musiikillinen visio, jonka toteuttamiseen mies vaihteli bändikokoonpanoa kuin sukkia. Kahta samaa kokoonpanoa ei Deathin levytyksillä koskaan kuultu.

Vuonna 1988 Debyyttiä seurannut Leprosy riuhtaisi Deathin musiikillisesti aivan omaan kategoriaansa. Käsittämättömän julmat soundit ja ääriraskaat riffit tekevät levystä yhden kiistattoman deathmetalklassikon. Spiritual Healing vuodelta 1989 uudisti Deathia ehkä musiikillisesti vähiten, mutta antoi osvittaa tulevasta mm.Schuldinerin sanoitusten asteittaisen kantaaottavuuden myötä. Kuolema, silpomiset ja hengityksen loppumiseen tähtäävät tarinat alkoivat tehdä tilaa enemmänkin elämää ja ihmismieltä kartoittaville näkemyksille, ja tämäkin ilmiö syveni vuosi vuodelta Chuckin uran edetessä. Bändi vieraili Spiritual healingin tiimoilla myös suomessa. Schuldiner jäi pois kiertueelta henkilökohtaisten ongelmiensa vuoksi, lopun bändin päättäessä hoitaa kiertue tilapäismiehityksellä. Tämä koitui senhetkisen Deathin kohtaloksi, Chuckin näyttäessä managereja myöten kaikille ovea. Näiden kolmen levyn suunnannäytön jälkeen Death alkoi suunnata musiikillisesti loitommaksi death-metal kuvioista. Schuldiner totesi itsekin, että Deathilla ei ole mitään tarvetta kävellä käsi kädessä termin "Death metal" kanssa.

Teknisesti ehkä suurin harppaus saavutettiin vuonna 1991 Human-levyn myötä. Schuldiner itse luonnehti Humania lähinnä "kostoksi", ja levy ainakin kuulostaa onnistuneelta sellaiselta. Kitarointi levyllä oli ennennäkemättömän tehokasta ja teknistä tappoa, höystettynä Cynic-rumpali Sean Reinertin runsaan ripeällä tuplabasarivyörytyksellä. Humanin Euroopankiertueen tiimoilla bändi vieraili myös voimissaan Suomen maaperällä edesmenneessä Lepakossa. Individual Thought Patternsilla (1993) kokoonpanoon saatiin legendaarinen Dark Angel-rumpali Gene Hoglan, jo Humanilla soittaneen Steve DiGiorgion jatkaessa basson varressa. Tämän parivaljakon koristeltua Schuldinerin visiot, levystä tuli selkeästi Deathin poikkitaiteellisin tuotos. ITP:llä toisen kuusikielisen saloja tulkkasi legendaarinen King Diamond-kepittäjä Andy LaRocque, jonka omintakeiset soolot myöskin sopivat levyn ilmeeseen mainiosti.

Seuraavalle, 1995 ilmestyneellä Symbolic-levyllä jatkoi edelleen Gene Hoglan rummuissa, muun kokoonpanon vaihtuessa jälleen. Symbolic on kiistatta onnistunein Death-levy tuotannoltaan, jolla kaikki osat loksahtavat soundeja myöten kohdalleen. Tästä kiittäminen tuottaja Jim Morrisia, joka astui aiemmat levyt hoitaneen Scott Burnsin saappaisiin tälle levylle. Studionahan Death käytti aina legendaarista Morrisound-studiota Floridassa. Schuldinerin musiikki oli tässä vaiheessa ajautunut edelleen kauemmas perusdeathmetallista, ja levy sisältää tutun progeilevan materiaalin lisäksi myös ennennäkemättömän yksinkertaisiakin ratkaisuja Deathin kohdalla. Symbolicin jälkeisten kiertuiden jälkeen kuluikin aikaa, ettei koko Deathista kuulunut isompia.

Tällöin Chuck kertoi mm.mielenkiinnostaan hankkia "oikea" laulaja bändiinsä ja saattaa siten musiikkiansa taas uudelle tasolle. Schuldiner rakenteli uusia ideoitaan ja uutta kokoonpanoa joka tottelisi nimeä Control Denied, kunnes vuonna 1998 Schuldiner yllätti kaikki kasaamalla Deathin uudelleen, ja saattamalla ilmoille The Sound of Perseverance-albumin. Levy oli Symbolicia roisimpi ja vapautuneempi tuotos, ja eräänlainen sekoitus kaikkea mitä Death oli tuohon asti tehnyt. Bändi teki levyn tiimoilta viimeiseksi jääneet kiertueensa, ja mm.allekirjoittaneellakin oli kunnia nähdä bändi livenä vuonna 1998 Dynamo Open Airissa Hollannissa.

Kiertueiden jälkeen Schuldiner ilmoitti ettei tee enää biisejä Deathille, pääasiassa sama kokoonpano jatkaa siitä edespäin Control Deniedina ja viidenneksi jäseneksi oli valittu vokalisti Tim Aymar. Uuden bändin debyytti Fragile Art of Existence näki päivänvalon jo vuonna 1999. Musiikissa oli tutun trendivapaita vaikutteita ja melodiakulkuja Deathin ajoilta. Toisaalta taas myös paljon uuttakin, eikä pelkästään uuden laulajan mukanaan tuomaa lisäväriä.

Samaan aikaan leiristä kuului ikäviäkin. Niskakipujaan valitellut Chuck diagnosoitiin lääkärillä, ja miehellä todettiin harvinaislaatuinen aivokasvain. Sculdiner jäi heikoille Amerikan malliin tilanteessa jo pelkästään rahallisesti, hän ei koskaan ollut rikastunut musiikillaan eikä hän ollut vakuutettu. Chuckin hoitoa varten järjestettiin mittava keräys ympäri maailman, sekä mm. Deathin Live in Eindhoven julkaistiin tilanteen helpottamiseksi ja rahan keräämiseksi. Myös Schuldinerin perhe laittoi omaisuutensa likoon asian puolesta ja Chuck lopulta saatiin operoitua onnistuneesti.

Schuldiner kirjoitti toipumisensa lomassa uutta materiaalia Control Deniedin seuraavaa levyä varten, jonka nauhoituksetkin ehdittiin aloittaa. Sairaus vaikutti olevan voitettavissa, kunnes miehen tila taas huononi merkittävästi loppuvuonna 2001. Lopulta 13.Joulukuuta samana vuonna Schuldiner lopulta menehtyi sairauteensa pitkällisen taistelun jälkeen, vain 34-vuotiaana. Uutinen liikutti metallikansaa ympäri maailman, ja mm. Bändin kotisivu lähes tukkeutui surunvalitteluista. Lisäksi miehen kunniaksi on sittemmin järjestetty runsaasti erilaisia muistokonsertteja ympäri maailman, nykyään jo perinnepohjaltakin.

