Aadolf antaa keikoista sanallista arviota ja paskaa käteen.


Before the dawn, Meshuggah (SWE) - Nosturi, Helsinki 10.05.2003


Meshuggahin Nosturin keikka oli kieltämättä odotettu koska bändiä en aiemmin ole nähnyt kuin kerran edellisellä kahdeksan vuoden takaisella vierailulla enkä silloinkaan juuri bändistä paljoa ymmärtänyt. Nummirockin juhannusjuhlilla kun kerran kerran soittivat silloin niin tuskin ymmärrys ihan tämän illan tasolla oli muutenkaan. Nosturiin päästyä havaittiin soiton alkavan pääbändinkin kohdalla melko aikaisin (Klo 22.00) joka ei kylläkään haitannut itseä yhtään. Mutta moni kyllä valitteli ettei nähnyt kokonaista settiä kun oletti myöhäisempää soittoajankohtaa.

Lämppäri hoiti hommansa ihan mukiinmenevästi, paskempiakin bändejä olen nähnyt ja monta. Itseasiassa mietin että bändiä voisi tsekata levyltäkin ihan mieluusti. Jotkut muotoseikat nyt ehkä kummastuttivat. Mm. Hulluna heilunut basisti oli selkeästi pienempi kuin soittamansa basso ja kitaristi oli karannut jostain 80-luvulta melko varmaan tukkansa puolesta. Laulajalla varma ote mutta ei juuri mikin takaa liikkunut mihinkään josta pakko antaa toiminnan ystävänä pieni miinus.

Katselin itselle ajoissa melko aitiopaikan lavan oikeasta reunasta korokkeelta lavan vierestä. Bändin välineistö näytti hiukan oudolta, kaappeja ei kitaristeilla näkynyt lainkaan, Line 6 Pod-räkit vaan havaitsin 7-kielisten Ibanez-keppien vierestä lattialta. Eli suoraan pöytään kaikki ilman mikityksiä, enpä ole moista ratkaisua nähnyt juuri mutta aika helppo ja kyllähän ne soundit irtoaa niilläkin yhtälailla. Koko Diablo-leiri kyseenalaisti moisen toimintamallin kuitenkin ihan periaatteesta. Huolestuin oikeasti onko bändillä basistia lainkaan mukana koska kamoja ei lavalla näkynyt ei sitten mitään.

Melko ajallaan alkoi Meshuggahin alkunauha jyrisemään PA:sta ja äijää alkoi virrata lavalle. Helpotuksekseni tässä vaiheessa huomasin että bändillä oli basistikin mukana. Muistelin bändin keikkailleen ilman basistiakin ja kamojen puuttuessa lavalta hetken pelkoni oli aiheellinen, tosin turha. Melko ajallaan klo 22 alkoi jyrisemään pääbändin alkunauha jonka jälkeen setti käynnistyi uuden levyn aloitusbiisillä. Ja perkele mikä soundi. Olinhan tosin tällaista osannut odottaakin.

Aloitusbiisi nyt ei ehkä ollut repivin mahdollinen mutta aika pian tajusin keikan perustuvankin uudempaan tai ainakin hitaampaan materiaaliin joka sinänsä oli harmillista. Setti nojasinkin käsittääkseni aika pitkälti uuden levyn biiseihin. Sekaan raavittiin myös matskua None-ep:ltä, Chaospherelta, muistaakseni True human design-ep:nkin avausraitakin hoidettiin mutta ei mielestäni juurikaan loistokkaalta Destroy, Erase, Improvelta. Liekö sitten hitaampi materiaali kuitenkin sen verran helpompaa veivata livenä. No meno saatiin näilläkin aikaan joten mikäs siinä. Bändi oli muutoin livenä suhteellisen vakuuttava, tukkaa oli ilmassa metritolkulla ja meininki näytti ajoittan vähän NU-henkiseltä tukan ja soittimien hipoessa lavaa. Äärettömän tarkkaa touhua kuitenkin. Laulaja Jens Kidmanin touhuilu lavalla oli vähintäänkin omituista mutta sopi musiikkiin hienosti. Äijä nyki musiikin tahtiin ja mönki ympäri lavaa kuin hidastetussa elokuvassa kurkoillen ja ajoittain vääntäytyi Karate-Kidistäkin tunnettuun kurki-asentoon kennelmerkit sojottaen kunhan yliampuvalta nyökyttelyltään ehti. Ja äänihän ei osoittanut setin aikana minkäänlaista väsymisen merkkiä.

Ennen encoreja jätettiin jostain julkaisultakin tuttu pörinä lavalle varmaan kymmeneksi minuutiksi josta miinusta kun nyt satuin samaan levyltä soivaan hurinaan juuri edellisenä lauantaina heräämään pienen päänsäryn siivittämänä. Ja se ei tuntunut koskaan loppuvan. No loppu hyvin kaikki hyvin ja viimeinen encore Future Breed Machine oli todella odotettu pala. Kaikenkaikkiaan jäin kuitenkin kaipaamaan vanhoja biisejä enemmän tai ainakin nopeutta enemmän.

Yleisöä oli paikalla ehkä n.500 ja oli loppujen lopuksi aika hyvin messissä mutta hiukan hukassa ajoittain että mihin tahtiin sitä tukkaa kuuluisi edes heiluttaakaan. Kaikenkaikkiaan hyvä maku jäi suuhun yleisesti siitäkin että joku pystyy itsensä tällaisella marginaalimusiikilla hoitamaan keikoille ympäri maailmaa ja menestymään. Jäljitellä tätä on turha kenenkään. Se on selevä.

Biisilista:
-Stengah
-Perpetual Black Second
-Rational Case
-Sickening
-Sane
-C.E.V
-Nebulous
-Glints collide
-New Millenium Cyanide Christ
-Elastic
-Soul burn
-Future Breed Machine



Martti Servo & Napander, Täysosuma-levyn julkaisujuhla - Ravintola Sävel, Helsinki 16.04.2003


Martti Servon edellisen studiolevyn ilmestymisestä on jo kulunut tovi joten tunnelma oli jo alkuillasta luonnollisesti melko jännittynyt ravintola Sävelessä Helsingin Hakaniemessä. Sisäänastuessa lavalla seisoskeli kaksi melko juhlavannäköistä Pahvimarttia karateasuissaan. Pian Driver Nielsenin kanssa huomaamme paikan olevan (odotetustikin) ns.täyteen ammuttu ja liikkuminen ravintolassa ei sujunut enää istumapaikan etsimisestä puhumattakaan. Kellon lähestyessä iltaseitsemää alkoi varsinainen julha orkesterin noustessa lavalle.

Uuden levyn aloitusbiisiä tavailevan bändin sekaan yhtyi itse karismaattinen keulahahmo Martti Servo. Pienen tervetuliaispuheen jälkeen Servo aloitti uuden levyn aloitusbiisin Elämän sävel, tosin väärästä kohtaa mutta jo toisella yrittämällä päästiin sävelien kimppuun. Jo tutuksi tullut Kuppi kuumaa-samba seurasi Elämän säveltä ja biisihän on tuttu jo pitkän ajan takaa livekeikoilta.

Kai tarjota mä saan-laulelman jälkeen alkoi ensimmäisen väliajan ohjelma, eli edellisen levyn Napander-vaatteiden huutokauppa. Huutokaupan tuotto menee sellaisenaan basistin selän remontointikassaan, olenkin jo vuosia miettinyt minkä takia Erkka Alonen soittaa aina istualtaan baarituolilta. Vaatetusten hinta nousi odotetusti melko korkeiksi, tarjottiinhan sentään sekaan ultraharvinaista Servon triplatribuuttivinyylikokoelmaa. Kitaristi Mauno Tiiran vaatetus irtosi halvimmalla, muistaakseni summa jäi alle 50 euron. Asiallisen huutokaupan jälkeen bändi aloitti toisen settinsä.

Uuden levyn materiaalia tarjolla jälleen. Illan kohokohdaksi nousi selkeästi lyhyehkö Kuka siellä? -pohdiskelu joka toimi livenä vielä huomattavasti elävämpänä versiona Servon tuijotellessa ylälauteille tiukkana asiaa pohtiessaan. Toisella puoliajalla nostettiin pääosaan Napanderin tuottajan Jocce Pirhosen saama pelaajasopimustarjous nelosdivarin Töölö bay lightnings-kaukalopallojoukkueelta. Tarjolla oleva sopimus käsitti yhden kauden plus kahdeksan (8) vuoden option. Aikansa mietittyään, Servon suitsutuksen lomassa Jocce päätti elävän yleisön edessä, Lötjösen virvelin päristessä allekirjoittaa kyseisen sopimuksen juhlakalu Servon selkää vasten. Pian tämän jälkeen Napander soitti vielä yhden lyhykäisen setin ja päätti onnistuneet sessiot.

Keikka oli vain pintaraapaisu uuteen levyyn, vanhaa materiaalia ei kuultu mutta innolla odotan suraavaa livekeikkaa jossa on jo uusia biisejä sotkettu murhaavaan settiin. Ilta jatkui iloisena niin kauan kuin drinkkikuponkeja onnistui metsästämään eri tahoilta, ja Marttia itseäänkin tuli onniteltua kädestä pitäen nimensä veroisesta uutuuslevystä. Pettymykseksi lavalla komeilleet pahviset Martit eivät olleet rahalla ostettavissa. Hieno tilaisuus jota en olisi jättänyt väliin mistään hinnasta.

Biisilista muistaakseni:
-Elämän sävel
-Samba Kuppi kuumaa
-Kai tarjota mä saan?
(Napander-keikkavaatteiden huutokauppa)
-Saako pörssistä kottii?
-Kuka siellä?
-Iso-Masa rock
(Esituottaja Jocce Pirhosen Töölö bay lightnings-sopimuksen allekirjoitustuokio)
-Mikä on kun ei taidot riitä?
-Hoidin itseni kuntoon
-Lätkän ihmemaa




Cause for Effect, Rotten sound, Nasum (SWE) - Klubi , Tampere 28.04.2003


Pikkukiertueen pääasiassa Cause for effectin ja Rotten soundin säestäessä Suomessa viikon kuluessa heittänyt Ruotsalainen Nasum päätti työrupeaman Tampereen Klubille jonne olikin saapunut mukava määrä Grindinnälkäisiä luupäitä. Grind sellaisenaan ei ole koskaan ollut tyylinä kovin merkittävä allekirjoittaneelle mutta sessiot osoittaustuivat melko mielenkiintoisiksi. Siitä lisää seuraavassa:

Illan avasi hauska Grind-duo Cause for Effect joka saa kerta toisensa jälkeen nauramaan ääneen. Bändissä vaikuttaa taitava rumpali ja basisti"laulaja" (Pisteet sille kuka sai sanankaan selvää äijän korinavokalisoinnista) jotka ovat kyllä taatusti valvoneet treenikämpällä useita öitä suorastaan käsittämättömästi progeilevan sekametelisoppansa kanssa. Siis ei luulisi kovin monen muistavan sellaista määrää biisin osia kun on Duo matskuunsa ympännyt, ja biisin kestot eivät juuri minuuttia ylitä kuitenkaan. On kyllä hauska huomata miten jotkut viitsivät, sillä materiaalilla ei konseptinsa vuoksi mihinkään suurmenestykseen koskaan päästä. Lisäpisteet illan visuaalisesti skitsoimman näköisestä rumpalista.

