Aadolf haastattelee. Artikkelit julkaistu aiemmin myös Inferno-lehdessä


Silentium


Hiljaa hyvä tulee

Keskisuomesta, Jämsän seudulta juurensa löytävä jo pitkän ja kivikkoisen polun tallannut hidaskaunometalliyhtye Silentium on saanut valmiiksi neljännen pitkäsoittonsa Seducia. Inferno tapasi bändin primus motorin, kosketinsoittaja Sami Bomanin ja yritti päästä tämän pään sisään parin oluen ohella eräänä iltana Jyväskyläläisessä rokkibaarissa...

Luonnollisesti tarinointi on helppoa aloittaa tuoreesta levystä ja sen syntyvaiheista. Edellisellä Sufferion -levylläänhän bändi hätkähdytti mahduttamalla pitkäsoittoon ääninäytelmän, eikä mielenkiintoa plattaa kohtaan vähentänyt sellainenkaan seikka, että itse Nightwishin Tuomas Holopainen hääri tuolloin tuottajaportaassa. Mutta kuinka tuleva Seducia - levy sitten poikkeaa edeltäjistään?

- Itsestähän toki uusi levy tuntuu aina parhaalta, jota on saanut aikaan. Punainen lanka tuntuu todellakin löytyneen omakohtaisesti musiikintekijänä ja uudelle levylle on saatu selkeämmin kokonaisuuksina toimivia biisejä. Ehkä on iän myötä vaan tullut oivallus, että biiseissä on ideat ja niiden esiintuominen aina tärkeämpää kuin biiseihin käytettyjen eri osioiden tai nuottien suuri määrä. Turhaa suorituksenmakua tulisi välttää ja keskittyä hyviin biiseihin. Uskon että bändin musiikillinen juju on helpommin hahmotettavissa nykysapluunalla painettaessa, lataa Boman heti kärkeen.

Eli oletteko siis nyt lähteneet myymään itseänne ja alkaneet tarkoituksellisesti suoristelemaan linjoja, hakemaan hittitavaraa menestyksen kiilto silmissä?

- No eihän asia ole todellakaan näin yksinkertainen ja voidaan noissakin asioissa puhua aika biisikohtaisista tunnelmista. Pitäisin tätä vaan luonnollisena kehityksenä, enkä voisi kuvitella edelleenkään jättäväni pois jotain hulluakin ideaa biisistä sen takia, että pelkäisin sen vaikeuttavan sen selkoisuutta. Silentium ei ole koskaan pelannut juuri varman päälle musiikillisesti, eikä tee sitä edelleenkään. Seasta löytyy edelleen se tajunnanvirta ja omalaatuisuus kuten aiemminkin, eikä mitään tiettyjä kaavoja ole tietoisesti lähdetty käyttämään. Kaikkea mieleen tulevaa vaan ei kerrassaan ole pakko laittaa enää päällekkäin.

Silentium on kokenut mittavia muutoksia edellislevyn tiimoilta. Kävi kuin kävikin, että jäsenistö alkoi natisemaan liitoksistaan vuosien yhteistyön jälkeen. Bändistä poistui samaan hengenvetoon pitkäaikainen rumpali, naislaulaja ja vaikenipa vielä Silentiumin tunnusomaisin soitin, viulukin ohessa. Kävikö loppuporukan mielessä jo lyödä hanskat naulaan näinkin kantavien voimien ollessa epävarmalla pohjalla?

- Jatkamisen kannalta ei sinänsä tuntunut huolestuttavalta, itse musiikkia tuottavat persoonathan jäivät vahvuuteen mukaan. Lopulta vaikeudet eivät muodostuneetkaan ylivoimaisiksi ja yllättäviinkin ratkaisuihin päädyttiin. Rumpalia ei tarvinnut kaukaa hakea, sillä Jari Ojala, bändin alkuperäinen rumpali vuosien takaa lähtikin jälleen matkaan ensimmäisellä pyytämällä. Riina Rinkinen löytyi myös lauluhommiin helposti ja ensimmäistä kertaa naisääni alkaa olla sitä luokkaa, että musiikillisia kompromisseja ei tarvitse enää tehdä. Viulistin haku ei oikein tuottanut tulosta, mutta basisti Matti Aikiolta tuli idea, josko korvattaisiin viulu sellolla, jonka varteen oli löytynyt mahdollinen pelimanni. Sanoin saman tien, että tämä bändi ei vedä ilman viulua koskaan ja piste. Kuitenkin tutkin tapausta ja päädyimme kokeilemaan. Perusideanahan soittimissa on kuitenkin jousi ja otelauta, sello alkoi tuntua jämäkämmältä soittimelta ajamaan tarpeitamme. Löytämämme Elias Kahila on vielä instrumenttinsa kiistaton taitaja ja ainakin hänen tatsillaan on myös vanhojen biisien sovitus luonnistunut hienosti vaikka eri oktaaveilla seilataankin.