Control Deniedin kakkosalbumin materiaalin ja omat osuutensa Schuldiner ehti tehdä ennen menehtymistään viittä vaille valmiiksi. Tätä kirjoitettaessa Karmageddon Records ja Schuldinerin perikunta nahistelevat verisesti materiaalin oikeuksista. Jäljelle jääneet bänditoverit ovat ilmoittaneet halukkuutensa viimeistellä levy valmiiksi mahdollisimman täydellisesti, sellaiseksi kuten Chuck itse olisi halunnut. Toivoa sopii että vielä joskus saatetaan ilmoille Schuldinerin viimeisiä sävellyksiä, ilman skandaalinkäryjä. Niitä kun miehen eläessäkin oli ilmassa riittämiin.

Death ei koskaan bändinä ollut erityisen suuri, eikä onnekas. Schuldiner ei ollut kaikissa piireissä pidetty hahmo, hänen päälleensä viskottiin lokaa suunnalta jos toiselta, lähinnä omapäisyytensä vuoksi. Kaikki eivät miellyttäneet hänen ratkaisunsa tai mielipiteensä musiikkiin ja musiikkimaailmaan liittyvissä asioissa. Miehen sanat "Support music, not rumors" ovat painettu useampien Death-levyjen kansivihkosiinkin ja kertovat ainakin hänen asenteestaan musiikkiin. Kuitenkin Schuldinerin kiistellyn persoonan, peräänantamattomuutensa, sekä varsinkin luomansa ainutlaatuisen musiikin ansiosta Death oli ja on jokaiselle todelliselle fanille aina enemmän kuin bändi.



Kotisivu





Deicide


Deicide sulautuu musiikillisesti jenkkideathmetalryhmittymiin varsin vaivattomasti ja on myös yksi suuntauksen alkuperäisiä kivijalkoja. Useimmiten keulahahmo Glen Bentoniin kulminoituvat ulkomusiikilliset seikat taas tekevätkin bändistä varsin poikkeuksellisen ja vaikeammin ohitettavan. Yhtyeen ura starttasi Amon-nimisenä vuonna 1987 Floridassa, laulavana basistinaan Glen Benton, rummuissa Steve Asheim ja kitaroissa veljekset Eric ja Brian Hoffman. Amon ehti nauhoittaa kaksi demoa, Feasting The Beast (1987) ja Sacrificial (1989), ennenkuin Roadrunner-lafka innostui siinä määrin että otti yhtyeen hoiviinsa. Jo alkumetreistä lähtien julistettava sanoma oli ryhmälle harvinaisen selvä pimeän puolen maksimaalinen ylistys ja vahva kristinuskon vastaisuus sanoja säästelemättä.

Amon muutti nimensä Deicideksi, jota nimeä kantava debyyttialbumi ilmestyi 1990. Musiikkina debyytti oli varsin hiomaton reilun puolen tunnin pläjäys deathmetalpohjaista riffittelyä ja salamannopeita sooloja. Vastaavaa kaavalla on hoitunut muutkin julkaisut vanhaan kunnon Reign In Blood - malliin, mainittavasti yli puolen tunnin julkaisuja ei tähänkään mennessä ole Deicidelta juuri ilmestynyt. Varsinaisen ilmeen musiikkiin toi Bentonin synkkä ja persoonallinen vokaalityöskentely. Bentonin varsinainen tehokeino on aina ollut matalan murinan ja kirskuvan korkean säröäänensä peräkkäin- ja päällekkäinasettelu. Menetelmä kuulostaa tänä päivänäkin yli-inhimillisen pelottavalta ja omalaatuiselta. Lisäksi on hyvä laittaa merkille, että sanoista saa selvää harvinaisen hyvin verraten tuon ajan vanhan liiton jäykemmän o saston akteihin. Debyytti tallennettiin useiden toveribändien tavoin legendaarisessa Morrisound Studiossa, kuten kaikki muutkin tähän mennessä bändin nauhoittamat studiolevyt.

Ensimmäinen julkaisu noteerattiin hyvin, vaikka varsinaisen kiertämisen ja keikkailun Deicide aloittikin vasta kakkoslevyn Legion (1991) ilmestyttyä. Musiikillista linjaa ei Legionin myötä isommin tarkisteltu, poukkoileva jyräys jatkui hiotumpana ja tiukempana. Deicide onnistui hankkimaan livebändinä jo alkutaipaleellaan melkoisen maineen. Keskelle otsaansa ylösalaisin seisovan ristin polttaneen Bentonin tapoihin kun kuului mm. viskoa esiintymisen yhteydessä aitoja eläinten sisälmyksiä yleisön sekaan. Mies myös ylisti julkisesti nauttivansa eläinten uhraamisesta. Shokeeraavuus takasi sen että hetken päästä ei Deicidella enä&aum l; ollutkaan kaikkiin klubeihin tai medioihin. Vuoden 1992 kiertueella Ruotsissa keikka jouduttiin myös keskeyttämään eläinaktivistien järjestämän pommitapauksen vuoksi. Kaikki julkisuus oli bändille hyväksi, eikä kyseenalaisia keinoja voikaan myöhemmin olla ajattelematta varsin onnistuneina markkinointikikkoina.

Vuonna 1993 Roadrunner kaiveli Deiciden brutaalimpaa menneisyyttä julkaisemalla samalla levyllä kaksi ensimmäistä Amon-demoa nimellä Amon: Feasting the Beast. 1995 julkaistu raivoisa Once Upon A Cross-albumi joutui sensuurin kynsiin kansikuvansa takia, jonka myötä levystä saattoikin tulla yksi kaupallisimmista deathmetal-julkaisuista. Monien mielestä kovin Deicide-levy on edeltäjiään huomattavasti tiukempi niin soundeiltaan kuin soitannollisestikin, sekä biisirakenteet ovat huomattavasti selke&au ml;mpiä aiempaan verraten. Glen Benton kohahdutti 90-luvulla myös ilmoittamalla lopettavansa maallisen vaelluksensa oman käden kautta täyttäessään 33 vuotta, eli samassa iässä kuin Jeesus kuoli. Benton petti lopulta, ehkä joidenkin pettymykseksikin vuonna 1997 lupauksensa. Sen sijaan yleisölle tarjottiin pitkäsoittoa Serpents Of The Light, huomattavasti aiempaan Deiciden linjaan nähden suoraviivaisempaa teosta. Levyllä on aistittavissa deathmetallin hienoista väistymistä blackmetalvaikutteiden tieltä. Myös soundipolitiikka jäi julkaisulle melko suttuiseksi ja voimattomaksi. Vaikkei levy heikointa antia olekaan, ei voi olla havaitsematta alamäkeä sävellysten tasossa.

Tahti ei hidastunut, seuraavana vuonna julkaistiin melkoinen harvinaisuus deathmetalpiireissä. Liki tunnin mittainen livetaltiointi Chicagosta totteli nimeä When Satan Lives, ja on onnistunut tehtävässään kattavalla kappalevalikoimaltaan, tiukka soitannollisesti, eikä soundipuolellakaan jää valittamisen sijaa. Insineratehymn-albumi vuodelta 2000 sisältää hetkensä, mutta esittelee suurelta osin Deiciden väsyneempää aikakautta. Serpents Of The Lightiin asti bändiä tuottanut legendaarinen Scott Burns ei levyllä vaikuta, eivätkä juuri mieleenjäävät sävellyksetkään. Levy jäi yleisvaikutelmaltaan huomattavasti hitaammaksi ja päämäärättömäksi hutaisuksi.