Vaasalaisen Rotten soundin veikkaisin saaneen kiertueen kovimman keikkansa aikaiseksi juuri Tampereella, ainakin bändi puski niin potenssiin kymmenen (ainakin torstain Jyväskylän keikkaan verrattuna) koko settinsä läpi että suuta vetää hevosenkengälle vieläkin. Bändin taso on muuten jo niin todettu ettei sitä sen kummemmin hehkutella tarvitse sen enempää kuin rumpali Hahdon uskomatonta osaamistakaan. Ensimmäisen kerran näin lavalla myös uuden basistin jonka totesin hoitavan hommansa oikeastaan siinä kuin edellinenkin vaikka aluksi epäilyttikin hieman. Meininki yltyi siihen malliin että kuningaskorisija Keijo joutui jo hiukan keskittymään ihmisten alas viskomiseen lavalta. Jopa siihen malliin että biisien välissä kyseltiin jo lavaltakin kuinka jollekin heitetylle kenties kävi. No heittelyä vartenhan ne lavalla poukkoilevat että ei kai syytä huoleen. Onnittelut varmaan kovimmasta Rotiskokeikasta mitä on tullut seurattua.

Illan pääesiintyjä, ruotsalainen Nasum oli ennen kiertuetta täysin vieras ilmiö mutta olihan sitä syynättävä hiukan tarkemmalla silmällä Rotiskopoikien niin hehkutettua bändiä. Eikä suotta, bändi osoittautui melkoisen taitavaksi porukaksi, eipä heti ole yhtä tiukkaa trioa vastaan kävellyt. Itse soitanto yllätti teknisyydellään, kielisoitinten kuviot yltyivät melkoisiin nopeuksiin ja riffimaailma itsessään oli suhteellisen persoonallinen. Myös soundit palvelivat tilaisuuteen sopivasti. Jos Rotten soundissa huomion vie rumpali niin tässä sen ainakin itsellä hoitaa kitaristilaulaja tyylikkään tarkalla toiminnallaan ja mukavan takakireällä ilmaisullaan. Itse äijä on lavalla muutenkin suhteellisen vihainen tapaus, ekana tulikin mieleen että mistäköhän minkkitarhalta jolppi on karannut. Veikkaan että bändi ei ole juuri poikkeavan tiukan osaamisensa ja rokkaavan lava-asenteensa puolesta mikään grinditaivaan tyypillisin tähti. Tai mitä minä niistä tiedän mutta kyllä se ainakin toimi niin perkeleesti. Harvoin on Dj Liekkikään (Legendaarisesta Dj Liekki & Leka-kaksikosta, toim.huom) huoneen perällä hieronut partaansa niin tyytyväisenä kun bändin roiskiessa settiänsä Klubin yleisölle joka ei onneksi tällä keikalla kadonnut minnekään Rotten soundin jälkeen. Kiintoisa ilta tosiaan vaikkei ehkä ihan ominta aluettani. No mitä vittua, kai se heviä on tämäkin?



Omnium gatherum, Before the dawn, Amoral - Klubi , Tampere 07.05.2003


Arki-ilta ei ole hevibändille usein yleisön määrän kannalta paras vaihtoehto. Ei tässäkään tapauksessa, varsinkin jos Suomen menestyksekäs MM-jääkiekko-ottelu pyörii samaan aikaan televisiosta. Joo kyllä hevi ajaa aina kaiken urheilun edelle, ei voi mitään. Illan aloittanut Omnium gatherum on tuttu jossain määrin. Levyttänytkin bändi toimii livenä hyvin, joskin biisimateriaali on hiukan vierasta kun en levyä omista. Hyviä riffejä tuntuisi olevan kasapäin. Liveaktissa huomioni kiinnittyy kyllä kitaroinnin lomassa hyvin helposti rumpaliin joka hoitaa hommansa melko kevyellä tatsilla mutta kikkailee aika mallikkaasti. Syntikat koen tässä bändissä täysin turhiksi, melodiaa kun pystyy painaman ilmoille kahdellakin kitaralla melkoisesti. Kaunistelematta laulajalle pitäisi Omnium gatherumissa tehdä jotakin. Sanoista ei juuri selvää saa (joka sinänsä ei niin haittaa), ja laulu yleensäkin tuntuu tulevan tasaisena mölinänä ja jokin tietty kireys jää puuttumaan vaikka itse toiminnassa muuten ei valittamista olekaan. Eihän laulaja (taaskaan) pysynyt lavalla setin aikana. En usko tämän vian löytyvän mikasuspöydän takaa. Mutta luulisin että tästä bändistä kuitenkin kuullaan vielä.

Before the Dawn on tuttu tasan yhdeltä keikalta ja yllättikin melko positiivisesti edelliseen kokemukseen verrattuna. Ehkä nyt tuli paremmin seurattua. Musiikkinsa on aika suoraa soitantoa ilman sen kummempia tilutuksia. Biiseissä tuntui olevan aika hyvää draivia ja olin aistivinani jonkin aikakauden Paradise lost-vaikutteita ja jopa HIM:iä mutta ei kuitenkaan isommin apinoiden. Keulahamona edellisellä kerralla pitämäni kitaristilaulaja tuntui tällä kertaa olevan jotenkin sivuosassa leadkitaristin (jolla ei ollut 80-l tukkaa enää) hoidellessa suht mallikkaasti puhdasta laulantaa korinan ohella. Basisti oli edelleenkin hennomman oloinen kuin bassonsa mutta jäppinen heilui kyllä lavalla kuin pieni eläin. Lisäpisteitä. Kuten hirveällä raivolla paiskovalle rumpalille. Harvakseltaan osuu meinaan silmien eteen näin suuria kaaria käsien liikeradoissa kun tässä tapauksessa ja iskut tuntuivat menevän perille melkoisella voimakkuudella. Edelleenkin, bändi tarvisi tsekata myös levyltä. Melko tasokasta toimintaa vaikka nuoria poikia taitavat olla nämä(kin).

Amoral taas olikin akti jota oikeastaan tulin katsomaankin. Kyseessä on vielä levyttämätön perkeleen tekninen deathmetalryhmä. Bändiä en aiemmin keikalla ole nähnyt mutta epäilykset homman toimivuudesta kaikkosivat kyllä muutaman ekan tahdin aikaan välittömästi. Bändillä tuntui homma olevan hanskassa todellakin, mossaus ja meininki oli melkoisen näyttävää vaikka kysessä on aika paljon keskittymistä vaativa musiikkityyli vähän joka instrumentilla. Bändin keski-ikä ei kait paljoa parinkympin päälle nouse joten mietityttää milloinhan esim. kitaristit on torrakon ensimmäistä kertaa käsiin saaneet? Sen luokan sooloilua havaitsin ilmoilla. Vielä kun bändin musiikki ei suoranaisesti plagioi mitään markkinamusiikkia ja on melkoisen omaperäistä yleissoundiltaan niin miksei toimisi. Ihmeen ilmeettömästä rumpalista plussaa ja ykkösbonusta, äijän naamataulu ei värähtänytkään tiukimpienkaan kannutrikkien aikana ja työskentely oli melkoisen jämäkkää. Soundeissa oli pieni puute basareiden osalta ja niitä saikin vähän tarkemmin seurata ajoittain. Näihin elementteihin vielä kunnon korinalaulu päälle niin ei voi kun kumartaa. Ansaitusti "pääesiintyjänä"! Erittäin paljon odotan joaasin vaiheessa tulevaa pitkäsoittoa. Kaikenkaikkiaan kiintoisia keikkoja, mutta enemmän väkeä tilausuus olisi vaatinut, joskaan se ei tuntunut juuri yhdenkään bändin intoa laskevan. Mikä onkin ihan oikein. Hevi.



Spiral, Shade, Stoner kings - Stella star Club, Helsinki 10.05.2003


Imperiumi.net ja Inferno Magazinen isännöimä, järjestyksessään toinen Piru-Klubi järjestettiin ensimmäiseen mättöiltaan verrattuna hiukan rokkaavammissa tunnelmissa Stella star Clubilla. En ole ehtinyt nähdä Helsinkiläistä Spiralia lauteilla aiemmin kuin soundcheckissä joten suuntasin matkani Stella star Clubille tsekkaamaan bändin livekuntoa. Tasokasta demomateriaalia vääntänyt yhtye on ollut kasassa muutaman vuoden ja keikkailuakin on jonkinverran harjoitettu. Saavuin Stella stariin, vilkaisu lauteille ja totesin Spiraalin aloittavan todennäköisesti illan, josta kieli mm.Driver Nielsenin legendaarinen valoshow joka oli jo asennettu kannuihin. Lisäksi Spiral-logoilla varustetut vahvistimet vain vahvistivat saamaani vaikutelmaa. Hieman ennen yhtätoista bändi kipusi lauteille. Bändi aloitti jammailun ja hetken kuluttua saatiin lavalle myös hehkeä laulajatar Stiina. Bändin soitto toimi keikan alusta asti varmasti ja pelasi hyvin yhteen. Driver Nielsen hoiti hommaa melkoisen räväkällä otteella patterin takana. Raivokas nahantakoja vaihtoi vielä keskellä settiä valkoiset kapulansa mustiin lähes eläimellisesti riehuneen yleisön pyynnöstä ja hommaan saatiin täteen lisää synkkyyttä. Kitaristit Jeff Rude ja Hemi hoitivat hommaansa kylmän rauhallisesti ja erityisesti Jeff Rude on saanut lavamaneerinsa todellakin hiottua kohdalleen. Suurimman petrauksen bändin alkuajoista on tehnyt laulaja Stiina joka on saanut lauluun huomattavasti lisää varmuutta ja laulajatar myös osoittautui karismaattiseksi lavapersoonaksi. Myös koko hommalle jämäkän pohjan bassotellut nelikielisen taitaja Sooke hämmästytti ilmavalla kampauksellaan, missä lie oli mies fledansa tuunannut? Setti ei encoreja sisältänyt mikä onkin lämppärin asemassa ymmärrettävää. Paras biisi setissä oli mielestäni alkupäässä soitettu Vicious circle. Spiral todisti olevansa varteenotettava vaihtoehto kansainvälisestikin omalla vaihtoehtorockillaan, levyttäminen voisi olla jo ajankohtainen vaihtoehto tälle porukalle. Spiralin jälkeen tulikin kiire jonnekin ja muita bändejä en Stellaan jäänytkään katsomaan joten niistä ei sen kummempaa raportointia tällä erää. Muutenkaan en ollut edes tarpeeksi jurrissa.

Spiral biisilista:

1. Intro + Scratch
2. Vicious Circle
3. Kiss me or kill me
4. You never touched my heart
5. Sweetest nightmare
6. Grabbing the air
7. I fear nothing
8. Smiling is a sign of madness (Still ill/Spiral)




Bruce Springsteen & E-Street band, Olympiastadion, Helsinki 17.06.2003




Nöyrän työläisen (Ei kuitenkaan niin nöyrä kuin Olli Lindholm) Bruce Springsteenin saaminen Suomeen oli ihan mukava uutinen talvella ja osittain yllättäväkin, olihan Pomoa yritetty tuloksetta haalia maahan esiintymään tuloksetta n.30 vuotta. Mikään intohimofani en välttämättä ole ollut mutta kuitenkin pakollisten tunnettujen hittien lisäksi olen tuotannosta löytänyt ajan mittaan paljonkin korvaa miellyttäviä veisuja.Eli konserttilipun löytyminen sattumalta loppuunmyydylle keikalle oli hienoa.

