Matti Juhani Riekki


Syntynyt 20.3.1974 Porvoossa perheensä hairahduttua töihin tuohon ruotsia molottavaan kaupunkiin. Parivuotiaana muuttanut sukunsa mannuille Ouluun. Asunut tärkeimmät vuotensa Raahessa, sieltä valunut Vaasan kautta Tampereelle. Asuu tällä hetkellä Kalevan kaupunginosassa vanhusten seassa. Arjen jännittävimmät seikkailut muodostuvat rollaattorien väistelystä.

Aivokuoli noin yhdeksän vuotta syntymänsä jälkeen Kiss-merkkiseen laulu- ja soitinorkesteriin törmättyään. Sen koommin hänen elämänsä on ollut yhtä helvettiä. Hotter Than Hell.

Kirjoittaa työkseen rock-musiikista eikä pääse tuota saatanallista ilmiötä pakoon vapaa-ajallaankaan. Muodostaa toisen puoliskon pahennusta ja pahaa verta herättäneestä Liekki & Leka -deejiiduosta. Pahennusta ja pahaa verta sen takia, että kyseessä on maailman paskin dj-kaksikko. He eivät tiedä, mitä tarkoittaa äänipöydän ”master”. (Älä toivo mitään, ja kuulet toiveesi suurimmalla todennäköisyydellä.)

Musiikin ohessa harrastaa televisiota, elokuvia ja lukemista. Myös toinen maailmansota kiinnostaa häntä suuresti. Yrittää kuntoilla, mutta saa yleensä flunssan välittömästi kunnonkohotusvimman ilmaannuttua. Hänen kehonsa on siis neron työtä. Hän jumaloi yhtyeitä Black Sabbath, Depeche Mode ja Pixies. Ja Slayer. Ja Entombed. Ja kuuttasataa muuta.

Yleensä ottaen mukava mutta vittumainen mies. Humalassa säyseä kuin täytetty pesukarhu (ks. kuva) - tai vaikuttaa sellaiselta. Pinta on pettävä: sitä sun tätä paskaa leperrellessään hän taistelee ainoastaan juttelokaverin lasisempien ystävien suosiosta. Mieluisin alkoholituote vaihtelee, kestosuosikki on silti Jaloviina, mikäpä nyt perkele muukaan (juoma, jota pystyy nauttimaan sekä kylmänä että kuumana ja kaikissa lämpötiloissa tältä väliltä). Mieliruoka taas on äitinsä läskisoosi, paremman puutteessa iskender-tyyppinen kebab.


Reiskarock/Hevisauna-muistoista rakkain lienee saapuminen ensimmäisille juhlille. Antaa hennomman minä-persoonan jatkaa:

”Reiskan Valkeakosken-residenssille saavuttuani huomaan tehneeni kirvelevän virheen: pihamaa on täynnänsä osapuilleen kuuden promillen humalassa soosaavaa pitkätukkaa. He ovat märkine haaruksineen ja vajaaälyisine ilmeineen pelottavia. Vähän samaan tapaan kuin humalainen Mika Luttinen. Tai ei nyt sentään. Osa painii, joku huutaa, toinen ei saa irrotettua suustansa muuta kuin kuolaa. Itse olen joka tapauksessa suht selvinpäin, siinä se suurin virhe.

Uskaltaudun sisään. Paikka on kuin rypälepommin jäljiltä, silti minut pakotetaan riisumaan kengät.

Isäntää ei näy missään. Onkohan hän edes hengissä? Ovatko nämä hullut kaltanneet hänet?

Katsastan keittiön tukkatarjonnan. Alkoholin sumentamat pupillit seuraavat minua kuin Helvetin Valvontakamerain linssit. Saan eteeni yhden valvojista. Ilmoille pelmahtaa oksennuksen löyhkä hänen tiedustellessaan, olenko minä ’se Riekki’. Kyllä olen, vastaan. ’Olit ylimielinen kerran Klubilla’, hän sanoo ja tuijottaa lasittuneilla silmillään suoraan sieluuni. Vai niin, totean ja työnnyn takaisin keittiöön.

Kyökissä tiputan kantamani olutpatterin maahan. Kuusikosta hajoaa yksi ainoa toveri, muut lasisista ystävistäni vieriskelevät leikkisästi lattialla. Hyppään tiskikaapille kuin gaselli ja onnistun haavimaan sopivan rätin bakkanaalien isännän jo muutenkin turmeltunutta mattoa pelastamaan. Kaatuneen toverin ääreen päästyäni huomaan elossa olevien lasisten ystävieni kadonneen. Kuten myös metrilettien.

Laskutoimitus yksi yhteen antaa tulokseksi kaksi. Hevipiirien solidaarinen ote on näyttänyt kyntensä. Kaverille ei, perkele, jätetä. Huomaan jossain puolikkaan Alkon pullon, en muista minkä. Alan kitata sitä.

Kunpa olisin pian taju kankaalla. Kotihelvetissä.”