Kotisivu





Emperor


Vaikkei blackmetal olekaan norjalainen keksintö, maassa on nähty varmasti lajin lieveilmiöitä enemmän kuin missään muualla. Maan hurjamaineisen 1990-luvun johtovaikuttajiin voidaan varmasti laskea useitakin yhtyeitä, mutta jo edesmennyt Emperor muistetaan ulkomusiikillisten seikkojen lisäksi myös huikeasta musiikillisesta kehityskyvystään. Yhtye onnistui kasvamaan kerta toisensa jälkeen ulos itse rakentamista rajoistaan, eikä juuri koskaan tehnyt samaa asiaa kahdesti levytyksillään.

Emperor perustettiin keväällä 1991 perustajajäseninään rummuissa Samoth (Tomas Haugen), laulajakitaristina Ihsahn (Vegard Tveitan) sekä Bassossa Mortiis (Haavard Elefsen). Huomioitakoon, että bändin kuoppaamiseen asti kelkkaan jääneet Ihsahn ja Samoth olivat tuolloin vain 14-15 vuotiaita. Kokoonpanolla nauhoitettiin ensimmäinen demo Wrath Of The Tyrant. Alan piireissä demo herätti kiinnostusta ja samoin Candlelight Recordsilla, jonka kanssa Emperor solmi lopulta levytyssopimuksen. Samoth siirtyi Ihsahnin parivaljakoksi kuusikielisen pariin ja rumpuihin otettiin tilalle Faust (Bård G. Eithun).

Ensimmäinen virallinen julkaisu, splitlevy Enslavedin kanssa ilmestyi vuonna 1993, jonka jälkeen basisti Mortiis poistui bändistä ja samalla koko maasta. Myöhemmin mies on tullut tunnetuksi nimeään kantavan konemetallibändin peikkomaisena keulahahmona. Seuraajaksi basson varteen liittyi Tchort (Terje Vik Schei), ja jo kiertueillakin vaikuttanut Emperor alkoi suunnitella varsinaista debyyttiään. Maineen ja suosion kasvaessa jäsenet olivat jo onnistuneet keräämään hankaluuksia, Samoth oli jo edellisvuonna syyllistynyt kirkonpolttoon ja Faust oli tappanut Lillehammerissa seksuaaliseen vähemmistöön kuuluvan miehen sopimattomien ehdotusten vuoksi. Myös basisti Tchort oli ehtinyt vaikeuttaa bändin tulevaisuutta erilaisilla konnuuksilla.

1994 ilmestyi monien mielestä kovin mustametallikiekko In The Nightside Eclipse. Emperor osasi luoda hienoja äänimaailmoja sinfonisella otteellaan säilyttäen silti lajin brutaaliuden. Nyttemmin yli 100.000 kpl myynyt levy nosti bändin genren korkeimmalle jalustalle ja bändi sai hyvin huomiota mediassa ja yleisössä. Bändi myös pesi käsiänsä lajin trendeistä jättämällä varsinaiset corpsepaintit, kasvomaalit pois niiden ollessa jo liiaksi yleinen ilmiö alalla. Pian In The Nightside Eclipsen jälkeen Ihsahn huomasi olevansa ainoa Emperorin jäsen vapaalla jalalla muiden kerättyä tililleen eripituisia linnatuomioita.

Ihsahn jatkoi sävellystyötä ja bändiä yksinään, ja lopulta Samothin päästyä ehdonalaiseen bändi jatkoi siitä mihin oli jäänyt. Vuoden vuoden 1996 lopulla Emperor astui studioon uutta täyspitkää varten. Basson varressa oli jälleen uusi mies, Jonas Alver ja Faustin kärsiessä yli 10 vuoden tuomiotaan rumpupallille astui nykypäivänä lähes legendaarisen ripeäksi maineeltaan muodostunut entinen Enslaved-rumpali Trym Torson (Kai Johnny Mosaker). Seuraavan vuoden alussa ulostautui Reverence-EP, joka osoitti bändin persoonallistuneen entisestään ja lisänneen progressiivista otetta soittoonsa. Samana vuonna ilmestyi myös täyspitkä Anthems To The Welkin At Dusk, joka räjäytti potin lopullisesti. Entisestäänkin kasvaneen sinfonisuuden lisäksi levyn soundimaailma on ruuvattu hiukan helpompiselkoiseksi. Myös Ihsahnin levylle paikoin laulamat puhtaat mieskuorot olivat monipuolistava elementti luoden entistä enemmän sävyjä Emperorin sofistikoituneeseen blackmetaltaiteeseen. Levy nostettiin useissa ulkomaalaisissa medioissa vuoden levyksi, ja bändi aktivoitui ensimmäistä kertaa vuosiin kiertämään lavoja ulkomaille vieraillen myös mm. Helsingin Tavastia-Klubilla. Tyylilajiin ja ajankohtaan nähden saavutuksena voidaan pitää myös, että niin levy kuin EP:kin majailivat Suomen virallisella listalla 7 viikkoa.

Vuonna 1998 Alver poistui bändistä, eikä tilalle otettu enää koskaan virallista jäsentä. Emperorin kiertuebasistina hamaan loppuun toimi Borknagar-mies Tyr (Jan Erik Torgersen), ja jatkossa levytyksillä Ihsahn hoiti basso-osuudet. Vakituisena keikkakosketinsoittajana toimi niinikään myös bändin uran loppuun Charmand Grimloch (Joachim Rygg), joka on tunnettu myös Tartaros-nimisen yhden miehen yhtyeen taustavoimana. 1998 Samoth käynnisti Trymin kanssa Zyklon-nimellä kulkevan, tänäkin päivänä toimivan ja pari levyä julkaisseen deathmetal-bändin. Emperor nauhoitti myös tuolloin melko hämyisen Emperor vs. Thorns split-levyn, sisältäen runsaasti elektronisia vaikutteita ja uudenlaisia versiointeja tutuista biiseistä. Saman vuoden syksyllä bändi siirtyi triona studion uumeniin nauhoittamaan seuraavaa varsinaista Emperor-täyspitkää.

IX Equilibrium (1999) esitteli taas uuden sivun bändin kehityksessä. Uusi levy oli paikoin nopeampi ja ilkeämpi, paikoin raskaampi ja deathmetal-vaikutteisempi sisältäen kuitenkin kevyitä suvantojakin. Musiikin lisäksi uutta oli, että levy on lähes kristallinkirkas soitannoltaan ja soundeiltaan. Taitavan tiukan kitaroinnin ja Trymin nopeiden basarivyörytysten myötä Emperor alkoi herättää kiinnostusta laajemmin myös muusikkopiireissä. Ihsahn ja Samoth pärjäsivät hienosti soittajaäänestyksissä ja kitaralehdissä vilisi myös tarinaa miesten puuhista. Myöhemmin julkaistiin vielä levyn julkaisukiertueelta tallennettu mielenkiintoinen Emperial Live Ceremony-livetallenne, joka selkeydessään on mitä mainioin tutustumisväline Emperorin musiikkiin.