Springsteen oli edellisenä iltana viritellyt tunnelmaa ylimääräisessä konsertissaan ja monet arvelivatkin että pääkonsertti sisältäisi enemmän tunnettuja hittejä. Oikein arvasivat, biisilistoja selaillessa joukkoon oli ujutettu mm. Darkness on the edge of town, Hungry heart, sekä The river jota keikoilla ei aikoihin oltu puheiden mukaan kuultukaan. 45000 henkeä saapuivat suhteellisen myöhään paikalle, puolta tuntia ennen keikkaa sai vielä aika hyvän paikan n.10:nnestä rivistä ja istumakatsomot olivat vielä vähintäänkin puolityhjät. H-hetken lähetessä koko ajan lisääntyvä väkijoukko alkoi luonnollisesti riehaantua jo jokaisesta roudaristakin josta vilauksen vain näköpiiriin sai.

Lava ja rakennelmat olivat yllättävän karut, E-Street band selkeästi lähtikin peliin musiikin ja soitannon voimalla. n.20.05 bändi valui lavalle, itse megatähti luonnollisesti viimeisenä ja konsertti aloitettiin verkkaisesti tuoreen Rising-levyn nimibiisillä (Levy oli muutenkin melko hyvin edustettuna). Meininki oli heti alusta kohdillaan, tosin ihan ensimmäisenä aloin ihmettelemään jotenkin hiljaista äänentasoa. Eikä tämä "ongelma" korjaantunutkaan keikan aikana nimeksikään. Liekö syynä todellakin hiljainen volume vai juuri vietetty Provinssirock, jäi selvittämättä. Parin uusimman biisin jälkeen siirryttiin vanhempaan tuotantoon joka itselle onkin osittain vierasta. Oikeastaan seuraava varsinainen tuttu biisi taisi ollakin Darkness on the edge of town. Sitä seurasi Brucen vaimonsa Pattin kanssa akustisena duettona esitetty uuden levyn Empty sky johon Pomo pyysi hiljaisuutta, ilmeisesti kunnioittaen WTC-uhreja joiden muistolle biisi alunperin on kirjoitettukin. Hiljaisuuden jälkeen Springsteen käveli mikrofoninsa eteen pelkän huuliharpun kanssa ja ounastelut osuivat kohdilleen. Ensimmäisen kunnon huudot irtosivat The Riverin alkusointujen päälle. Ja biisihän luonnollisesti toimi. Tosin ainakin A-katsomo istui vieläkin perseet kiinni penkissä, pohdimme josko biisi ei ollut tarpeeksi tuttu(?) Ensimmäiset kunnon yleisönlaulatukset laitettiin käyntiin radiossa kyllästymiseen asti soitetun Waiting on a Sunny dayn myötä ja kyllä porukasta jonkinverran ääntä lähti vaikka jokseenkin jäykkää tuntui edelleen yleisön käytös olevan. Perään mahtava vanha No surrender jonka jälkeen livenä melko groovaava uuden levyn world´s apart. Tässä vaiheessa alkaa taas muisti tehdä tepposet muutaman tuntemattoman tai nimeltä muistamattoman biisin takia. Mary´s Place ainakin vedettiin liki 20-minuuttisena versiona jossa välissä myös bändiesittelykin taisi tulla. muutaman biisin mm.Thunder roadin jälkeen Cadillac ranch esitettiin myös melkoisen pitkänä versiona jonka aikana bändi letkajenkkasi jo kerran lavaltakin pianistin jäädessä taiteilemaan soolona stagelle. Bändi palasi myös saman biisin säestäessä takaisin. Samainen biisi sai ensimmäisen kerran jo huomattavaa liikehdintää yleisöön. Ja muistaakseni tässä välissä Pomo toisti maanantain kehotuksensa kaikkien nostaa perseensä penkistä. Sen jälkeen edellisillan setistä poiketen esitettiin hitti Hungry heart, biisi tuntuikin olevan melko monen kuulijan tiedossa. Varsinaisen klassikkosarjan lisänä kuultiin vielä Born to run joka itselle nousi ehkä keikan kohokohdaksi. Loppusetistä Bruce palasi vielä kahdestaan pianon kanssa lavalle jossa vaiheessa aloin jo hipsiä uloskäyntiä kohden ruuhkan välttääkseni ja en siten tainnut enää edes kuulla vihonviimeistä Dancing in the darkia. Itse settiin olisin toivonut ehkä joitain parhaita paloja Human touchilta sejä Lucky townilta, olivatpa sitten kuinka mukamas floppeja hyvänsä. Esim. I wish i were blind tai jommankumman nimibiisi olisi kelvannut meikäläiselle loistavasti. No kaikkiahan ei voi miellyttää. E Street band ei ehkä mielellään niin painotakaan konserteissaan tuota osiota Brucen soolokaudelta.

Yhteenvetona miinusta voisin antaa jo mainitusta äänentasosta (tosin selkeät ja tarkastuskelpoiset soundit olivat, joka kilkautukselle löytyi lavaa tarkkailemalla selitys), ilta-aurinkoon hukkuneeseen valoshowhun joka haittasi enemmän keikan alkupuolta (tosin eturivistä katsottuna ei niinkään mutta peräkatsomoon homma ei kovin näyttävää varmaan voinut screenejä lukuunottamatta olla), ja ehkä siitä että 3 tuntia seisaaltaan katsottuna mitä vaan on jo ehkä hiukan liikaa. Varsinkin jos jos siinäkin on pari 20-minuutin venytystä/laulatusta. Plussaa ammattitaitoisesta ja rennosta bändistä joka selkeästi piti soittamisesta. Itse 10-Henkisestä orkesterista loistivat selvästi esiintymisintoinen ja sympaattinen megatähti itse, jotenkin hauskan lavatyylin omaava Sopranos-mies Steven van Zandt (jolle näkyi yleisössä myös omia faneja) sekä isokokoinen musta saksofonisti/kilkuttelija Clarence Clemons. Muut E-Street bandista jäivät selkeästi enemmän tai vähemmän näiden herrojen varjoon. Yllätykseksi jopa rytmikitaraa ja taustalauluja hoitava Brucen vaimo Patti Scialfa. Yleissoundista jäi ehkä hiukan kummastuttamaan että kolmeen varsinaisen kitaristiin nähden kitaralla ei yleissoundillisesti ollut kovin kuuluvaa osaa ihan selkeitä leadeja lukuunottamatta. Patti Scialfan akustinen kitara oli ainoa joka tuntui olevan havaittavissa selkeästi ainakin siitä kohdasta missä seisoin. Tokihan suurin osa kitaroista hoitivatkin pohjia mutta yleissoudi tuntui jotenkin lepäävän syntikan, pianon, viulun ja varsinkin basson varassa.

Itse bändin lavameininki lepäsi hyvin pitkälti energisyyden osalta itse Pomon harteilla, äijä roikkui mikkitelineessä ylösalaisin, pyöri lattialla kuin Angus Young, ja veteli välillä pitkiä matkoja polvillaan kirmailun päätteeksi. Juoksenteli ympäriinsä, alas lauteilta yleisön tuntumaan ynnä pianon päälle jne. Megatähden esiintymisen ilo oli todella käsinkosketeltavissa. Sääli vaan että tällaisia artisteja jotka ovat tehneet menestylevyjä neljällä vuosikymmenellä ja vetävät senkin jälkeen stadionit täyteen, ei nykyisessä kertakäyttömaailmassa pääse juurikaan syntymään. Harmi, sen verran aidosta touhusta on kyse.

Bruce Springsteen & E-Street band biisilista:

1. Rising
2. Lonesome day
3. The ties that bind
4. Candy´s room
5. My love won´t let you down
6. Darkness on the edge of town
7. Empty sky
8. River
9. Waiting on a sunny day
10. No surrender
11. World´s apart
12. Badlands
13. She´s the one
14. Mary´s place
15. Jungeland
16. Into the fire
17. Thunder road
18. Cadillac ranch
19. Hungry heart
20. Ramrod
21. Born to run
22. My city of ruins
23. Land of hope and dreams
24. Glory days
25. Dancin´ in the dark




The hellacopters, ZZTop, Rolling stones Olympiastadion, Helsinki 16.07.2003




Tämä konserttireissu meinasi mennä monella tuttavapiiristä jo hiukan yli hilseen. En ole oikein Rollaattorifani lainkaan joten ihmetys onkin ihan loogista. Itseasiassa ostin joskus varalta lipun keikalle kun olin varoissani ja olisin sen varmaan jo myynytkin jollei lämppärit olisi osoittautuneet mieleisiksi. Toisaalta oli suunnaton kiinnostus nähdä varmaan maailman kallein ja ehkä isoinkin (ja ainakin vanhin) yhtye lavalla ja saako rahalle minkäänlaista vastinetta.

Keikkapäivä osui keskelle kesän ensimmäistä virallista helleviikkoa. Hyvä sää on aina plussaa mutta liian kuumakaan ei ole hyvä ja rajoilla liikuttiin jo aika selkeästi. Sinänsä ikävä että alueelle ei sallita edes vesipulloja tuotavaksi, mistään muusta puhumattakaan. Kiellettyä ei kuitenkaan ole ostaa 2 Euroa maksavaa vesipulloa heti sisään tultua. Isoissa konserteissa tällainen onkin varmaan melko tyypillistä. Konsertti ei ollut aivan loppuunmyyty mutta yli 40000 henkeä paikalle oli kuitenkin lipun lunastanut.

Portit olivat olleet jo kotva auki kun astuin alueelle. Illan avaaja Hellacopters sai puoli tuntia esiintymisaikaa aloittaen klo 18.00 ja ehtikin siihen mahduttaa liki 10 biisiä, lähinnä parilta viimeiseltä levyltä. Ensimmäistä kertaa muuten huomasin kuinka pihalla itseasiassa tämän bändin basisti onkaan, ainakin tollain ulkoisesti. Soitossa ei niin valittamista. Muutenkin bändin meno oli sitä taattua kaikkine manöövereineen, ympäristö ei ollut välttämättä otollisin mahdollinen, bändille ei juuri tilaa jätetty megakokoiselle lavalle ja yleisöäkään ei juuri vielä ollut alueella. Joku Tavastian kokoinen tai hiukan pienempi klubin lava on jotenkin Hellacoptersin ominta esiintymisaluetta.

Hiukan aikataulustaan myöhässä joskus klo 19.00 jälkeen Texasilaistrio ZZTop alkoi settinsä, huomattavasti isommalle yleisölle. Melkoisen tyylikkään näköisen keltaisen rumpupatteriston taakse kavunnut Frank Beard ei saanut juurikaan aplodeja ja luulenkin ettei moni edes tajunnut tätä bändin jäseneksi ennekuin legendaarinen Gimme all yoru lovin´in rumpujohdanto jysähti käyntiin. Kuuluttaja spiikkasi lopunkin bändin sisään ja herrat Gibbons ja Hill möngerivät lavalle aloittaen samalla varsinaisen biisin. Alku keikassa toimi aloitusbiisiä myöten niin että hymy nousi väkisinkin pintaan. Itse reilun tunnin mittainen setti (parin encoren kanssa) ei tarjonnut paljoa sitä mitä olisin halunnut kuulla, eli vanhat klassikot mahtuivat yhden käden sormiin. Tosin ne olivatkin juuri ne pakolliset. Lopun aikaa bändi jammaili blueskuvioitaan ja vetelivät uudempaa materiaalia joka ei juuri sytyttänyt. Lisäksi Billy Gibbons heitti jonkinverran vitsiä ohessa ja esitteli mm.Bo Diddleyltä saamaansa kitaraa. Kaikenkaikkiaan aika laiska mutta leppoisa ja hyväntuulinen esitys. Tulipahan tämäkin sitten nähtyä, tosin hienompaa se olisi varmasti ollut joskus loistonsa aikoina omalla kiertueellaan. No, tulipahan sentään karvoitetut kielisoittimetkin nähtyä. Encorejen jälkeen alkoi jo porukkaa pakkaantumaan kentän 1.katsomoon siihen malliin etten katsonut tarpeelliseksi enää poistua asemista ennen pääesiintyjää.