Levy-yhtiökuvioissahan koettiin myös muutoksia, bändi vaihtoi kolmen täyspitkän jälkeen Spinefarmin alafirmalta, Spikefarmilta, myös kotoisalle Dynamic Arts Recordsille. Mitä muutoksia vaihdos vaikuttaisi aiheuttavan esim. bändin jakeluun ja näkyvyyteen? Ja miksi muutos yleensäkin?

- Spiken kanssa meillä ei ollut mitään levymääräistä diiliä, eikä siten isompia sitoomuksia. Kun Dynamic Artsin kiinnostus selvisi, vaihtoehto tuntui hyvältä kokeilla. Vaikka Spikellä on isot resurssit takana, tuntui siltä että niistä ei pienempänä bändinä ehkä niin meille herunut. Nykyinen lafka vaikuttaa myös jotenkin läheisemmältä ja tavallaan helpommalta käytännön asioiden suhteen. Tuntuisi tavallaan saavan tällä hetkellä enemmän huomiota tekemisilleen. Aika näyttää, kuinka kuviot lähtevät rullaamaan uusissa ympyröissä, tähän mennessä olemme tyytyväisiä levy-yhtiön toimintaan ja tukeen.

Seducian synnytys

Puheiden perusteella saa helposti tuntuman, että kaikkien vaikeuksien jälkeen bändi taisi jäädä plussalle muutoksen tuulissa. Päädytään pumppaamaan tuoreen levyn syntyprosessista tietoja. Kauanko kesti bändin valmistelu uuden levyn nauhoituksiin?

- Itse musiikin tekoon meni kauemmin kuin koskaan aiemmin, noin puolitoista vuotta, joista viimeisen puolen vuoden aikana alkoi jo oikeasti tulla kusi sukkaan studiopäivämäärän lähetessä. Tällä kertaa olen ensimmäistä kertaa itse vastannut koko levyn säveltämisestä ja osittain pitemmäksi vierähtänyt sävellysjakso johtuukin tästä. Kiirettä ja yleistä vaikeustasoa lisäsi myös bändin fyysinen hajaantuneisuus ja jäsenien omat aikataulut ympäri Suomea. Hommia paiskottiinkin isommalla porukalla intensiivisin viikonloppuisin lähinnä viimeisen puolen vuoden aikana ennen studioon astumista.

Missä itse levy sitten saatiin tallennettua kuuntelukuntoon ja kuinka monimutkainen prosessi tuo olikaan?

- Jyväskylän Watercastle-studiohan oli demoajoista eräänlainen Silentiumin luottostudio ja myös 2 ensimmäistä levyäkin äänitimme samaisessa paikassa. Uutukaisen kohdalla ainoastaan koskettimet tallennettiin enää Watercastlella ja edellislevyn tavoin levy saatettiin loppuun Savonlinnan Sundicoop - studiolla Tuomo Valtosen äänittämänä. Watercastlesta meillä ei ole pahaa sanottavaa missään mielessä, mutta Levy-yhtiön ideasta lähtenyt Sundicoopin käyttö tuntuisi olevan mielekkäämpi ratkaisu meidän musiikkimme toteuttamiseen.


Silentium on toiminut aina ennen jo mainittua Sufferionia ilman ulkopuolisia tuottajia. Vaikka edellisellä kerralla maestro Holopaisen kosketus otettiinkin avuksi levyn ulostamiseksi, tällä kertaa taas toimittiin enemmänkin perinteisellä tyylillä. Kokeeko Silentium että ylimääräiselle avulle ei ollut tällä erää käyttöä, onko kyseessä itänaapurimainen periaate, "Kaikki on hyvin, apua emme ota vaikka henki menisi!" - mentaliteetti?

- Oikeastaan Tuomas osasi osoittaa bändimme heikkoudet hyvin ja kokemus oli varsin opettavainen. Enemmänkin kyse on siitä, että tuolloin opittuja asioita on niinkin hyvin vielä takaraivossa, että tällä kertaa tuottaja tuntui vaan tarpeettomalta ja olin vain itse koko ajan studiossa ja hoidin tavallaan tuottamisen virkaa.

