Timo Isoaho

Kävin syntymässä 12.3.1973 Jyväskylässä. Sitten palasin pian vanhempieni luokse Keuruulle, joka sijaitsee hieman Jyväskylästä Yhdysvaltoihin päin. Vietinkin sitten aikaani tässä mukavassa pikkukaupungissa esimerkiksi potkien jalkapalloa.

Sitten jossakin vaiheessa joku Suomen Puolustusvoimien edustaja lähetti minulle kirjatun kirjeen. Heidän iloisen kutsunsa vuoksi vietinkin elämäni turhimmat (toistaiseksi) kahdeksan kuukautta... jossakin hevon perseessä. Onneksi pääsin pois opittuani lopulta ampumaan tykillä. Nyt oli kovien päätöksien aika ja jätinkin Keski- Suomen helmen taakseni! Tätä päätöstä en ole katunut kuin ajoittain. Kaikkeahan sitä nimittäin joskus katuu.

Olen nyt ajautunut huikaisevien jännittävien seikkailujen jälkeen historiallisesti arvokkaaseen Tampereen Pispalan kaupunginosaan. Arjen jännittävyys muodostuu nykyään esimerkiksi Pyhäjärven jäätymisen seuraamisesta (tai vaihtoehtoisesti keväällä sen sulamisen tutkailusta).

Luultavasti ketään ei kuitenkaan voisi vähempää kiinnostaa tällainen paskanjauhanta, joten siirrytäänpä puhumaan raskaasta hevi- merkkisestä musiikkisuuntauksesta. Olin kuullut "heviä" (esimerkiksi Blackfootia ja Led Zeppeliniä) vanhemman serkkuni luona ja tästä innostuneena päätin ostaa Dion Holy Diver -albumi kymmenen vanhana. Se olikin kova lätty ja seuraavaksi piti saada esimerkiksi Mötley Cruen, AC/DC:n, Iron Maidenin ja W.A.S.P:n uusimmat. Parin vuoden kuluttua pää poksahti totaalisesti Slayerin Hell Awaits -kiekon myötä.

Yllättävän paljon tuo hevi-merkkinen, sinänsä erittäin lapsellinen musiikkityyli, onkin määrittänyt elämääni. Joskus sitä tulee käytyä katsomassa esimerkiksi Children Of Bodomia Japanissa asti. Yritin toki välillä opiskella yliopistossa esimerkiksi sosiaalityötä, mutta toimittajan hommat kutsuivat taas mukaansa. Olinhan jo aikoinani tehnyt The Untouchables -nimistä pienlehteä muutaman numeron verran. The Untouchables kirjoitti mm. hevibändeistä. Viime aikoina olen työskennellyt esimerkiksi Sonera Plaza Kaistan, Soundin, Suen, MoonTV:n ja Suosikin hyväksi. Keikkojen järjestäminenkin on tässä pikku hiljaa saamassa tulta alleen... Tai sitten ei.

Valitettavasti muodostan myös toisen puoliskon pahennusta ja pahaa verta lyhyen, mutta maineikkaan uran toistaiseksi tehneestä Liekki & Leka -deejiiduosta. Pahennusta ja pahaa verta sen takia, että kyseessä on maailman paskin dj-kaksikko. Pitää kyllä häpeäksemme myöntää, että soitimme The Fragile Art Of Existence -keikalla yhden toivekappaleen. Enempää en suostu kertomaan, naama on jo nyt punaisena tuskasta.

Musiikin ohella on ihan kiva matkustella (esimerkiksi Romaniassa, ei suinkaan esimerkiksi Ruotsin-laivoilla), lukea, katsoa elokuvia, pitää fretit hengissä ja pelata jalkapalloa. Niin ja saunoa, varsinkin Rajaportilla. Ai niin, eivät nämä asiat teitä kiinnosta vieläkään. Pidän yhtyeistä kuten Slayer, Black Sabbath, AC/DC, Emperor ja The Misfits. Myös Sigur Ros ja Godspeed You Black Emperor! ovat mainioita.

Reiskarock/Hevisauna-muistoista tulee ensimmäisenä mieleen syksyisen (2002) kokontumisen alku... Se meni omalta kohdaltani jotenkin näin.

Saavuimme Valkeakosken kauniiseen ja luonnon raikkaudelta tuoksuvaan kaupunkiin lauantaina iltapäivällä. Autossa taisivat olla ainakin Riekki, Rotten Soundin Keijo ja hänen kauniimpi puoliskonsa sekä Nygård. Menimme Riekin kanssa sisään ja ryhdyimme jostain kumman syystä etsimään talon isäntää. Ei näkynyt miestä missään. Ehkä etsiskelimme Aadolfia sen vuoksi, että mies oli soitellut pitkin päivää varmasti kymmeniä puheluita, joiden viesti oli aina sama: "Mikä muoto? Tulkaa sieltä tänne ja heti." Ehkäpä hänellä olisikin jotakin tärkeää asiaa meille kaukaisilta mailta saapuneille vieraille?

Lopulta löysimme Aatun. Mies makasi järjettömän sekasortoisessa "bändihuoneessa" totaalisesti sammuneena, vaikka viereisessä huoneessa huudatettiin Slayeria kuin viimeistä päivää (Aadolf oli toki harrastanut alkoholijuomien nautiskelua koko edellisen päivän ja ko. lauantain aamunakin hän oli jo ehtinyt lentää pihalle läheisestä anniskeluravintolasta).

Mikä neuvoksi? Mietimme Riekin kanssa, josko lievästi vanhalta alkoholilta tuoksuva Aadolf pitäisi hitleröidä (anteeksi karkeuteni). Ei sentään, emme ole niin ilkeitä. Tönimme ja herättelimme isäntää hyvän tovin, mutta elonmerkkejä ei ollut edelleenkään havaittavissa. Simsalabim! Lopulta keksimme kaataa keskiolut-merkkistä janojuomaa herran huulien väliin ja johan alkoi elämä (?) voittaa. Silmiään arasti siristelevä ja selvästi olinpaikastaan epätietoinen karpaasi taisi tuumia jotakin tähän tyyliin: "Mikä muoto?" No, pienestä liikkestä syntyi vähitellen isoa liikettä ja lopulta roteva, lähes 190-senttinen Aadolf Virtanen nousi kuin nousikin pystyyn. Eikä tainnut kaatua uudelleen ennen seuraavaa aamua.