Odotuttivatkin melkoisesti, sillä etukäteen tiukaksi mainostettujen aikataulujen mukaan soiton piti alkaa klo 20.30, mutta vielä yhdeksän aikaankaan ei lavalla näkynyt kuin roudareita. Siinä vartin yli yhdeksän alkoi jo vilistä tuttujen pappojen naamoja rumpujen takana ja harmaa rumpali Charlie Watts kömpi megalomaanisen rumpusettinsä taakse aplodien saattelemana. Ei sekuntiakaan kun Keith Richards hyökkää kuin apina lauteille ja täräyttää Brown sugarin käyntiin. Biisi alkaa ja muunkin bändin ehdittyä lauteille Mick Jagger syöksyy aurinkolasit päässä pitkässä palttoossa ja alkaa vokalisoimaan. Kyllähän äijä melko kurko on, tarvii myöntää. Mies on viettänyt rock-elämää taatusti niin kauan ettei vuosikymmeniin ole muusta tiennytkään ja kyllähän sen huomaa. Nimittäin moista viuhtomista ja heiluntaa harvoin näkee nuoremmiltakaan esiintyjiltä saati sitten kuusikymppisiltä papoilta. Stonesin setti ei lopulta sisällä puoliakaan sellaisia biisejä mitä tietäisin mutta jonkinverran klassikoita erotan joukosta sentään minäkin. Ainakaan jotain Angieta tai Satisfactionia ei voi oikein olla edes tietämättä. Muutaman biisin jälkeen ajetaan lavan reunoilta isot screenit jotka näyttävät välillä kokonaiskuvaa lavalta tahi soittajia erikseen. Myös megalomaaninen taustakangas vaihtuu muutaman kerran keikan aikana ja välillä hyödynnetään myös pyrotekniikkaa. Samoin 3 kpl taustalaulajia liittyy joukkioon tanssimaan ja laulamaan. Yksi tummaihoisempi rastahippi, erittäin seksikäs tumma naikkonen, sekä yksi mikä lie juoppo tai ainakin aika rajusti pihalla olevan näköinen hamppi. Puolessa välissä settiä lattiasta suomenkielisiä lausahduksiakin tavaillut Jagger lähtee huilaamaan ja Keith Richards alkaa tarinoimaan pehmeitä juttujaan yleisölle. Lurauttaapa myös pari biisiä suhteellisen onnistuneesti vaikka muuten ei ihan joka hetki äijä vaikuttanut oikein läsnä olevankaan. Suunnilleen tämän jälkeen bändi siirtyi pienemmälle "klubilavalle" vetelemään uusia sovituksia vanhemmasta tuotannostaan. Hetki olikin sopiva kuunnella vähän sivukorvalla ja siirtyä seuraamaan loppukeikkaa ykköskatsomosta stadionin perälle, koska valoshow alkoi tuohon aikaan jo päästä oikeuksiinsa. Saahan se nyt toki joltain näyttääkin jos lavasteiden tuomiseen tarvitaan 60 kpl rekkoja(?). Ja kyllä todellakin näyttikin, stadionin päästä näki homman isouden hienosti mutta tokihan tappituntumalta on aina paras katsoa läpi keikka, oli se sitten mitä hyvänsä. Satisfactionin aikana ammuuttiin ilmaan käsittämätön määrä punaista muovisilppua joka esti suunnilleen näkyvyyden lavalle kokonaan. Hienoa, tuumasin ja lähdin astelemaan kohti ulospääsyä kun kellokin alkoi näyttää yhtätoista. Annettuja sääntöjä uhmaten Rollarit vielä astelivat lavalle yhden biisin ajaksi mutta tämän kuulin vain ulkopuolelta ja näinpä vielä mahtavan ilotulituksenkin konsertin päätteeksi.

Saiko sitten rahalle vastinetta? No ei kai mistään olemassaolevasta bändistä nyt tuollaista summaa heti menisi pulittamaan mutta olihan tuo nähtävä kuitenkin. Toista kertaa ei tarvitse enää mennä ja eipä tule enää yhtään muutakaan tämän luokan bändiä mieleen jonka näkeminen olisi niin mielenkiintoista että sinne olisi päästävä. Mielenkiintoista onkin lisäksi nähdä kuinka pitkään nämä kivet vierivät vielä, toisin sanoen kauanko Mick Jagger & Keith Richards elävät. Oma elinkaareni pituus hyvässä lykyssä mahdollistaa senkin.

Rolling stones biisilista:

1. Brown sugar
2. Start me up
3. You got me rocking
4. Don´t stop
5. Angie
6. You can´t always get what you want
7. Bitch
8. Tumbling dice
9. Slipping away
10. Before they make me run
11. Sympathy for the devil
12. Respectable
13. Little red rooster
14. Street fighting man
15. Gimme shelter
16. It´s only rock´n roll
17. Honky tonk Women
18. (I can´t get no) Satisfaction
19. Jumping jack flash (Encore)




Norther, Hypocrisy (SWE), Dimmu borgir (Nor) - Tullikamari , Tampere 24.10.2003


Tämä keikka oli erittäin odotettu, olihan liput jo kesällä hankittu ja jotain meiningistä kertoi sekin että molemmat suoman keikat olivat jo ajat sitten loppuunmyytyjä. Itsellä nyt varmaan suurin hinku oli päästä katsomaan Hypocrisyä livenä kun ei ole moista päässyt kokemaan, eikä siihen Suomessa aiemmin mahdollisuutta ole ollutkaan. Paikallehan piti toki mennä ajoissa, mitään ei passaa moisesta missata. Hirmujonojen jälkeen Dj:t Leka & Nygård viihdyttivät parhaansa mukaan Tullikamarin pikkuhuoneella, Nygård soittamalla Kirkaa ja Leka vähän tanakampaa tavaraa. Seurallisia tuttuja alkoi virrata joka puolelta Suomea siihen malliin että koko Norther jäi katsomatta, kun koko hoito soittikin yllätyksellisesti Pakkahuoneen isoilla lauteilla. Ei harmittanut sinänsä kun ei moisessa hurmoksessa olisi moiseen jaksanut keskittyä kuitenkaan.

Hiukan myöhässä starttasi Hypocrisyn setti ja ahtauduin sen verran eteen kun oli ihmisiä kunnioittaen mahdollista mennä. Setti lävähti käyntiin legedaarisella Roswell 47-biisillä. Ensireaktioni biisin alkaessa on että nyt on jokin pielessä, ikäänkuin PA ei olisi käytössä lainkaan. Ajattelin äänenpaineen lisääntyvän, mutta se jäi keikan edetessä haaveeksi. Sointi oli itsessään sen verran jyhkeää että olisin hyvin mieluusti havainnut jonkinlaista lahkeenlepatusta tai äänimaisemaa mikä olisi tuntunut sisäelimissä saakka. Ja bändin arvoon olisi tämä itseasiassa ollut äärimmäisen sopivaa. Bändi veivasi kuitenkin loistavan keikan vähän rajoitetulla lavalla, ja soitto pelasi vuorenvarmasti ja tukan lento oli melkoista. Kakkoskitaristiksi oli napattu Pain:issa vuoden takaisilla keikoilla kitaroinut tukkajumala, jonka nimeä ja taustaa en tiedä. Itse basistin olemus oli huomattavasti hennompi kuin mitä olin olettanut. Setti itsessään oli sekoitus vähän kaikilta aikakausilta, itse olen mieltynyt johonkin bändin uran keskivaiheen materiaaliin ehkä eniten. Jyräävämpääkin matskua olisi keikkaan löytynyt ja esim. Final chapterin olisi voinut jättää setin loppuvaiheille. Kahdelta viimeisimmältä levyltä ei tainnut juuri materiaalia tullakkaan, Like a fire in the sky:n tosin muistan elävästi. Tosin noilla levyillä ei juuri hittejä olekaan eli vanhassa vara parempi. Setin päätti Hypocrisy-levyn (jolta muuten olisi läytynyt kourallinen muitakin helmiä IMHO) Fractured millennium joka räjäytti pankin selkeästi yleisönkin mielestä, muuten meininki ei miltään ihan älyttömältä vaikuttanut yleisön päässä. Jokseenkin pieni pettymys jäi bändiin kaikesta hienosta huolimatta, ehkä Destroys Wacken-DVD:n tuijotus, ja yleensäkin koko bändin vuosien venailu oli nostanut odotukset sille tasolle että niitä olisi mahdoton ollut täyttääkään. Mutta kattellaan.

Dimmu Borgirin seurailu jäi suurimmaksi osaksi olutalueelta tiirailuksi, bändi on kuitenkin tullut pariin otteeseen nähtyäkin. Setti oli samoin sekoitus kaikennäköistä bändin uralta, mutta pääpaino taisi olla kuitenkin uuden Death cult armageddonin biiseillä, ja ko.levyyn olenkin melko mieltynyt. Bändin valoshow alkoi olla jo niin maksimiin paisuteltua että mietin jo tovin onko enää järkeäkään. Stroboa pukkasi joka suunnasta ja kaikkea hienoa pyörivää hässäkkää oli siihen malliin että koko bändikin jo meinasi niihin hukkua. Soitossa nyt ei mitään moitetta toki näin ammattimaisella bändillä ole, ehkä ei touhu kuitenkaan ajoittain ollut ihan niin tiukkaa kun mitä oletin/muistelin. Hetkittäin suttuiset sounditkin varmasti edesauttoivat asiaa. Galder on loistava lavapersoona ja veikin suuren osan huomiostani kun yhtyeen performanssia tarkastelin. Samoin Nicholasin rumputyöskentelyä olisin hyvin mieluusti halunnut katsoa vaikka ihan vierestä, sen verran tiukkaa nakutusta äijän touhu oli.

Yhteenvetona ilta ei ollut niinkään mullistava kun etukäteen hehkuttelin mutta eipä kyllä jäänyt paskanmakukaan suuhun. Osittain saattoivat olla jo bänditkin vähän väsyksissä, olihan taas kerran Suomella kyseenalainen kunnia saada kuulla kiertueen viimeiset keikat. Mutta eihän sitä kuitenkaan yhtäkään hevi-iltaa pois voisi vaihtaa. Eli lisää näitä isompia keikkoja nimenomaan Tampereellekin, Pakkahuone on kuitenkin massiivinen stage isommallekin bändille.

Biisilistat: (Pikku virheitä saattaa olla.)

Hypocrisy :

01. Intro
02. Roswell 47
03. Apocalypse
04. Pleasure Of Molestation
05. Destroyed
06. The Final Chapter
07. Fire In The Sky
08. Buried
09. Eraser (Tulevalta levyltä)
10. Fractured Millennium


Dimmu borgir :

01. Lepers among us
02. In Deaths Embrace
03. Cataclysm Children
04. Vredesbyrd
05. Kings of the carnival creation
06. Unorthodox manifesto
07. Progenies of the great apocalypse
08. Indoctrination
09. The Blazing Monoliths of defiance
10. Insight and the Catharsis
-----encore-----
11. Spellbound (by the devil)
12. Raabjorn speiler draugheimens skodde
13. Stormblåst
14. Mourning palace




Bonegrinder, Mors Principium est, The Crown (SWE) - Tullikamari , Tampere 4.11.2003


Crownin liki vuoden takainen vierailu Suomessa jäi tuoreeseen muistiin joten olihan tämäkin mentävä tsekkaamaan vaikka keskelle työviikkoa osuikin. Jossain päin nettiä luki että Funeris nocturnum olisi yhtenä lämppärinä joka oli myös kiinnostava pointti.