Kiertueen jälkeen miehet ilmoittivat yllättäen lopettavansa keikkailun, mutta tekevänsä vielä yhden levyn, joka tulisi päättämään koko Emperorin olemassaolon. Samothin ja Trymin suunnatessa deathmetallin suuntaan, Ihsahn alkoi tehdä kokeilevampaa musiikkia Peccatum-nimen alla vaimonsa Ihrielin kanssa. Ihsahn sävelsi vielä yksin viimeiseksi jäävän Prometheus: The Discipline Of Fire And Demise-albumin, joka vuonna 2001 ilmestyessään viimeistään alkoi harventamaan Emperorin mustametallifanikantaa, ellei IX Equilibrium siinä ollut jo onnistunut. Levy on varmasti tarttumapinnaltaan vähäisin ja monimutkaisin Emperor-julkaisu, eikä sitä säveltäessä selkeästikään ole tarvinnut miettiä kappaleiden mahdollista toteutusta konserttiolosuhteissa. Myös Ihsahnin mieltymykset klassiseen musiikkiin ovat helposti aistittavissa mm. levyn useista hienoista jousisovituksista.

Emperorin hajottua ja jäsenten hajaannuttua omien projektiensa pariin, Candlelight Records julkaisi vielä vuoden päästä Scattered Ashes - A Decade of Emperial Wrath Tupla-CD:n. Kokoelmaan on kerätty bändin kanssa yhteistyössä parhaita paloja kaikilta julkaisuilta ja aiemmin vaikeasti saatavilla olevat harvinaisuudet. Viimeiseksi jäänyt julkaisu on hyvä läpileikkaus erikoisen bändin urasta, Emperor vaikutti voimakkaasti blackmetalskeneen, josta itse lopulta poistui varsin kunniakkaalla tavalla. Long live the Emperor!



Kotisivu





Paradise Lost


Brittiläistä, kohta liki parikymppistä Paradise Lostia voi pitää suurimpana yksittäisenä vaikuttajana goottimetallin syntyyn. Siitä huolimatta Paradise Lostin musiikki on uransa aikana esitellyt runsaasti erilaisia tyylisuuntauksia. Suomessakin verrattain monta kertaa esiintynyt bändi on muuttunut levy levyltä, kokeillen jatkuvasti uusia muotoja musiikkiinsa ja onnistunut laajentamaan samalla fanipohjaansa kauas metallikarsinoidenkin ulkopuolelle. Runoilija John Miltonin teoksen mukaan nimetyn bändin perustivat vuonna 1998 Halifaxissa edelleenkin kärkikaksikkona vaikuttavat laulaja Nick Holmes ja kitaristi Gregor Mackintosh. Edellä mainittujen musiikillisten johtajien lisäksi bändin kokoonpano on säilynyt harvinaisen vakaana, toisessa kitarassaan Aaron Aedy ja bassossa Stephen Edmondson. Ainoastaan rumpalin pallilla on matkan varrella tapahtunut pari jäsenvaihdosta.

Peaceville Records nappasi Paradise Lostin uransa alussa talliinsa Drown In Darkness- ja Frozen Illusion-demojen ansiosta. Ensimmäisen levytyksensä, Doom- ja deathmetalsävytteisen Lost Paradisen bändi esitteli vuonna 1990. Melko yksioikoinen ja sävytön debyyttilevy sai seuraajansa 1991, Gothic-pitkäsoitto esitteli jo aivan uudenlaisen bändin ja monipuolisti varsinkin kitaratyöskentelyä. Myös melodisuus ja orkestraalisuus saivat lisää jalansijaa ja bändi pääsi levyllä suuremman yleisön tietoisuuteen ja ensimmäiselle Euroopan kiertueelleen. Tämän jälkeen Paradise Lost vaihtoi levy-yhtiötä siirtyen Music For Nationsin leipiin. Seuraavana vuonna pitkäsoitto Shades Of God laajensi edelleen bändin ilmaisua ja muutti bändiä dynaamisempaan suuntaan lisäten kevyempiäkin vaikutteita. Levyn kannet taiteili legendaarinen Dave McKean ja Shades Of God sisälsi myös ensimmäisen Paradise Lost-hitin As I Die, jonka nimellä myös myöhemmin julkaistiin erillinen EP.

Vuonna 1993 julkaistu Icon on bändin goottiaikakauden ehjin kokonaisuus. Bändi keikkaili jo Amerikan mantereellakin ja saavutti lisää jalansijaa erityisesti Euroopassa. Iconin jälkeen bändin alkuperäinen rumpali Matthew Archer poistui riveistä ja tuli korvatuksi Marshall Law-rumpalina tunnetulla Lee Morrisilla. Pienen julkaisutauon jälkeen. 1995 ilmestyneellä Draconian Timesilla ei vielä kuulunut vielä ratkaisevan radikaaleja muutoksia, levy jäi kuitenkin tuon vuosikymmenen viimeiseksi raskaaksi Paradise Lost-levyksi.. Tunnusomaiseksi muodostunut toisen kitaran komppaus toisen kylväessä melodioita alkoi Iconin jälkeen kuitenkin väistyä hiljalleen mm. runsaampien koskettimien ja Holmesin puhtaampien vokaaleiden tieltä. Mutta viimeistään Draconian Timesin seuraaja One Second (1997) käänsi kaiken päälaelleen. Yhtye leikkasi hiuksensa lyhyeksi ja voimakas koneisiin siirtyminen sai erittäin kaksijakoisen vastaanoton. Tämä onkin ymmärrettävää, koska yhtyeen kitaravetoiseen raskauteen oli totuttu ja levyllä kuusikielisten jyräystä tuskin pystyi erottamaan jylhien syntikkamattojen alta.

Omia polkujaan kulkeva bändi ei kuitenkaan kritiikeistä isommin välittänyt, ja One Secondista ei muodostunutkaan kaikesta huolimatta floppia. Music For Nations julkaisi vielä Reflections-kokoelman, jonka jälkeen Paradise Lost siirtyi EMI-levymerkin suojiin. 1999 vuoden pitkäsoitto Host jatkoi jo valittua elektronista ja efektistä linjaansa entistä syvemmälle, kuulostaen ajoittain jo lähes Depeche Moden tummemmalta versiolta. Myöskin Nick Holmesin laulutyöskentelyssä kaikki aggressiivisuus alkoi viimeistään Hostilla loistaa särökitaroiden mukana poissaolollaan. Myös laulujen stemmoittelu toi runsaasti lisää ilmettä biiseihin. Huomattavaa on että Holmesista kuoriutui tulkinnan keventyessä varsin miellyttävä-ääninen ja persoonallinen laulaja. Mihinkään kovin tyypilliseen poppikategoriaan ei bändiä kuitenkaan oikein voinut laskea tuohonkaan aikaan mm. miehen synkkyyttä ja toivottomuutta huokuvien tekstitysten ansiosta.