Hämmennymme tässä vaiheessa hiukan kun Bar68:n ystävällinen baarimikko könyää backstagetiloihin etsien tukkaansa (!). Se löytyy kuitenkin roskiksesta ja pääsemme jatkamaan. Pääsen kummastelemaan Silentiumin tuoretta covervalintaa, bändi nimittäin versioi Alanis Morrisettea jo ilmestyneellä Frostnight - sinkulla bonusbiisinä. Kuinka näin? Eipä moisen luulisi olevan Opethin, Katatonian ja Emperorin nimeen vannovan miehen musiikillinen vaikutin ainakaan?

- Vaimoni kanssa kuuntelin aamupalalla kerran radiota ja huomasin heti, että tuosta kyseisestä biisistähän saisi pelkällä raskaalla otteella jo hevibiisin. Jotenkin se tuntui jo jousisovituksien ansiosta suoraan Silentium - sävellykseltä, joten päätimme käydä tuumasta toimeen. Ja toisaalta, mitäpä järkeä olisi levyttää hevibiisiä coverina, kyllä se on hienompaa temmata se jostain ihan muista genreistä ja sirotella omat mausteensa sekaan.

Ennen ja nyt

On aika vaakitella mennyttä ja tulevaa: Silentium perustettiin lähinnä My Dying Briden innostamana jo 10 vuotta sitten, mitkä olivat haaveet tuolloin ja mitä ne ovat Silentiumin kohdalla tänä päivänä? Onko suunnitelmissa minkäänlaista 10-vuotis juhlistusta ja voisiko tuore Seducia toimia jonkinlaisena juhlan julistajana? Asian laidat tulevatkin ääneen kalkuloivalle miehelle yllätyksenä itselleenkin.

- Jaa, niinkö kauan siitä sitten jo onkin kun aloiteltiin? Eipä tuota ole tullut itsekään huomattua. Eipä tuota tuolloin ollut muita haaveita kuin päästä tekemään levy ja keikoille. Tässähän olemme todistettavasti onnistuneetkin. Megasuosiosta ei ole isommin osannut näin omaehtoisella kamalla koskaan haaveilla, mutta oma fanikantahan bändillä on aina ollut. Tällä erää luulen, että perimmäinen haave on vaan pystyä tekemään itseään tyydyttävää musiikkia niin pitkään kuin henki pihisee.

Keikkahommien suhteen Silentium ei ole koskaan ollut helpoin mahdollinen tapaus, konseptia kun ei voi luonnehtia miksikään Plug and play-jutuksi. Bändi ei ole myöskään ahkerin mahdollinen lavankuluttaja. Isommilta lavoiltakin on kuitenkin jo kokemuksia saatu:

- Viime kesänä pääsimme soittamaan mm. Himoksen juhannusfestareille ja se kasvatti uuden toimivan kokoonpanon ohella halua isompien keikkojen suhteen. Myös isommille hevifestareille esim. Tuskaan olisi aika nannaa päästä soittamaan. Olemme menossa ensi kesänä Romaniaan keikalle, joka on ensimmäinen ulkomaankeikka koskaan. Isompia juttuja rajojen ulkopuolella ei ole vielä tiedossa, mutta mieluustihan tuota näkisi itsensä vielä joskus kunnon euroopankiertueellakin. Tietynlaisen ongelman luo aina mm. rahapuoli, ei ole ilmaista koota bändiä eri puolelta Suomea esiintymään. Rahapuolesta jää myös kiinni ylimääräisen työvoiman palkkaaminen, miinusbudjetillakaan kun ei mielellään aina lähtisi rokkailemaan. Esimerkiksi oma miksaaja olisi tämänlaiselle bändille tärkeä. Meillä on kuitenkin sen verran monta asiaa, jotka voivat mennä vikaan livetilanteessa, että oman asiantuntijansa tämä osio vaatisi.

Naaraiden elintila ja reviirit

Olen havaitsevinani uudessa materiaalissa annetun enemmän tilaa naisäänelle, samoin yhtyeen tuoreissa kuvissa naikkosta on tuupattu enemmän etualalle. Onko vokalisti Riinasta tulossa selkeämmin keulahahmo bändille, joka ennen on pitänyt naislauluakin enemmänkin mausteena?