Paikalle saavuttuani eka lämppäri Bonegrinder aloitti settinsä. Musiikkinsa latoisin jonkinnäköiseen pomppulaariin eikä määritelmää heikennä se että tumppuvireisellä Dimebag-kitaralla varustettu (eniten lavalla elämöiväkin) kuusikielisen taitaja päästeli moneenkin riffiin Panteramaisia vongautuksia ja vongautuksia. Pitemmällä tukalla äijän touhu olisi ollut vielä näyttävämpää. Muu bändi ei vastaavaa vauhkoamista pitänyt mutta ei ollut aivan jäykimmästäkään päästä. Basistin hakkauskäsi oli jotenkin laiskanpuoleista sorttia, mutta ei kai sen sitten väliä kun kerran nuotit tulee soittimesta pihalle. Ehkä lisää energiaa olisi kaivannut lavalle kun sitä kerran musiikissakin tuntui olevan.

Seuraavasta lämppäristä en ollut kuullut aiemmin yhtään mitään. Funeris nocturnumia ei siis lauteilla ollutkaan mutta tästä innostuinkin varmaan enemmän. Hieno intro toimi ihan hyvin mutta kummallisen fiiliksen loi se että PA:sta alkaa kuulua kokonaisen bändin soitantoa kun äijät jo patsastelevat täyttä päätä lavalla. No itse bändin musiikissa oli kaikki elementit aika kohdillaan meikäläisen makuun. Taitavat kitaristit ja varsin Henry Rantamaisen otteen omaava rivakka rumpali kiinnittivät ensimmäisenä huomioni. Laulaja oli myös asiaankuuluvalla rääkyäänellä varustettu. Syntikansoittaja oli sopivan taka-alalla eikä kuuntelunautintoakaan päässyt pilaamaan sen kummemmin. Tarvis varmaan hommata jostain paremmin matskua ko.bändiltä. Lavameininki oli jo enemmän kohdillaan tämän orkesterin kohdalla, tosin kitaristeilla oli niin kädet täynnä töitä että varsinaisen meiningin hoitivat laulaja ja basisti. Aika hyvällä rokkiotteella rumpalikin takoi trigattuja kannujaan, jotka kuulostivat suorastaan Pro toolsimaisilta tiukimmissa vyörytyksissä. Hyvä.

The Crownin show alkoi varsin hilpeillä 60- & -70-luvun hiteillä jonka jälkeen bändi tempaisi keikan käyntiin. The Crownin musiikkia en ole koskaan omistanut kuin Deathrace kingin verran ja sekin on jonnekin kadonnut. Livenä kuitenkin olen digannut bändistä aina ja seurannut juttuja lehdistä, johtuen toki osittain bändin suomalaiskytkennöistäkin. Suuren osan huomiosta vei tälläkin kertaa Saarenpään järkyttävän jämäkkä ja ripeä rumputyöskentely, joka ei väsähtänyt missään vaiheessa kuten ei bändin muukaan toiminta. Bändi paahtoi melko pitkän setin sitkeästi eikä tiistain vähäinen yleisömäärä näkynyt bändin meiningissä mitenkään. Setti oli kaiketi painottunut uuden Possessed 13-levyn biiseihin ja jotain vanhempia seasta olin tunnistavinanikin. Itse lavameininki oli vähän "Hauntedmaista", ei sisällä isompaa ryntäilyä mutta on muuten vaan rock. Esimerkkinä basisti joka seisoi tälläkin kertaa haara-asennossa lähes samoissa kuopissa keikan ajan, mutta kuitenkin runttasi asenteella ja vakuuttavasti. Keikka loppui suunnilleen samanlaisiin tunnelmiin ja musiikkiin kuin millä alkoikin. Tiukka veto. Voisin luonnehtia että 8 Eurolle sain vastinetta riittämiin.

The Crown biisilista:

1. No Tomorrow
2. Face of Destruction - Deep Hit of Death
3. Deathexplosion
4. World Below
5. Deliverance
6. Blitzkrieg Witchcraft
7. Cold Is the Grave
8. Zombiefied
9. Kill 'Em All
10. Under the Whip
11. Bow to None
12. Total Satan
13. Crowned in Terror
14. Dawn of Emptiness
15. 1999 - Revolution 666




The Forsaken, Soilwork, Nosturi , Helsinki 08.02.2004


Soilworkin keikkaa lähinnä odottelin, The Forsakenista en koskaan ollut kuullutkaan. Sunnuntaipäivä sinänsä on vähän heikko keikkapäivä mutta pienen odottelun jälkeen porukkaa kuitenkin alkoi valumaan Nosturiin sen verran että meininkiä oli luvassa.

The Forsaken veteli jonkin sortin Death/Trashia sen mitä seurasin. Äijät olivat hyvin hevin näköisiä ja soittokin kai meni sinnepäin, mutta niskat olivat ilmeisesti kipeytyneet parin illan keikoista. Muuta syytä en keksi miksi äijät seisovat paikallaan kuin sillit suolassa. Ainiin, voi olla että bändi on livenä paska(?) Metallica-coverista myös miinus, paitsi että valinta oli kyllä ihan kohdallaan. Blackened kun kuitenkin on aika mieluisa biisi. Itse en kuitenkaan tule koskaan Metallicaa lauteilla soittamaan muuta kuin siinä tapauksessa että soitan kyseisessä bändissä.

Soilworkin keikan alkutunnelmissa aloin tunkea itseäni aikalailla eturivin tuntumaan. kaikkakin sitten jossain välissä alkoi uusimman levyn Figure Number Fiven nimikkobiisillä. Ei onnistunut valinta, kun se on minusta levyn heikoimpia esityksiä. Mutta eikun nyrkkiä ilmaan, ja parin biisin aikana tungin itseni väkisin eturiviin. En muista moista tehneeni vuosiin mutta nyt oli kyllä sellainen fiilis että olisi melkein pitänyt lavalle asti mennä. taisivat vetäistä aika kattavan seti uutta ja vanhaa, hidasta ja nopeaa. A Predator´s portraitin biisit saivat riehaantumaan täysin, samoin ikihitti As we speak. Bändi oli minusta petrannut meininkiään lauteilla sitten vuoden takaisen vierailun. Kovasti keikkaillut bändi oli suorastaan loistavassa vedossa. Edellistä vierailua haittasi luonnollisesti tuolloin auennut In flamesin lämmittely, tällä kertaa Soilwork toimi onneksi headlinerina niin saatiin settiinkin hiukan pituutta lisää.

Rumpalia tiuhaan vaihtanut bändi on nyt istuttanut kannujen taakse kuulemma jonkin saksalaisen hemmon. Äijä minusta ainakin takoi biisit niin esimerkillisesti sisään etten varmaan olisi edes huomannut Henry Rannan puuttumista jolen olisi tietoinen asiasta. Kitaristit joutuivat tunkimään tietenkin menostaan hiukan tiukkojen riffien seassa kahlatessaan, mutta basisti taas oli hyvinkin eläväinen. Orangin näköinen Ola Frenning oli kyllä melkoisen sekopäinen ilmestys Mötley Crue-paidassaan. Asiaankuuluvasti siniseen paitaan ja kravattiin pukeutunut laulaja "Speed" Strid oli myös selkeästi hyvin vastaanottavaisella tuulella ja piti yleisöön hyvin kontaktia koko keikan alusta loppuun. Ainoa mikä ei edelleenkään toimi ihan levytysten tasolla, on Soilworkin puhtaat lauluosuudet. Jotenkin kaikki uhkasivat jäädä kuulumattomiin, tai ainakin melko hiljaiselleen. Mutta äkkiähän ne hoilaa itsekin ja kuulee päässään. Loistava bändi, lähes täydellinen keikka josta oli hauska vetäytyä Helsingin yöhön.





Matti Nykänen & Samurai, Hotelli Grand , Lahti 05.02.2004


Missasin kotikyläni Matti Nykänen-shown oman Tavastian esiintymisen vuoksi. Olikin enemmän kuin positiivinen yllätys, että Lahden vierailulleni osui samalle viikonlopulle Salpausselän kisat ja vetonaulana Hotelli Grandin pääesiintyjänä Matti Nykänen & Samurai. Saavuimme paikalle hyvissä ajoin mahdolliset ruuhkat välttääksemme. Otin odotellessani ns.pienet. Hotelli Grand osoittautui melko kalliiksi, tuopin hinnaksi muodostui 4,90 Ezaa. Mutta mitäs me tuopeista, illan ohjelmaan -->

Porukka veteli lavalla Karaokea enemmän tai vähemmän hienosti pitkin iltaa, jossain vaiheessa myös Mäkikotkan varsinainen lämmittelyakti aloitti settinsä. Bändin ohjelmisto muodostui kaikensorttisista klassikoista Get onista Gimme all your lovingiin, eli ei juurikaan mitään maata mullistavaa. Solistina toimi maailman tasapaksuin miesääni, sekä välillä ihan kaunis typy, joka ei ajoittain tuntunut osaavan päättää vetäisikö vokaaleitaan korkealta vaiko matalalta. Ja näitä vaihtoehtoja selailikin jopa kesken säkeistön vedon. Eikä niin väliäkään, Mattia minä olin tullut katsomaan. Setti loppui ja pääsimme odottamaan illan juhlakalua lauteille saapuvaksi.

Tunnelma alkoi tiivistymään eturivissä ennen iltayhtätoista, jolloin Mäkikotkan oli suunniteltu lauteille hyppäävän. Samurai-bändin kiivettyä lavalle ei nimittäin ihan eteen ollut asiaa kuin röyhkeillä tapauksilla. Mattia alettiin spiikkaamaan sisään ja äijän pellavapää vilahtelikin jo bäkkärin puolelta lupaavasti. Jossain välissä mies pujahti järkkäriketjun välistä lauteille saaden valtavat suosionosoitukset. Ensimmäinen biisi taisi olla "Jestas sentään", mikäli yhtään oikein muistan. Myös muut miehen hittejä kuultiin keikan aikana mm. Vain mäkimies voi tietää sen, V-tyyli, Elämä on laiffii ja muitakin tuttuja sikermiä uransa varrelta, toki sopivilla cover-valinnoilla höystettynä (mm.Moottoritie on kuuma). Taisipa settiin kuulua myös uusin sinkku Tää on mun elämää, joka yllätti tyylillään. Veisu nimittäin on lähes 80-luvun hard rockiksi luettavissa. Matti on kovaan ääneen julistanut ettei Nykänen show sisällä Playback-esityksiä, mutta totesinpa useassakin biisissä Matin huulisynkan tökkivän pahemman kerran.