Kahdeksannella pitkäsoitolla, Believe In Nothingilla vahvistimien särönappulat alkoivat taas hiljalleen löytyä ja yleisilme muuttua raskaammaksi. Koneita ja poppimaisen tarttuvia kertosäkeitä ei kuitenkaan kartettu edelleenkään ja levyn yleisilme jäi varsin tasapainoiseksi. Tuottajana levyllä toimi onnistuneesti mm. Nine Inch Nailsin ja kotoisen HIM:in parissa häärinyt John Fryer. Believe In Nothing jäi viimeiseksi EMI-julkaisuksi ja Paradise Lost siirtyi GUN Records-levymerkille. Paluu vanhoille juurille jatkui myös seuraavana vuonna pitkäsoitolla Symbol Of Life, jonka tuotti mm. Fear Factoryä hoitanut Rhys Fulber. Vaikka konemaisuus olikin ollut jo olennainen osa Paradise Lostia, Symbol Of Lifella hilattiin vieläkin enemmän esiin raskautta, joka ilmeni jo ajoittain industriaalisinakin piirteinä.



Pitkäaikainen rumpali Lee Morris poistui vuonna 2004 Paradise Lostista kymmenen yhteisen vuoden jälkeen jatkaen Marshall Law-bändinsä kanssa. Morrisin tilalle otettiin mm. Blazessa vaikuttanut kannuttaja Jeff Singer, jota ryhmä kävi ajamassa sisään bändiin viime vuoden joulukuussa Helsingin Tavastiallakin. Uudella kokoonpanolla soitettu, kuluvan vuoden alussa julkaistu levy on nimetty simppelisti Paradise Lostiksi. Nimikkolevy on myös Rhys Fulberin tuottama ja on yksi bändin raskaimmista julkaisuista, viljellen kuitenkin sekaan entuudestaan tuttuja elektronisia vivahteita. Tuoreimmillaan yhtyeen voi kuulla löytäneen keskitien ja osaavan ilmaista menneisyyttä ja nykyisyyttä sopivassa suhteessa.

Pari miljoonaa maailmanlaajuisesti myynyttä yhtyettä ei ole koskaan voinut syyttää varman päälle pelaamisesta tai yleisön tarkoituksellisesta miellyttämisestä. Bändi on myös säilyttänyt radikaaleista musiikillisista muutoksistaan huolimatta aina sävellyksissään tasokkuutensa ja kiinnostavuutensa. Musiikin teosta pitävä joukko on edelleen hienossa vedossa, eikä ideoiden loppumisesta näy merkkejä kymmenen täyspitkänkään jälkeen. Paradise Lostilla olettaisi olevan vielä paljon tarjottavaa jatkossakin, vaikka musiikkinsa tulevista suuntauksista ei välttämättä itse taiteilijoillakaan ole vielä tietoa.

Kotisivu





Stone


Suomenkin ylitse pyyhkäisi 80-luvulla thrashmetallin aalto joka synnytti tänä päivänä varsin legendaarisia yhtyeitä. Suurimpiin nimiin lukeutuivat A.R.G, Airdash, sekä selkeästi vaikutusvaltaisimmaksi jäänyt Stone.

Stonen perustajajäseninä toimivat basistilaulaja Janne Joutsenniemi sekä kitaristi Roope Latvala. Latvala ja Joutsenniemi aloittivat kimpassa soittamisen jo pikkupoikina, sekä veivasivat heviä eri kokoonpanoilla (mm. Cross Of Iron-nimellä) jo paljon ennen Stonen syntyä. Stonen varsinainen perustamisvuosi on kuitenkin 1985, jolloin mukaan kelkkaan tulivat rumpali Pekka Kasari ja kitaristi Jiri Jalkanen.

Bändi tehtaili arvostettuja demoja Mikko Karmilan johdolla ja keikkaili ohessa saavuttaen kovaa mainetta mm. pääkaupunkiseudun legendaarisissa Metal Massacre-tapahtumissa. Lisäksi Stone voitti 1987 Helsingin bändikatselmuksen, josta poiki pienimuotoinen nuorisotalokiertue. Lopulta kotoinen Megamania kiinnostui vielä keikan nähtyään Stonesta ja sen demoista siinä määrin, että levytyssopimukset päästiin allekirjoittamaan. Suomalainen hevimaailma oli tähän päivään verraten melko lapsenkengissä, levyttäviä bändejä ei juurikaan ollut. Puhumattakaan siitä, että kukaan olisi juuri ulkomailla niistä tiennyt. Bändi treenasi keikkojen ohella todella ankarasti ja valmistautui samalla levytykseen.

Ensimmäisen virallisen julkaisun, Real Delusion-sinkun bändi sai viimein ulostettua syksyllä 1987. Myöhemmin levyllekin päätynyt ja vauhdikkaana videobiisinäkin tunnettu Real Delusion antaa jo itsessään aika hyvän kuvan Stonen tuonhetkisestä musiikillisesta linjauksesta ja livekunnosta. Tiukkaa ja nopeaa soittoa, sopivasti tempovaihteluja, tyylitajuisia sooloja sekä hurja määrä intoa oli Stonen resepti. Nimetön debyytti ilmestyi lopulta keväällä 1988, ja sisälsi 10 varsin erilaista thrashin makuista vauhtiraitaa juuri em. kaavalla toteutettuna. Debyytti sai hyvän vastaanoton ja jo varsin valmista livebändiä vietiin tuona kesänä festareilta festareille raivokkaasti. Debyytti lisensoitiin myös ulkomaille ja Stone pääsi pyörähtämään jenkeissäkin asti keikkahommissa. Lämppärirundi Testamentin kanssa kuitenkin kuivui kasaan erinäisistä syistä, mutta media-arvo oli taattua kaikesta huolimatta.

Stonesta oli debyytin myötä tullut skenen kirkkain tähti, eikä bändi jäänyt nuolemaan näppejään pikku vastoinkäymisistä huolimatta. Stonen jäsenet heittäytyivät ennen pitkää täysipäiväisiksi muusikoiksi, rumpali Pekkaahan lukuun ottamatta Stonen jäsenet kävivät tolloin Sibeliuslukiota. Bändi oli saanut keikkailun ohella valmiiksi seuraavan levyn materiaalin ja kovasti odotettu pitkäsoitto saatiinkin ulos ennen seuraavaa festarikautta 1989, vain reilun vuoden päästä debyytistä. Upealla Sibeliuksen Finlandia-versioinnilla starttaava, No Anaesthesiaksi ristitty levy olikin jo lähes täydellisyyttä hipova suoritus. Levy arvosteltiin alan medioissa hyvin korkealle, eikä lainkaan syyttä. Useimpien metallidiggareiden mielestä Suomessa ei tähän päiväänkään mennessä ole tehty yhtä kovaa metallilevyä. Stone osasi säilyttää musiikissaan komeasti potkivuuden progehtavista biiseistään huolimatta. Mielenkiintoista myös on huomata, että musiikki oli monimutkaisuutensa ohella kuitenkin melodista ja kuitenkin kuuntelijaystävällistä. Asema kovien keikkabändien lipunkantajana säilyi, samoin bändin suosio fanien keskuudessa.