- Osittain voi olla kyse siitäkin, tietoisesti tällaista ei ole bändille haettu, mutta Riina vetää vaan yksinkertaisesti niin hyvin että musiikkiin on ollut pakko antaa enemmän tilaa hänen äänelleen. Vaikka olenkin sanonut että miesmäiset ääntelyt tulevat aina olemaan Silentiumin kantava voima, olen vähän alkanut joustamaan tästä. Olemme huomanneet Riinan sopivan ulospäin suuntautuvampana esiintyjänä bändille livetilanteisiin ja tämä automaattisesti antaa resursseja luovuttaa hänelle myös isompaa tonttia.

Tutkitaanpa vielä bändin kemioita, yhtye asuu kuitenkin levällään kuin Jokisen eväät, eikä ole varmaankaan helpoin mahdollinen hoidettava. Seitsemän bändijäsentäkään tuskin voivat olla aina samaa mieltä asioista, joissain bändeissä kun siihen ei pysty edes yksi ihminen. Eli mistä Silentiumissa tapellaan, vai tapellaanko?

- Välillä ehkä juuri näistä käytännön asioista ja tiedottamisesta. Joku saattaa kävellä ajoittain toisen yli tietyissä päätöksissä vaikka treenaamisen ja ajankäytön suhteen. Onneksi bändissä ei ole nähty juurikaan egojen pullistelua, myöskään hevibändille ominainen alkoholin käyttäminen ei ole soittohommia haitannut. Eli suhteellisen sopusointuisilla sävelillä olemme yleensä edenneet. En ole varma kannattaisiko rähistä jostain sitten useamminkin.

Ei välttämättä, mutta lopuksi on toki vielä pakko kysyä jotain keventävää. Vaikka kuinka tulevaisuus näyttääkin mainiolta, aina kannattaa ajatella negatiivisiakin asioita. Eli em. aiheesta aasinsiltaa käyttäen, kuinka sinä Sami Boman antaisit kenkää esim. yhtyeesi naislaulaja-keulahahmolle jos hänen kanssaan et tulisi enää syystä tai toisesta toimeen? Hymy hiipii miehen huulille sekunneissa:

- No avoimella ja julkisella kirjeellä tietenkin!

Eli löysimmehän lopulta jotakin, jossa Silentium on valmis seuraamaan muotia ja hyväksi havaittuja metodeja. Pääsemme vihdoinkin vapauttamaan käsijarrumme ja nokkeluutemme vallan toisenlaisiin puuhiin.



U.D.O


Käsittämättömän hieno mies

Legendaarinen Udo Dirkschneider on purkittanut soolobändinsä kanssa jälleen uuden täyspitkän, nimeltään Mission No. X. Hyväntuulinen, jo liki 30 vuotta Saksa-skenessä kirkunut ja monessa vaikuttanut Udo avautui Infernolle Tuskassa.

Tuska Metal Festin backstagella raivokkaalta Children Of Bodomin keikalta pää hiukan pyörällä tallusteleva pönäkkä germaani toteaa täkäläisten lavamenon vähintäänkin hurjaksi ja laittaa haastattelijalle ystävällisesti pienet siiderit tarjolle. Alkuperäisen bändinsä Acceptin keulille ”vielä kerran” ja ilmeisesti vähän vahingossakin kesäksi palannut Udo kertoo reunion-keikkojen saaneen hyvän vastaanoton. Mutta miksi Acceptin paluu juuri nyt ja onko suunnitteilla jopa kenties uutta Accept-kiekkoa? Ja syökö tämä mahdollisesti leipää U.D.O.:n tulevaisuudelta?

- Kyselyitä on ollut viimeisen kiertueemme jälkeen tasaisesti, ja ajattelimme, että tänä kesänä aika olisi kypsä palata lavalle festivaalien ajaksi. Uutta materiaalia ei ole luvassa, sellaista ei ole suunniteltu eikä ole mitään tarvetta odottaakaan. Kyse on ollut puhtaasti hauskanpidosta ja vanhojen hyvien muistojen verestämisestä. Lisäksi saan kiertäessäni hoidettua kätevästi kaksi kärpästä yhdellä iskulla eli hoidettua lokakuussa ilmestyvän tuoreen U.D.O.-levyn vaatimaa promootiota, missä sitten liikunkin.

Utelenkin seuraavana, missähän ihmeen välissä ja kuinka paineella uuden levyn biisit on mahdettu säveltää. U.D.O. kiersi kuitenkin melko ahkerasti edeltävän Thunderballin jälkeen, ja jo juhannuksen tietämillä bändiltä pukkasi markkinoille uutta 24/7-sinkkua. Lisäksi bändissä on tapahtunut pieniä miehistönvaihdoksia.