Samoin rumpali ei oikein meinannut päästä nauhan mukaan parissa lähdössä. Sinänsä Matti-Showsta tulisi varmaan vieläkin parempi, jos bändi soittaisi koko keikan ja Matti hoitaisi laulun omaan tyyliinsä. Mene ja tiedä. Itse Matin esiintyminen oli luku sinänsä. Ei jäänyt epäselväksi että V-tyylin taitajamme antaa todellakin kaikkensa esiintyessään. Myös tyylinsä mies säilytti läpi keikan, eikä muistaakseni riisunut nahkatakkiansa keikan aikana trooppisista oloista huolimatta. Itse bändi oli aavistuksen laiskan oloinen, Samurain kitaristi oli Matin lisäksi ainoa jolla oli todellinen groove päällä. Rumpalin ja basistin asenne vaikutti siltä, että he olisivat mukana vain rahan perässä. Ainakaan liiallista intoa ei pojat puhkuneet, sen sijaan kitaristi osoitti todellista antautumista Nykäsen showlle ja musiikille. Nykäsen välispiikit myös olivat ajoittain hiukan sivuraiteella, lähestulkoon päihittäen kämppihuumorin mestarin Martti Servon. Ainoana erona että Martilla pysyy juttu hanskassa koko ajan. Välillä Samurain kitaristi ottikin puheen hoitoonsa, kun Nykäseltä alkoivat mennä Mervit ja mäkimontut sekaisin saman lauseen aikana. Niin ja kävipä Mervikin lauteilla, tosin ei lauleskellut ainakaan siinä vaiheessa kun silmiini sattui. Mustan makkaran kuningatar tyytyi vain ystävälliseen hymyilyyn, siippansa hyppiessä tasajalkaa vieressä.

Yllättynyt olin siitä että Mäkikotka ei ollut mielestäni silminnähden humaltunut. Jossain vaiheessa Masa huusi lisää lonkeroa lauteille, mutta onnistui kaatamaan senkin saman tien lattialle. Mies tokaisi vain jotain tyyliin: "Näin ei muuten ole Matille aiemmin käynytkään..". En katsonut keikkaa aivan loppuun asti, voi olla että jotain enemmän spektaakkeliakin tapahtui. Kello alkoi jo viheltämään sellaisia lukemia, että Salpausselän kisojen jälkipuinti Lahden yössä alkoi yksinkertaisesti kiinnostamaan enemmän. Mutta ketkä eivät ole tätä maailmanmestaria nähneet keikalla, voin suositella lämpimästi. Rahalle saatte aivan varmasti vastinetta.





Dyecrest, Dragonforce, W.A.S.P., Tullikamari , Tampere 24.05.2004


Tämä homma meinasi mennä vähän käteen. Oli lippu Tavastialle lauantain keikalle sekä maanantaille Tampereen Pakkahuoneelle. Hävitin Tavastian lipun kun ajattelin etten omien kiireiden vuoksi ehdi mestoille, ja että yksi keikka riittää sittenkin. Sunnuntaina alkoi melkoinen punotus kun radiosta sanottiin Tavastian sunnuntain vedon sekä maanantain Pakkahuoneen vedon olevan Blackie Lawlessin kurkkukivun takia peruttuja. Kuitenkin Tampereen kohdalla annettiin pientä toivoa, asian luvattiin selviävän maanantain aikana. Joutui olemana peukalot ja varpaat pystyssä koko päivän, mikään 25 euron hyvitys ei todellakaan paikkaisi peruuntumisen aiheuttamaa mielipahaa. Varsinkaan kun kuitenkin olisin päässyt lopulta Tavastiankin keikalle. Lopulta ongelmat ratkesivat niin päin että Lawless pystyy vetämään keikan, joten siirryin Tampereelle.

Pakkahuone oli jo hyvää vauhtia täyttymässä ja ensimmäinen bändi Dyecrest lauteilla. En ollut aiemmin bändiä nähnyt enkä kuullut mutta vaikutti olevan ihan hyvää heviä ja kitaristejakin kokoonpanossa tarpeeksi. Ekana kiinnitin huomiota lavalla W.A.S.P:in rumpusettiin joka oli melkoisen juhlava, kuten 80-luvulla pitääkin. Esimerkiksi basarit olivat sen verran levällään että Twist Twist Erkinharjullakaan ei olisi ollut moiseen mitään sanottavaa. Väliin olisi suurinpiirtein mahtunut vielä basarit normaalistikin.

Samoin ei ollut hajuakaan minkälainen bändi on Dragonforce. Äijät tulivat lauteille ja kävi ilmi, että kikkapohjaista sankariheviähän äijät/pojat veivaavat. Innostuin jopa siihen malliin että jäin seuraamaan useamman biisin ajaksi lohikäärmevoiman meininkiä, mikä oli oikeastaan melko näyttävää. Äijät hyppivät ja pomppivat melkoisesti soittonsa lomassa, josta ei voi toki miinuspisteitä rapsaista. Samoin kitaristit tuntuivat olevan hyvin hallitsevia tílutuksen mestareita. Varsinkin metrin pituisella tukalla varustettu (ilmeisesti japsi) tyyppi oli suorastaan mielipuolista seurattavaa sooloissaan. Hemmo oli niin raivolla otelaudan kimpussa että ei edes oikein tiennyt olisiko operoinut kaulan ylä- vaiko alapuolelta. Rumpali puolestaan veti sellaisella tarkkuudella, mitä tällainen tukutuku vaatiikin, eli homma pysyi hanskassa. Huvittava sähkörumpusetti antoi äkkiä katsottuna vaikutelman että äijä ei hakkaa oikeastaan mitään, mutta kaikkea mahdollistahan sieltä kuului kuitenkin. Laulaja oli bändissä kohtuullisen korvia hivelevä ja melko karismaattinen tyyppi. Tähän kun lisätään kosketinsoittaja joka ei meinannut kioskinsa takana pysyä meiningin takia, voisin todeta: Sarallaan varmaankin varsin kova pumppu. Kuitenkin tilulilusta tuli jo överit ja lähdin puolen setin jälkeen ottamaan pienet ja katselemaan meininkiä muutenkin.

Paikalle saapunut porukka oli varsin sekalaista. Mikäli edellisestä W.A.S.P:in Suomen vierailusta on kulunut tuo mainittu 18 vuotta, en ihmettelisi vaikka joukossa olisi ollut jonkinverran samojakin naamoja kuin tuolloin. Seassa vilahtelevia paitoja ja varustelua tutkaillessa vaikutti että seassa oli paljonkin 80-luvulla asioihin kallituneita. Monikaan ei esim.vahingossa pue päälleen Kissin European Tour 1986-paitaa, luulisin. Vaatii jonkin sortin vihkiytymistä asialle.

Lämppärit siis lopettivat ja loppuunmyyty Pakkahuoneellinen alkoi pakkaantumaan eteenpäin salissa. Viittä minuuttia ennen virallista soittoaikaa aloin hivuttautumaan reunaa pitkin eteenpäin. Toivottomasta urakasta ei tullutkaan niin toivoton, pääsin lavan oikeaan reunaan melko vaivattomasti eturivin tuntumaan. Jossain vaiheessa alkoi intronauha soimaan. Muutaman biisin medley starttaili jännitystä käsinkosketeltavasti, vaikka en kyllä pidä tällaista alkunauhaa kovin hienona ideana. Huomio kiinnittyi myös melko persoonalliseen luurankomikkitelineeseen ohjaustangoilla varustettuna, joka oli jotenkin jousen avulla saranoitu lattiaan.

Loppuihan sekin sitten ja massiivisen patteriston taakse ilmestyi jonkinnäköinen kannuttaja. Äijien nimiä en tiedä, eikä kiinnostakaan. Sen verran olin selvillä että alkuperäisiä jäseniä ei kokoonpanossa ole Blackien lisäksi ollut aikoihin. Tsekkasin että kitaristi ja basisti olivat ainakin hiukan nuorempaa vuosikertaa. Eka biisi starttaili ja hektinen Blackie Lawless ryntäsi lauteille melkoisen huutomyrskyn siivittämänä. Kurkkukivuista ei isommin ollut ainakaan haittaa, On your Kneesiksi osoittautunut avausbiisi toimi täydellisesti kaikin puolin. Vanhaa laitettiin sekaan samantien, vissiin Inside the electric circusta ja Hellionia ainakin. Itse bändi oli varsin energinen, ja mitä videoilta olen nähnyt, ei Blackiellakaan ole juuri koskaan ollutkaan tuon kovempi meno päällä. Veteraani vispasi melkoisesti ympäri lavaa ja huitoi yleisöltä suosionosoitusta lähes aina kun mikrofonihässäkältään ehti.

Tulipa keikan aikana mieleeni Aamulehdestä lukemani lausunnot, joiden mukaan Blackie jatkaa uraansa vain rahan takia . Siinä tapauksessa hän ainakin osaa näytellä melko hyvin diggaavansa meiningistä edelleen täysillä. Mr.Lawless myös tuotapikaa pahoitteli kähisten yleisöä sairastumisestaan ja totesikin samantien tarvitsevansa apua koko talolta, jotta biisit saadaan menemään kunnialla läpi. Yleisö tuskin isompia puutteita huomasi kuitenkaan, koko bändi tuki Lawlessia lähes koko ajan lauluhommissa muutenkin onnistuneesti. Setissä oli muutama biisi jota en ollut kuullut, mieleen jäi ainakin hitaampi biisi, jossa Blackie jätti kitaran sivuun ja keskittyi laulamiseen. Mies kiipesi mikrofonitelineeseensä ja alkoi hieromaan jonkinnäköistä fosforia itseensä laulun ohella. Valojen himmennyttyä äijä näytti kieltämättä aika hurjalta vihreänhohtoisena. Biisi oli hyvä mutten tiedä mikä. Konsertin kohokohta oli ainakin itselle kakkoslevyltä lohkaistu ikivihreä Wildchild. Samoin L.O.V.E Machine meinasi toimia, Animalista tai I Wanna be Somebodysta puhumattakaan. Kielisoitintaiteilijoitten lisäksi myös rumpalilla oli muuten hommat aika isollaan. Mies soitti nimittäin suurelta osin biisejä seisaaltaan megalomaanisen kioskinsa takana.

Setti venyi ja venyi, jokainen biisi oli kivaa bonusta siinä pelossa että Blackien ääni krakaa lopullisesti. Setin loputtua yleisöllä ei ollut pienintäkään aikomusta siirtyä mihinkään suuntaan. Alkoivat huutamaan "We Want more!" tai jotain, ja hetken päästä äijät kapusivatkin lauteille. Blackie kiitti sydämensä pohjasta Suomea ystävällisyydestään ja väitti olevansa sokea Texasissa. Viimeisenä kuultiin Blind in Texas jonka jälkeen bändi häipyi lopulllisesti. En välittänyt lähteä pakkahuoneelta vielä toviin mihinkään vaan jäin hehkuttamaan vuoden kovinta keikkaa, hehkutin ainakin tunnin. Oheistuotteita oli myynnissä yllättävänkin paljon. Ensimmäisen W.A.S.P-levyn promopaidan olisin ostanut mikäli olisi ollut rahaa. Paitojakin kyllä on kotona hyllyt väärällään, joten ei harmita jälkeenpäin kuin nimeksi. Myös nahkainen lippalakki Blackie Lawlessin nimmarilla olisi ollut aika tyylikäs, muttei niin tyylikäs että siitä 50 Ezaa kannattaisi pulittaa. Kuitenkin vuoden kovin keikka. Sääliksi käy todellakin niitä onnettomia jotka kävivät sunnuntaina Tavastian ovella toteamassa että keikka on peruttu. Sekin olisi luultavasti ollut vuoden kovin.