Bändi alkoi keskittymään ohessa seuraavaan levyynsä, josta tulikin lopulta se kuuluisa "vaikea kolmas levy". Levyn valmistumista varjosti ja hankaloitti kiire, treenikämpän palo ja isoimpana Jalkasen jalkauttaminen bändistä hänen ajauduttuaan liian syvälle rokkielämään. Tilalle lanseerattiin paria viikkoa ennen levyn nauhoituksia Airdash-kitaristi Markku "Nirri" Niiranen, joka osoittautuikin heti asiansa osaavaksi kuusikielisen taitajaksi. 1990 ilmestynyt Colours esitteli uudenlaisen Stonen. Vauhti oli hiukan hiljentynyt ja sävellykset itsessään muuttuneet kokeilevammaksi ja suoremmiksi. Mukana levyllä on jopa jousisoittimia, mikä tuntui monista kummalliselta bändiltä jota oli totuttu pitämään varmana aggressionpurkajana ja armottomana takojana. Colours jakoi mielipiteitä rajusti, arvostelut antoivat vaihtelevia tuomioita No Anaesthesiaan verraten ja tietty ryhmä alkoi syyttämään bändiä jopa itsensä myymisestä. Musiikillisesti väite on paikkansapitämätön, Coloursia ei voi missään nimessä ajatella kaupallisena levynä. Bändi itsekin totesi levystä tulleen osittain em. ongelmien takia hiukan synkempi ja tavallaan välityö. Coloursin aikoihin bändi piipahti parin viikon turneella Tanskassakin, mutta edelleenkään mistään ulkomaanvalloituksista ei päässyt kukaan puhumaan. Suomessa Stone jatkoi skenen keulilla, vaikkakin hevibuumi alkoi osoittamaan jo hienoista hiipumista.

Vuonna 1991 Stone otti vielä isomman harppauksen Coloursin viitoittamalle tielle ja suorensi ilmaisuaan. Bändi oli studiossa ensimmäistä kertaa yksin, aiemmat levythän oli tuottanut legendaarinen Mikko Karmila. Tämän voi aistia levyltä tietynlaisena vapautumisena ja intona kokeilla entistäkin hullumpia ideoita. Emotional Playground säilytti bändin soundin mutta oli hallitumpi ja tasapainoisempi kokonaisuus kuin edeltäjänsä. Nopeutta, kaahausta, hiljentelyä ja suoranaista rokkaamista samaan pakettiin äärimmäisen persoonallisella otteella teki Emotional Playgroundista ehdottomasti merkkiteoksen. Levyltä, varsinkin sen nimibiisistä ei ole vaikea havaita Janne Joutsenniemen halua tehdä täysin muunlaistakin musiikkia kuin heavyä. Irtiotto thrashaikoihin on jo niin selkeä ja raju, että on vaikea kuvitella mihin suuntaan Stone tuon jälkeen enää voisi mennä musiikkinsa kanssa. Ajan kuluessa huomattiin, ettei tuota seikkaa lopulta kenenkään tarvinnutkaan kuvitella.

Stone oli kokenut mullistavia musiikillisia muutoksia käytettyjen vuosien määrään nähden paljon, ja onnistunut tavoitteissaan hienosti. Esiintyvänä ja toimivana yhtyeenä Stone oli myös niin toimiva kuin vain mahdollista. Silti keväällä 1992, yhtyeen valmistautuessa ottamaan seuraavan askeleensa, ei homma tuntunutkaan enää samalta kuin aikaisemmin. Entistä intoa ja paloa ei löytynyt enää uusien sävellysten kanssa ja bändin jäsenillä oli mielenkiinto hajaantunut muutenkin hivenen eri suuntiin, vaikka varsinaisia ristiriitoja ei bändin sisällä ollutkaan. Stone antoi lopulta virallisen raportin, jonka mukaan jo sovitut keikat tullaan hoitamaan pois alta ja sen jälkeen bändi laitetaan telakalle. Vaikkei tuossa vaiheessa lopettamisesta puhuttukaan, oli jo joillekin selvää että bändin tie alkoi olla loppuun kuljettu. Viimeisiltä keikoilta koostettiin vielä samana vuonna ilmestynyt Free-livelevy, joka on oiva kooste bändin urasta ja samalla loistava osoitus Stonen livekunnosta. Viimeisillään vetelevää kehäraakkia ei yhtyeestä siis koskaan tullut, vaan lopettaminen tehtiin juuri oikeaan saumaan ennen kuin minkäänlaisia ohilyöntejä olisi mahdollisesti päässyt sattumaan.

Muusikot eivät kuitenkaan jääneet lepäilemään laakereillaan, vaan ovat vaikuttaneet menestyneissä kokoonpanoissa Stonen jälkeenkin. Janne Joutsenniemi keskittyi jo tässä vaiheessa uuteen bändiinsä Sub-Urban Tribeen, joka tuskin esittelyjä kaipaa. Lisäksi Joutsenniemi on toiminut tuottajana ja soittanut muidenkin bändien sessioissa. Roope Latvalan historiikki on myös hyvin vaikuttava, mies teki taannoin mm. veljensä kanssa soololevyn Latvala Bros-nimellä ja on vaikuttanut ja vaikuttaa edelleenkin kymmenissä kokoonpanoissa varsin eläväisenä kitarahahmona. Pekka Kasari taas vaikutti pitkään kaikille tutussa Amorphis-yhtyeessä ja on jättänyt tällä erää aktiivisoittamisen perhesyiden vuoksi. Markku Niiranen soitti myöhemmin Helsinkiläisessä Corporal Punishmentissa, mutta tätä nykyä ei esiinny ainakaan mainittavissa kokoonpanoissa ja on myös leikannut hiuksensa lyhyiksi. Jiri Jalkasen ratkaisu taas muodostui eriskummalliseksi, Jalkanen on soitellut Stonesta lähtönsä jälkeen isänsä Kari Tapion tanssiorkesterissa kitaraa ja lopettanut hevin veivaamisen tyystin.

Stone ei koskaan päässyt lyömään läpi ulkomailla vaikka levyjä julkaistiinkin Japania ja jenkkejä myöten. Lavaesiintyjänä Stone pesi varmasti leijonanosan tämän päivän ulkomailla menestyvistä suomalaisista metallibändeistä, eikä musiikin tasostakaan voine valittaa. Yhtyeen ympärillä ei ehkä ollut tarpeeksi osaavaa koneistoa, joka olisi onnistunut asian hoitamaan kunnialla kotiin. Suomimetallin viemisestä ulkomaille ei tuolloin ollutkaan juuri kenelläkään paljoa kokemusta. Stonella ei koskaan ollut lyyrisellä puolella varsinaista sanomaa, joka on voinut myös vaikuttaa kiinnostavuuteen ulkomaisten korvissa. Minkään sortin vakavuutta kun ei varsinkaan Stonen alkupään levytyksiltä löydä juuri hakemallakaan. Myös Joutsenniemen vokaalinen ulosanti on saattanut vaikuttaa monen ensivaikutelmaan bändistä, joskaan vihkiytynyt fani ei voisi kuvitellakaan Stonea ilman tuota lauluääntä.

