Musiikki harrastuksena


Heavy ja musiikki yleensäkin alkoi harrastuksena n.10-11 vuoden ikäisenä.

Ensimmäinen selkeästi mieleen jäänyt biisi on ehdottomasti Twisted sisterin I wanna rock. Kiss oli kuitenkin sen ajan ehdottomasti kovin juttu, oli mielenkiintosta kerätä kaikkea bändiin liittyvää oheismateriaalia. Krääsän keräily on vuosien varrella jäänyt lähes tyystin, musiikkia itsessään tulee jonkinverran investoitua äänitteiden muodossa sekä varsinkin elävään musiikkiin hupenee isohko tukku rahaa vuositasolla. Itseasiassa sitä järkevämpää rahanmenoa on vaikea äkkiseltään keksiä.

Musiikkimaku on vuosien varrella muuttanut muotoaan jonkinverran, Metallica oli yläasteajan merkittävin bändi ylivoimaisesti mutta menetti mielenkiintonsa väkisinkin jossain vaiheessa. Jotenkin sen mieltää kuitenkin isoimmaksi ja ehkä kovimmaksi bändiksi kautta aikain kaikesta huolimatta.

Death metal nousi suurimpaan suosioonsa jossain yläaste/ammattikoulu-akselilla eikä ole toistaiseksi juuri hohtoaan menettänyt. Esim. kovimmat kitarajutut ovat ehdottomasti tehty Deathmetallin saralla.
Yhtä kovasti ja ehkä vielä kestävämmin on iskenyt n.armeija-aikojen alussa kuvioihin astunut meloheviosasto jota myös Göteborgmetalliksi tituleerataan. Tosin sekin on kärsinyt pientä inflaatiota vuosien saatossa ja uuden tulokkaan tarvitseekin erottua melkoisesti joukosta päästäkseen kuuntelulistalle. Tähän on päässyt parin kolmen vuoden sisään vain Soilwork joka on tuonut uutta ehkä vielä totuttua tehokkaampaa ilmaisutapaa esille levyillään.
Black metal ja siihen kytkeytyvä oheistoiminta on aatteita vieroksuvalle mennyt aina ohi, tosin muutama hyvinkin mieluisa bändi löytyy jotka ovat lähinnnä tehneet vaikutuksen soitto- sekä sävellystaidoillaan.
Mielipideasia viimeisen päälle mutta nyt jo lopettanut Norjalainen Emperor tulee luultavasti aina kantamaan scenen lippua korkeimmalla jos se siihen enää kuuluikaan viimeisinä aikoinaan. Tässä ilmeneekin samalla oikeastaan ainoa bändeihin liittyvä keräilyfetissi: Emperorin paidat jollainen on lähes pakko ostaa aina kun eteen sattuu.

Mielenkiintoinen seikka hevin kuuntelussa on se että Suomalaisia varsinaiseksi metallibändiksi kutsuttavia ei yleensä levylautaselta löydy. Syytä tähän on vaikea määritellä.

Mutta eipä rajoitu musiikin kuuntelu heviosastoon vaikka mieluisinta onkin.

Kevyempääkin musiikkia tulee kulutettua melko runsaasti ajoittain ja onpa esim. käsittämättömästi Tina Turnerin keikallakin tullut käytyä. Lisäksi parin vuoden sisään on jonkinverran tullut tutustuttua rehellisiin rokkibändeihinkin (Lähinnä länsinaapureiden) melko antaumuksella.
Niistä musiikkilajeista jotka jäävät vähemmälle voi mainita lähinnä radiosoitossa esiintyvät yleisimmät genret ajasta riippumatta. Pirteitä poikkeuksiakin on mutta 90% ainakin Suomen kanavista keskittyvät lähinnä ihmisten ärsyttämiseen musiikkitarjonnallaan. Lisäksi klassinen musiikki jota vastaan ei ole varsinaisesti mitään ja melko varmaan jossain elämän vaiheessa tuleekin vielä tarkempaan syyniin jo senkin tiedon perusteella että hyvin moni esim. Heviorkesteri on käyttänyt klassisia vaikutteita musiikissaan.
Yleisesti ottaen tunnusmerkkinä kuunneltavassa musiikissa on että yleensä kitaralla tai jollain muulla kielisoittimella on selkeä rooli tarkasteltavassa materiaalissa. Suoranaisia syntikkabändejä jotka miellyttäisivät ei juuri mieleen juolahda, lähimmäksi ehkä liippaa Depeche mode joka tosin käyttää myös kitaraa biisiensä soitannossa.

Siinä kuunteluosa pääpiirteittäin, tarina ei lopu kuin sahaamalla se väkisin poikki ja siirrytään soitto-osuuteen:

Soittaminen harrastuksena

Soittaminen alkoi 14 vuotiaana ensimmäisen sähkökitaran hankinnalla ihan mielenkiinnosta josko moisesta laitteesta saisi samanlaisia ääniä ulos kuin levyiltä löytyi. Ensimmäinen riffiksi luokiteltava taisi muutaman päivän soittokokemuksen omaavana Dire straitsin Money for nothing-riffi joka meninkin varmaan melko 1/1 alkuperäisen kanssa. Tai sitten ei. Kehitys oli melko hidasta, ehkä muutaman vuoden sisään pystyi jopa soittamaan ainakin omasta mielestään jonkin levyltä löytyvän biisin läpeensä.
Suurin opettaja on kautta aikain ollut jostain käsiin löytynyt suhteellisen tasokas Metallica ...And justice for all-nuottikirja josta sai melko hyvin käsitystä miten kitaraa ainakin PITÄISI soittaa.
Jonkinlaiset äänityslaitteet tulivat jossain vaiheessa kuvioihin ja niillä pääsikin melkolailla uusiin ulottuvuuksiin, musiikin tekoon. Monenlaista on tullut kokeiltua mutta jonkinlaiseen hevilaariin tuotokset ovat olleet luokiteltavissa 90% tapauksista.

Jossain vaiheessa bänditoimintakin alkoi kiinnostamaan ja edellisessä asuinpaikassa Jämsässä oli muutamia viritelmiä joilla yllettiin jopa keikoille asti, ihan omalla materiaalilla vieläpä. Asuipaikan vaihdos romutti pikkuhiljaa vanhat kuviot ja uusien aika astui esiin. Vuoden 1997 alusta on ollut päätoimisena ja oikeastaan ainoanakin bändinä jo jonkinlaista suosiotakin nauttiva Tamperelaiseksi luettava äijämetalliryhmittymä Diablo jossa on basistin tonttia tullut hoideltua siis jo melko pitkään.

Ei ole kitaran soitto unohtunut siitäkään huolimatta jo senkin vuoksi että musiikki tulee tehtyä lähinnä omaksi iloksi tietokoneen ja kitaran kanssa tänä päivänä. Kielisoittimet siis on soittimista mieluisimmat, lyömäsoitinosasto on ajatustasolla hyvinkin hanskassa mutta esim.Rumpujen soittoa tuskin helpolla oppisi ihan siihen tarvittavan motoriikan puutteen vuoksi. Joskin sekin voi olla opeteltavissa mene ja tiedä.

Kuitenkin ylipäätänsä musiikki, kaikki siihen liityvä on harrastus jolle löytyy aina aikaa jossain muodossa ja tulee löytymään hautaan asti. Oli sitten kyseessä soittaminen, konsertit tai ihan vaan musiikin laittaminen soimaan kotona, autossa, duunissa, saunassa, vessassa, kokatessa, pihatöissä, nukkumaan mennessä ja välittömästi herätessä.
The way of life.