W.A.S.P.-Biisilista suunnilleen

1. Overture (intro)
2. On Your Knees
3. Inside The Electric Circus
4. Hellion
5. Chainsaw Charlie
6. L.O.V.E. Machine
7. Animal
8. Wild Child
9. Sister Sadie
10. My Tortured Eyes
11. I Wanna Be Somebody
12. Blind In Texas (Encore)




Construcdead, Hatesphere, Soilwork, Tullikamari , Tampere 5.10.2005


Soilworkin vieraileminen Suomessa on ollut verrattain tiuhaa. Bändi oli jo edellisen Figure Number Fiven jälkeen Headlinerina Suomen kiertueella ja nyt siis vastaava pesti. Edelliskiertueella vuoden 2004 alussa jälleen pari keikkaa tsekanneena huomasin, että bändistä tulee koko ajan kovempi livenä, eikä ihme kun takana alkoi olla oikeastikin jo kadehdittava rupeama keikkailua. Ekan lämppärin, Constructdeadin missasin täysin kun en ollut edes paikalla vielä tämän soittaessa. Jonkinlaista HC-meininkiä oli ilmeisesti tarjolla(?) länsinaauprista.

Hatesphereä jossain kovasti hehkuteltiin etukäteen, mutta eipä moista ole tullut kuultua missään. Ei edes nimen muodossa. Hyvä nimi, tosin näitä Hate-alkuisia bändejä on alkanut tippuun Suomessakin jo vähän joka tuutista. Kojulta tarttui taskuun aika sopivaan hintaan jo pitkään etsitty A Predator´s Portrait-paita (sattuu olemaan edelleen kovin Soilwork-levy), ja hivuttauduin eturiviin katselemaan mitä Hatespherellä on oikeasti tarjolla. Soundit ainakin oli lämppäriksi jo aika hienosti kohdillaan. Tiukkaa thrässittelyähän tuo tuntui olevan ja bändin livekunto oli todellakin kohdillaan. Lentävää tukkaa paljon nähneenä oli hauska nähdä kerrankin lähes tukaton ja toimiva lavamies. Basisti nimittäin oli kuin venytetty ja niskaton versio Kerry Kingistä ja hoiti äärettömän tiukan soiton ohessa hauskan näköistä nupinveivausta vähän väliä ehtiessään. Lopulta Hatesphere osoittautui kuitenkin melko puuduttavaksi kokemukseksi. Vaikka esim. kitarointi oli varsin ihailtavaa sahailua kummankin kitaristin osalta, ei varsinaisia säväyttäviä elementtejä enää setin puolen välin jälkeen jaksanut etsiskellä. Kitarasoolojakaan en muista kuin yhden nopean tilulilun kuulleeni koko setin aikana. Loppujen lopuksi olen tullut siihen tulokseen etten ole mikään 2000-luvun uusiothrash-mies missään nimessä. Laitan nämä Hatesphere-tyyliset bändit samaan lokeroon Crownien ja Hauntedien kanssa melko vaivattomasti ja varmaan ollen siinä väärässäkin. Slayerin oppipoikia kaikki tyynni loppupeleissä, voisiko sanoa? Aivan sama mutta eipä noita ainakaan levyltä jaksa kuunnella.

Illan päätähti aloitti vissiin settinsä hiukan etuajassa. Intron jälkeen Stabbing The Draman pärähtäessä soimaan oli meininki lauteilla melkoisen suoraan sanottuna melkoisen murhaavaa. Soilwork huitaisi settiinsä myös kerrankin vanhempaa kamaa, esim. Chainheart Machine ja Sadistic Lullabye, joita en muista livenä kuulleenikaan. Hyvin upposivat myös Predator´s Portraitin hitit, mm. The Bringer (Joka tuntuu olevan aika hitti yleisönkin reaktiosta päätellen). Ikihitti As We Speak alkoi tällä kertaa kyllästyttää jo keikalla kuultuna, mitä vittua? Biisistä luultavasti on jo tullut Paranoidmainen pakko bändille. Vaikka on joskus tullut hehkutettua tuota veisua vuoden metallibiisiksi, päädyin nyt käymään tuona aikana vessassa. Bändin toimivuus on hioutunut keikkailun lomassa aika ilmiömäiseksi. Kitaristikaksikko selviää mutkikkaasta urakastaan ihan tuosta vaan roiskien, jopa alunperin vähän snobina pitämäni Peter Wichers on saanut vähän rokkimeininkiä mukaan touhuun ekoista näkemistäni keikoista. Ola Frenning taas jaksaa hymyillä sitkeän hyväntuulisesti vaikka vetäisi minkämoisen skaalan kuuikielisellään. Nykyinen rumpalikaan ei häpeä entisen vastaavan Henry Rannan rinnalla lainkaan tekemisiään. Vokaaliosuudet taas eivät voikaan kasvaa lavalla levyillä suoritettuihin mittoihin mutta kokonaisuutena voi todeta Speed Stridin olevan sitkeä jässikkä pauhaamaan. Basisti Ola Flink taas on se pakollinen hörhö bändiin. Hiuspehkoaan hiukan siistinyt Orangin ja Robinson Crusoen risteytys oli pukeutunut jälleen samaan Mötley Crue-paitaan, lieköhän ottanut poiskaan edellisen kiertueen jälkeen. Mies keksii kyllä tehdä soiton lomassa kaikkea mahdollista, välillä jopa soittaakin. Korsto tuntuu olevan soiton lomassa ties missä hölkkäpolulla, baletissa, sählymatsissa yms. Yhdessä vaiheessa mies leikki selkeästi tulella pyörittäessään pyllyä yleisölle. Siinä mennään mielestäni jo todellakin metallikeikan soveliaisuuden rajoilla. Huumori huumorina ja keikka keikkana. Kyseessä on kuitenkin toimenpide jonka vuoksi päätin 15-vuotiaana vihata erästä bändiä Patience-videon nähtyäni koko loppuelämäni. Tähän asti olen vakaasti pysynyt tavoitteessani, enkä kyllä toivoisi näkeväni moista kuninkuussarjan mieluisalta sveduyhtyeeltä. Joo. Bändi poistui lavalta alle tunnin jälkeen. 85min ilmoitetun soittoajan perusteella arvelin vielä soitettavan 4-5 biisiä, mutta lavalle kavuttuaan ei soitettu kuitenkaan kuin 3 virttä. Ilmoitettu soittoaika jäi täyttämättä ja se kyrsi. Lähdin kotiin.





Manitou, U.D.O (GER), Tullikamari , Tampere 17.02.2006


Thunderball-kiertueen U.D.O - keikka jäi tarkistamatta, joten olikin aika hyvä uutien että Dirkschneiderin soolobändi vierailee alkuvuodesta useammankin keikan verran Suomen maaperällä. Huono uutinen taas se, että Finnish Metal expo järjestetään samaan aikaan, joka on kuitenkin aika pakollinen tapahtuma tsekattavaksi. Hyvä uutinen olikin, että Udo miehistöineen hankittiinkin Expon pääesiintyjäksi. Huonoja uutisia (ainakin Udon tsekkaamisen kannalta) seurasi kuitenkin vielä, nimittäin henkilökohtaisesti kohdalle pamahti soittokeikkaa kolmelle illalle samaisena viikonloppuna. Lopulta tuli kuitenkin hyviä uutisia että 17.helmikuuta Udon keikka osuu sentään samaan kaupunkiin Tampereelle kuin omat riennot. Että jotain mahkuja keikalle voisi olla, tuumin.

Lopulta aikataulut muodostuivatkin sellaiseksi, että totesin ehtiväni ainakin osaksi U.D.O:n keikkaa eturiviin. Karhulan Manitou lämppäsi Saksalaisia, mutta omien kiireiden vuoksi en ehtinyt paikan päälle kuin aivan loppuvaiheessa Manitoun keikkaa. Väkeä oli paikalla Man And Machine - kiertueen Pakkahuoneen vetoon verraten ehkä vähemmän, mutta sitäkin sekalaisempaa seurakuntaa. Varsinkin keski-ikäistä miesväkeä oli vaivautunut paikalle hapsottavine hiuslaitteineen varmaan puolet kokonaisväestöstä. Merchandise-osasto oli aika viimeisen päälle hoidossa, joskaan paidat eivät olleet oikein makuun. Hyvä idea joltakin taas oli kaupata 10 euroon kaikkia Acceptin ja U.D.O: n levyjä (uutuuksia lukuunottamatta) tiskillä. Vaikka ne nyt taitaa hyllystä löytyäkin. Loistokas Live From Russia - tuplalive tarttui matkaan ja pari Mission Nº.X - sytkäriä samaan pakettiin.

Itse keikkaa ei ilmoitetusta ajankohdasta tarvinnut odotella ylimääräistä. Lavapuitteet vaikuttivat olevan aika showmielellä kasattu, valoarsenaali tuntui olevan ehkä jopa yksi monipuolisimmista mitä Pakkahuoneella on tullut nähtyä. Myös oli tiedossa että Bändin esittämä biisirepertuaari on yksi monipuolisimmista mitä bändi on suomessa esittänyt. Yhtyehän järjesti äänestyksen kotisivuillaan siitä, mitä biisejä pitäisi livenä kuulla ja settiä on kasailtu lähinnä äänestystulosten pohjalta. Erityisesti mieltä lämmitti parhaan Faceless World-levyn biisit joita tiesi odotella, kyseessä on kuitenkin levy jota ei pahemmin ole elävän yleisön edessä soiteltu. Olen myös pitänyt hiukan turhana vetää puolet setistä Acceptin vanhoja virsiä kun U.D.O-tuotannostakin löytyy varmasti kehden tunnin settiin hittibiisejä. Valojen sammuttua taisi pyörähtää joku intro soimaan, ja koko bändi Udoa lukuunottamatta hyökkäsi lavalle savun seasta juuri niin yllätyksenä kuin Nailed To Metal DVD:lläkin. Keikka starttasi odotetusti uuden levyn nimibiisillä, johon putkeen ladattiin vielä sinkkunakin julkaistu tuoreen levyn Accept/Monster Man-pastissi 24/7. Independece Day toimi hyvänä aloitusbiisinä vanhemman matskun puolelle. Nelosena tulikin jo sitten yksi kovimmista, Trip To Nowhere Faceless Worldilta. Biisi toimi yllättävän hienosti särökitaraversiona ja vähän raskaampana versiona kuin levyllä. Igor Gianola jopa vetäisi yllättävän hyvin Mathias Diethin aikanaan vetäisemää kitarasooloa mukailevan esityksen (joka ei varmasti kuulu helpoimpiin ja samaa hämmästelin hetkeä myöhemmin Heart Of Goldin kohdalla). Muistaakseni seuraavassa biisissä, Bullet And The Bombissa Udo keksi vetää jonkun ihme ylisuuren viikatemies-Star Wars-kaavun niskaansa ja löntysteli huppu päässään ja joku raippa kädessään esittämässä biisin. Hassutus taisi jäädäkin yhteen biisiin ja hyvä niin vaikka nauru pidentääkin ikää. Mean Streets/Heart Of Gold- kaksikko latasi viimeistään sen grooven päälle esitykseen mitä olin katsomaan tullutkin.