Stonen hautarauhaa on lopettamisesta kuitenkin vielä häiritty viime vuosituhannen vaihteessa. Tätä enteili jo 1998 ilmestynyt Stoneage-kokoelmalevy, johon on kasattu luonnollisesti läpileikkaus kunniakkaan bändin urasta. Stone viimeinkin kapusi nostalgisesti lavalle viimeiseksi jääneessä kokoonpanossaan mm. Helsingissä Lepakon päättäjäisissä, Tavastialla ja vielä kesän 2000 Tuska-festivaaleillakin. Tämän jälkeen keikkapyynnöille on sanottu jyrkästi ei ja näyttääkin todella epätodennäköiseltä, että minkäänlaista aktiviteettia Stonen suhteen enää tapahtuisikaan. 2003 koettiin vielä levy-yhtiön toimesta eräänlainen kulttuuriteko kun kaikki Stone-levyt julkaistiin uudelleenmasteroituina versioina. Mikäpä voisi olla hienompi hatunnosto bändille joka aloitti ja lopetti yhden merkittävimmistä Suomen metallin aikakausista.

Kotisivu





Pestilence


Vanhan liiton metallimusiikin juurille matkatessa ennemmin tai myöhemmin törmäämme Hollantilaiseen Pestilenceen, jonka 1986 startannut ura ei ollut erityisen pitkä mutta sitäkin omituisempi. Bändi teki vuosina 1988-1993 neljä täyspitkää jotka lähestulkoon kaikki kuulostavat varsin erilaisilta. Uusia ilmaisumuotoja bändi etsi alituiseen, ja siirtyi monien lajitoveriensa tavoin progempaan suuntaan vuosien saatossa.

Muutamien demojen jälkeen bändi signasi Roadrunnerille ja debytoi vuonna 1988 levyllä Malleus Maleficarum. Debyytti on varsin jylhä teos, ja kyseessä on varmasti yksi tuon ajan ilmeikkäimpiä alan julkaisuja. Levyltä jo on kuultavissa ajoittain sitä omaperäisyyttä jolla myöhemmin tehtiin parikin metallista merkkipaalua. Pro toolsit, joka pojan kotistudiot ym, olivat vielä kaukana tulevaisuudessa. Tämän ajanjakson levyiltä kuulija voikin huomattavasti helpommin aistia ihmisyyttä ja luomisen riemua (tai tuskaa) tämän päivän tuotoksiin verraten.

Seuraavana vuonna bändi otti ja petrasi kaikessa pitkäsoitollaan Consuming Impulse. Ennen Consuming Impulsea perustajakitaristi Randy Meinhard jätti bändin ja tilalle tuli Patrick Uterwijk. Levyn julman mätääntynyt yleissoundi, sekä aimo harppauksen kehittynyt tyylitaju tekivät levystä varsinaisen kuolometallijuhlan. Levy kestää varsinkin pirullisien, tarttuvien kitarariffittelyjen ansiosta vertailuja tämän päivän yrittäjiin mainiosti. Soittotaidossa moni ajaa toki ohitse, soundeista puhumattakaan. Tämänkään levyn äänimaailma ei ole läheskään selkeintä mitä tuohonkaan aikaan tehtiin, mutta sopiva rosoisuus vaan korostaa musiikin ilkeyttä ja tappamisen meininkiä.

Vähintään puolet bändin brutaaliudesta näillä alkupään levyillä voi langettaa laulajabasisti Martin Van Drunenin ansioksi. Lähinnä raiskattavaa nautaa muistuttava ulosanti on varmasti yksi metallimaaliman persoonallisimpia ja mieleenpainuvimpia. Van Drunen jätti bändin Consuming impulsen jenkkikiertueen jälkeen ja seuraavalla täyspitkästä eteenpäin kitaristi Patrick Mameli otti vokalisoinnin hoitaakseen.

Vuonna 1991 julkaistulla Testimony Of The Ancients-levyllä bändi pääsi maistamaan Amerikan meininkiä toden teolla. Loistokas levy taltioitiin tunnustetussa Morrisound-studiossa Floridassa legendaarisen Scott Burnsin (Death, Obituary ym.) hääriessä tuottajan pallilla. Lopputulos oli joka suhteessa hiotumpi kuin edeltäjänsä, bändi oli kehittynyt aimo harppauksen myös musiikillisesti. Basso-osuudet levyllä hoiti Cynicistä tuttu Tony Choy, joka ei kuitenkaan jäänyt bändiin vakituiseksi jäseneksi. Testimony Of The Ancientsin voi mieltää myös yhdeksi death metal-kulmakiveksi kuten edeltäjänsä, levy on täysin ajaton taidonnäyte. Edes Mamelin hiukan ohuempi laulanta ei heikennä levyn tehokkuutta lainkaan. Itseasiassa teknisempään ja selkeämpään ilmaisuun se sopii jopa paremminkin. Bändin päätarkoituksena ei ollut enää se brutaalein mahdollinen ilmaisu, joka oli jo saavutettu. Uusia sävyjä oli haussa mutta ei vielä pienimpiäkään viitteitä tulevasta. Ei ehkä bändillä itselläänkään.

Joka tapauksessa seuraava, viimeiseksi jäänyt levy Spheres (1993) harppasi jo niin kauas edeltäjänsä viitoittamalta polulta, ettei suurella yleisöllä enää riittänyt ymmärrystä linjanmuutoksiin aiempaan malliin. Spheresin äänimaailma ei aiempaan verrattuna ollut kovin metallinen, musiikki koki myös monen käsityksen ylittävää fuusioitumista. Levy oli kaikkeen siihen mennessä tehtyyn verraten aivan liian progea ja kokeilevaa. Metallista vaikutelmaa väljähdytti myös bändin totaalinen hurahtaminen efektimaailmaan ja kitarasyntetisaattoreihin. Koskettimia levylle ei käytetty lainkaan, mielenkiintoista sinänsä kuulla mitä kaikkea kitaralla voi tehdä kun sitä hiukan varustelee. Uuden basistin Jeroen Paul Thesslingin nauhattomalla työskentely on myös kiintoisaa kuultavaa. Levy osoittautui jonkinsortin flopiksi ja hämmästyttävää kyllä, tästä syystä bändi lopetti toimintansa pienimuotoisen keikkailun jälkeen. Sinänsä omituista herkkänahkaisuutta bändiltä, jolle kaupallisuuden ei olettaisi olleen kovinkaan suuri asia. Kaunistelematta biisien taso kokikin jazziutumisen myötä pienoisen inflaation, joskaan huonoksi se ei levyä tehnyt.

Vuonna 1994 Roadrunner julkaisi vielä kokoelman Mind Reflections, johon oli ynnätty saatekirjeineen kaikennäköistä ylijäämää sekä kovimpia biisejä uran varrelta. Spheresin jälkeen ei kenestäkään bändin vaikuttajasta ole isommin kuultu mitään ainakaan metallirintamalla. Martin Van Drunen vaikutti Asphyx-nimisessä death metal-bändissä parin levyn verran Pestilencen jälkeen. Kuitenkin mies lopetti villimpien huhujen mukaan hevihommat hiusten lähdettyä päästä omituisen sairauden myötä. Van Drunenilla mölisee tätänykyä saksalaisessa deathmetalviritelmässä Death by Dawn, sekä jonkin sortin hiuksetkin taas päässä. Ajoittain kuuluu myös huhuja alkuperäisjäsenten Patrick Mamelin ja rumpali Marco Foddisin jazzmetalprojekteista.