Tässä vaiheessa kiinnitin huomiota lavakoreografiaan ja siihen kuinka suunniteltua se loppujen lopuksi bändillä onkin. Stefan Kaufmann on oikeastaan Dirkschneiderin rinnalla miltei yhtä vetovoimainen tähti ja veteraanina muutenkin karismaattisempi. Mies hoitaa hyvin puolet lavasta toiminnallaan. Tanakkasoittoinen ja varsin eläväinen ja vielä Marco Hietalan (ehkä vuonna 2017) näköinen Basisti Fitty sekä kakkoskitaristi Igor puolestaan hoitivat keskenään melko identtistä kielisoitinliikehdintää erilaisine taivutteluineen. Kaikilla on kuitenkin yhteistä eräänlainen AC/DCmäisyys, jossa rytmiryhmä lähtee poikkeuksetta taka-alalle biisien säkeistöissä ja muutoinkin kun esim. mikrofonin varteen ei ole isompaa asiaa. Hyvännäköistähän synkronoitu toiminta aina on, eihän siitä mihinkään pääse. Uusi rumpali (ainakin minulle uusi) Fransesco Jovino muuten vetäisi setin todella tanakasti verrattuna edeltäjäänsä Loerzo Milaniin, vaikkei paskempi nahantakoja hänkään. Blind Eyes/Cry Soldier Cry-kaksikon tunnelmoinnin aikana meinasi jo herkistyä selväpäisenäkin. Tämän herran tuotannosta ei juuri kehnoja slovareita nimittäin löydy. Faceless Worldin Unspoken words olisi jo ollut vähän liikaa, nytkään ei meinannut sytkärit pysyä taskussa. Igor jäi vinguttelemaan kitarasooloaan noiden biisen jälkeen, josta alkoikin siirtymä ensimmäiseen Accept-klassikkoon, minusta jo vähän loppuunkulutettuun Princess Of The Dawniin. Ja kun oletin tälläkin kertaa biisin venyvän huudatuksineen yli kymmenminuuttiseksi, alkoi henkilökohtainen siirtymä YO-talolle taksin turvin. Biisilistaa kummastelen vieläkin osittain. Nimittäin kovinkaan monella levyllä nimibiisi eole terävintä kärkeä, mutta jostain syystä esim. loistokkaalta Man And Machinelta ei muuta kai soitettukaan. Menköön tän kerran, paras näkemäni U.D.O-keikka, vaikken kokonaan nähnytkään.

Biisilista:

01. Mission Nº. X
02. 24/7
03. Independence Day
04. Trip To Nowhere
05. The Bullet And The Bomb
06. Mean Streets
07. Heart Of Gold
08. Blind Eyes
09. Cry Soldier Cry
10. Guitar Solo
11. Princess Of The Dawn
12. Thunderball
13. Drum Solo
14. They Want War
15. Animal House
16. Man And Machine
17. Mad For Crazy
------------
18. Holy
19. Metal Heart
------------
20. Balls To The Wall
21. Burning
22. Fast As A Shark




The Black Crusade Tour, 14.12.2007

Shadows Fall, Arch Enemy, Dragonforce, Trivium, Machine Head - Tampere, Hakametsän jäähalli


Eipä pitänyt lähteä Black Crusadeen lainkaan, vaikkakin mukana oli ihan kovia nimiä. Kuitenkin edellisnä päivänä avautui tilaisuus päästä tsekkaamaan ko. tilaisuutta, joten miksipäs ei. Kohtuullisen pienet kuljetuslogistiset ponnistelut ja työssäkäyvän ihmisen elämänrytmiin melko hyvin passaavat soittoajat miellyttivät. Miksei ihan jäähallin tarjoamat puitteet bändeillekin toimineet pienenä uteliaisuuden herättäjänä. Netistä lueskelleena olin hiukan epävarma, soittaako Shadows Fall mukana rundin suomen osuudella, enkä kyllä päivän lehdestäkään löytänyt mitään mainintaa ko. orkesterista. Jostain bongatusta aikataulusta kuitenkin kävi selville, että orkesteri soittaisi 25 min setin ensimmäisenä. Bändin riffit eivät ole sielukkuudellaan vakuuttaneet, joten asetin tähtäimen Arch Enemyn kohdalle, jonka tiesin takuuvarmaksi esiintyjäksi.

Saavuimme paikalle juuri ennen setin alkua, eikä porukkaa ollut vielä läheskään miksauskopille asti. Setti tärähtikin käyntiin tuotapikaa uudella matskulla (jota en tiedä biisiäkään) ja metallienkeli Angela Gossow ryntäsi lauteille toppatakki päällään. Naikkonen oli kaiketi sairastellut rundin aikana, eikä hallissa kyllä itselläkään kuuma tullut täydessä pakkasvarustuksessa, joten ylimääräinen varustus ei juuri ihmetyttänyt. Vaatteet vähenivät kyllä veren kiertämisen myötä ja sounditkin selkisivät aloituksen puuroutumasta tuotapikaa. Puolen tunnin setti vaikutti paperilla aika lyhyeltä, mutta piisasi yllättävänkin hyvin. Setistä kolahti eniten ikihititi Ravenous ja We Will Rise, jotka on aikanaan tullut pyöriteltyä aika moneen kertaan lautasella. Bändi skulasi tarkasti ja varmasti, joskin hiukan laiskan oloisesti. Basisti Sharlee D´Angelo on varsin näyttävän näköinen ilmestys lavalla, joskin vähän enemmän elämää olisi saanut pitää yllä hänkin. Tällä kertaa liian suuri osa vetovastuusta kasautui Angelan harteille, josta kuitenkin suoriutui hienosti. Pääpiru Michael Amott klaaraa homman pionerin varmuudella, samoin nuorempi velipoika, jonka polkkatukalle hymähtelimme useampaan otteeseen. Mieshän kun lähti bändistä, leikkasi tukkansa ja lähti opiskelemaan jokin aika sitten (vaan huomatakseen, että moshaaminen ja kitaransoitto on sittenkin kivampaa) vaan palatakseen takaisin ruotuun tuokion kuluttua. Kaukaa olimme havaitsevinamme, että miehellä oli vielä amisviikset, mutta tästä ei saatu täyttä varmuutta. Kovia kepittäjiä kuitenkin ja lopussa tulikin mukavankuuloista ryhmätilutusta a´la Amott Bros.

Otimme tuopin mittaisen tauon Jäähallin Wanhassa Mestarissa, joka venähtikin niin pitkäksi, että Dragonforcesta ei malttanut nauttia kuin muutaman biisin ajan. Tämä tuplabasariteutonipohjainen taidonnäyttöheviyhtye on tullut bongattua pari kertaa aikaisemminkin ja ihan samanlaista pelleilyähän tuo vaikutti olevan tälläkin kertaa. Tuhansien kitaranuottien ja soolojen sinkoillessa siirryimme vielä takaisin anniskelutiloihin rupattelemaan. Ei sillä, ei Dragonforcen musiikki kyllä puhuttelisi vaikka nuottimäärä pienennettäisiin puoleen tämänhetkisestä, epämieluisuus on jo ihan lajityyppitasolla.

Seuraavaksi oli luvassa orkesteri, joka ehkä olikin odotetuin, koska ei ole aiemmin tullut nähdyksi missään aikaisemmilla Suomen keikoilla. Eli Trivium, jonka toissa levyä jaksoin pyörittää lautasella jopa niinkin paljon, että biisejäkin oli jo iskostunut takaraivoon. Ei ole voinut välttyä mielleyhtymältä pikku makuuhuonekitaristeilta, jotka käyvät plagioimassa master of puppetsinsa lauteilla, kyseessähän kun ei ole edelleenkään kuin reilu parikymppisiä poikia (jotka kylläkin ovat siihen nähden saavuttaneet jo paljon jalansijaa). Lavalla kaikki epäilykset karisivat, bändi nimittäin onnistui vakuuttamaan täysin, lisäksi valoshow ja yleinen näyttävyys egoramppeineen yms. asiaankuuluvuuksineen tekivät jo hommaan kunnon shown puitteet. Osasin myös arvostaa sitä tosiasiaa, että vaikka Triviumin jäsenillä piisaa soittotaitoa lähes mihin vaan, kuitenkin bändi on malttanut tehdä suht yksinkertaisia biisejä jotka oikeasti rokkaavat ja myös ovat ymmärtäneet kunnon shown päälle. Tätä olisi kyllä voinut lopulta seurata enemmänkin kuin tällä kertaa, mutta ehkä taas joskus. On mielenkiintoista seurata mihin tämä nuori bändi vielä pystyy.

Saimme seuraksemme tässä vaiheessa miespuolisen elämäntapahevarin (omien sanojensa mukaan), jonka kanssa kommunikointi oli vähintäänkin mukavaa. Elämäntapahevarius konkretisoitui minua mahdollisesti halveksivaan kysymykseen "Miten suomalaiseen johtavaan ja arvostettuun metallimediaan jollain tapaa kuuluvalla henkilöllä voi olla korvatulpat hevikeikalla!?". Niin. En oikeastaan keksinyt muuta syytä, kuin sen, että kuuloa on jo vähän todistetusti tullut menetettyä näissä harrastuksissa, eikä huvittaisi enempää menettää. Se kun ei parane. Seuraavaksi mies kehotti ehdottomasti osallistumaan Machine Headin mosh pit- toimintaan, jonka laitoin vähän kyseenalaiseen harkintaan. Enhän ole nimittäin edes bändin ihailija. Aika liuta tuli juuri tässä vaiheessa bongattua tuttavia muutenkin, päätimme pitää pienen happihyppelyn perään ja tsekata mechandise-osaston. Paitoja ja krääsää oli myynnissä jokaiselta bändiltä suht näyttävästi. Tällä kertaa ei niin vakavasti kiinnostanut, mutta sen verran tsekkasin että esim. Triviumin vetoketjuhupparista olisi joutunut pulittamaan 60 euroa! Mitä ihmettä, eihän se mikään nahkatakki kaiketi ole? Noh, pitäkööt kamppeensa, eikä joukossa kyllä yhtään bändiä ollutkaan joiden ryysyjä olisin kiinnostunut pitämään.

Viimeisenä aloittava jenkkiyloeys Machine Head on joskus tullut tsekattua hyvinkin läheltä lämmittelijän muodossa. Machine Headin Demmen (kakkoskitaristin) isä oli valitettavasti kuollut kiertueen aikana ja mies oli jo poistunut muutama keikka sitten kotioloihin perheen pariin. Ratkaisuna oli kiertueen jatkuessa käytetty näistä muista bändeistä vierailevia kitaristeja, joka lisäsi vähän kuriositeettia settiä kohtaan. Vähän herätti muuten kummeksuntaa, kuinka 15 min soundcheck riittäisi bändille kun tuolloin ei meinannut riittää 9h kestäväkään vastaava. Niin tai näin, setti lähti suht räjähtävästi käyntiin, lainakitaristina tässä alkupäässä oli Triviumin Corey Beaulieu. Ilmeisesti uudella biisillä lähtikin liikkeelle, en ole Burn My Eyesin jälkeen bändiä varsinaisesti kuunnellut. Robb Flynn osaa kyllä showmiehen maneerit komeasti, ei käy kiistäminen. Oikeastaan koko bändi oli kyllä niin testosteronia täynnä, että ei voi valittaa. Myös soundit ja valosohw alkoi olla tässä vaiheessa liki täydellisyyttä. Yleisö vaikutti olevan myös aika liekeissä ja totteli Flynniä kuin ajokoira. Edelleenkin joutui vaan toteamaan harmikseen, että bändin musiikki ei juurikaan kolahda kuin osittain, vaikka tiedossa onkin, että kyseessä on kaikkea muuta kuin turha bändi. Neljännen biisin, Oldin tunnistinkin setistä ja kyllähän tuo laittoi väkisinkin nyökkäilemään. Jos pieni porukan vajaamääräisyys haittasikin bändiä (tässä vaiheessa miksauskopille, eli puolisen salia), se totisesti ei siitä näyttänyt kärsivän. Tämän jälkeen allekirjoittaneelle piisasikin ja suunnistin ovesta ulos aikaisen heräämisen vuoksi. Käteen jäi ihan mukava katsaus nykymetalliin, vaikuttaisi Hakametsän hiukan pienestä yleisömäärästä huolimatta voivan hyvin.

Kuvat: Timo Isoaho


Lisää arvosteluja tulossa...!!

<<< Back