Vanha ei varmaan palaa ja Bändistä tuskin enää kuullaan, mutta levyt ovat aina muistuttamassa. Pestilenceä on helppo muistella vanhan liiton bändinä joka vakuutti ennen kaikkea hyvällä sävellystyöllään, ei niinkään virtuoosimaisilla soittosuorituksillaan. Sekä myös jatkuvasta uusiutumishalustaan, tarpeesta tehdä kaikki mahdollinen uusiksi eri sapluunaa käyttäen. Sääli sinänsä että tämä taisi lahjakkaan bändin loppupeleissä kuopatakin.



Kotisivu



Testament

Vuodesta 1983 toiminut Testament on suurelta osin vastuussa 80-luvulla San Fransiscosta alkaneen ns.Bay Area thrash-musiikkilinjauksen synnystä. Yhtye tunnettiin aluksi nimellä Legacy, jolla nimellä bändi teki myös ensimmäisen First Strike Is Deadly-demonsa vuonna 1985. Pian tuon jälkeen porukka kuitenkin joutui nimenvaihdon eteen, koska oikeudet Legacy-nimeen olivat jo erään toimintansa lopettaneen yhtyeen nimissä. Ryhmän uudeksi nimeksi valittiin siis Testament, nimeä bändille ehdotti legendaarinen Billy Milano (S.O.D, M.O.D). Alkuperäisenä vokalistina toiminut Steve Souza jätti yhtyeen samoihin aikoihin liittyäkseen Exodukseen, josta myöhemmin myös kasvoi varsin merkittävä vanhan liiton julistaja. Miehen saappaat täytti jättiläismäinen Chuck Billy, joka vaikuttaa mikrofonin varressa vielä tänä päivänäkin.

Testament debytoi vuonna 1987 pitkäsoitolla The Legacy. Ensilevytys ampui bändin kertaheitolla skenen etulinjaan ja on edelleen hyvin arvostettu thrashmetallin merkkiteos. Hommaan lähdettiin mukaan isollaan, samantien perään julkaistiin Hollannissa taltioitu live-EP Live in Eindhoven. Seuraavana vuonna ilmestynyt loistokas The New Order nosti bändin viimeistään metallin kuninkuussarjaan. Vuoden 1989 Practice What You Preach löysensi hieman silmukkaa lisäten melodisuutta, hienoisesta linjanmuutoksesta huolimatta levy osoittautui menestykseksi. 90-luvun alussa Testament paini jo isommassa luokassa ja edusti isommin euroopassakin mm. Clash Of The Titans-kiertueella Slayerin, Megadethin ja Suicidal Tendenciesin kanssa. Bändin sisällä kasvoi hiljalleen erimielisyyttä siitä, pitäisikö Testamentin toteuttaa radiosoittokelpoista kevyempää ja tuotetumpaa linjaa, vaiko thrash-juurilleen uskollisempaa rankempaa rainaa. Seuraavalla Souls Of Black-levyllä bändi liikkuikin jo ajoittain lähes hardrock-linjalla musiikillisesti.

Vuoden 1992 The Ritual jatkoi edelleen kevyemmällä linjalla ja samana vuonna Testamentin rivit alkoivatkin rakoilla. Pitkäaikainen kitaristi Alex Skolnick lähti omille teilleen musiikillisten erimielisyyksien vuoksi. Myös rumpali ja perustajajäsen Louie Clemente siirtyi samassa takavasemmalle. Toisesta Bay Area Thrash-bändistä, Forbiddenista saatiin korvaajat ja Testament julkaisi live EP:n Return To The Apocalyptic City. Tästä eteenpäin onkin bändissä vallinnut jonkin sortin miehistömyrsky. Tila ei riitä tarkkaan erittelyyn, mutta melko mielenkiintoisia yhteyksiä monilla muusikoilla on ollut Testamentista lähtiessään tai siihen tullessaan. Mikäli esim.Steve DiGiorgio, Paul Bostaph, James Murphy, Gene Hoglan tai Dave Lombardo ovat tuttuja nimiä jostakin, voitaneen päätellä että aivan mitä tahansa muusikoita ei bändissä ole vaikuttanut.

Kuten ehkä odotettuakin, seuraava pitkäsoitto Low (1994) muutti Testamentin linjaa huomattavasti rankempaan suuuntaan. Seuraavana vuonna Testamentin ja pitkäaikaisen levy-yhtiön Atlantic Recordsin tiet erosivat. Bändi laittoi oman yhtiön pystyyn, jonka kautta ilmestyi vielä samana vuonna täyspitkä konserttilevy Live At The Fillmore. Vuonna 1996 seuraavan levyn valmisteluvaiheessa Testament hajosi virallisesti kertaalleen ja ydinryhmällä oli jonkin sortin Death Metal-bändiviritelmä jo näköpiirissä. Kuitenkin, jälleen pikku miehistönvaihdosten jälkeen Testament palasi ja päivänvalon näki edelleenkin Testamentin brutaalein tuotos, Demonic. 1997 ilmestyi myös kokoelma Sign Of Chaos-The Best Of Testament. Viimeisin varsinainen uutta musiikkia sisältänyt studiopitkä, The Gathering ilmestyi vuonna 1999 ja sisältää ainakin nimekkäimmän esiintyjälistan kautta bändin uran. Monien mielestä juuri The Gathering on paras kokonaisuus eri tyylilajiseikkailujen jälkeen. Bändi kiersi levyn tiimoilta ahkerasti, ja ehti poiketa Suomessakin vuoden 2000 kesällä.

Vuosituhannen alussa vokalisti Chuck Billyllä todettiin kaimansa Schuldinerin tavoin harvinaislaatuinen aivokasvain. Onnekkaampana mies on kuitenkin saatu toipumaan sairaudestaan, eikä vakava sairastuminen ole toistaiseksi estänyt Testamentin uran jatkumista. Vuonna 2001 Testament julkaisikin uudelleenäänitettyinä uransa alkupään biisejä kokoelmalla First Strike Still Deadly. Levyllä kuullaan myös Testamentin entisiä jäseniä, mm.Chuck Billyn ohella vokaaleja hoitelee myös alkuperäisvokalisti Steve Souza.

Legendaarinen vanhan liiton bändi on tänä keväänä uuden, odotetun pitkäsoittonsa kimpussa ja kiertää jonkinverran eurooppaakin kesän mittaan. Myös Suomalaisilla on loistava mahdollisuus kokea Testament yhtenä Seinäjoen Provinssirockin päätösesiintyjistä kesäkuun alussa. Kokoonpanona Seinäjoella toimii todennäköisesti: Chuck Billy - Laulu, Eric Peterson - Kitara, Mike Chlasciak (Ex-Halford) - Kitara, Paul Bostaph (Ex-Slayer) - Rummut sekä Steve DiGiorgio (Ex-Death, Sadus, Iced Earth) - Basso.

Kotisivu



Lisää tarinoita tulossa !!

<<< Back