- Isompia ongelmia levyn tekemisessä ei esiintynyt, levyn biisit säveltyivät jälleen kerran melko vaivatta. Asiaa helpotti myös se, että osa uuden levyn kappaleista oli valmiina jo edellisen levyn nauhoituksien aikaan. Myös rumpalinvaihdos on sujunut kivutta, parilla aiemmalla levyllä soittanut Lorenzo Milani joutui eroamaan kesken Thunderball-kiertueen henkilökohtaisten syiden vuoksi. Tilalle saatiin onneksi ripeästi nuori ja innokas Fransesco Jovino ja miehen kanssa hommat ovat toimineet hienosti.

Mission No. X, eli suomalaisittain ”Tehtävä nro. 10”, on saanut nimensä tietenkin siitä, että kyseessä on kymmenes U.D.O.-studiolevy. Kuinkahan mies sitten kokee onnistuneensa kymmenennessä tehtävässään? Muutaman päivän levyä ahkerasti pyöritettyäni olin havaitsevinani vielä entistäkin enemmän klassista Accept-soundia aiempaan nähden…

- Olet täysin oikeassa! Ei levyllä sinänsä ole isompia yllätyksiä, Accept-vaikutteita löytyy jälleen runsaasti. Haimme myös hiukan rankempaa soundia aiempaan nähden. Olemme todella tyytyväisiä lopputulokseen. Stefan (Kaufman, vanha Accept-rumpali/U.D.O.-kitaristi – toim. huom.) on jälleen merkittävässä osassa sävellyspuolellakin ja on tapansa mukaan tuottanut ja äänittänyt pitkäsoiton.

Stefan on vaikuttanut U.D.O.:n taustaryhmissä vahvasti jo kolmoslevystä asti, vaikka astui kitaristiksi vasta viidennellä Solid-levyllä. Dirkschneider myöntää, että parivaljakko on niin erottamaton, ettei hän voisi kuvitella muita työskentelytapoja - toistaiseksi. Hän toteaa kuitenkin salamana heti perään, että vannomatta paras; musiikin ja hänen itsensä suhteen lähes kaikki on täysin mahdollista, niin kauan kuin se vain tuntuu itsestä mukavalta. Mies tunnetaankin monesta, esimerkiksi tuottajan rooleista, ja erilaisia toimeksiantoja vierailevanakin tähtenä on päässyt tilille vuosien saatossa kertymään.

Sydänkohtaukset pötyä

Mission No. X sisältää tavan mukaan jälleen pari maittavankaunista balladia. Onkin pakko kysyä Cry Soldier Cry -biisin synnystä, ajankohdan ja maailmantilan huomioon ottaen taustalla on ilmeisesti vakavampaakin pohdintaa sotimisesta.

- Biisi oli jo valmis Thunderball-levyn aikoihin, jolloin asiat Irakissa olivat jo huolestuttavalla tolalla. Idea tuli puhtaasti tuolloisista tapahtumista. Sotiminen saa minut todella huolestuneeksi, ja kirjoitan aiheesta sen vuoksi. Olen käsitellyt aihetta aiemminkin musiikkini kautta ja tulen jatkossakin tekemään niin.

Uusi sinkkubiisi 24/7 kertoo oletetusti rock’n’rollin perimmäisestä olemuksesta. Elämäntyyli vaatii tunnetusti oman uhrautumisensa. Udo on jo ylittänyt viidenkympin rajapyykin vuosia sitten. Kuinka raskaana kahden lapsen perheellinen isä kokee kiertämisen ja kotioloista erossa olemisen?

- Perheeni on ajoittain mukanani kiertueilla, ja vapaa-aikani vietän toki mahdollisimman tarkkaan jälkikasvuni ja vaimoni kanssa. Tokihan pidän myös säveltämisestä ja studiotyöskentelystä. Vaikka kiertäminen onkin raskainta musiikkibisneksessä, on se kuitenkin ehdottomasti hienointa ja mieluisinta minulle.


Pääsen Dirkschneiderin terveydentilaan. Tiedän monia suomalaisia, itseni lisäksi, jotka olivat hyvin, hyvin huolissaan miehen kohtalosta 90-luvun alussa. Kuinka näin kiireinen mies, suoranainen työnarkomaani, osaa välttää stressiä? Udo intoutuu ja hyökkääkin aiheeseen täysillä, haastattelijan menettäessä suunvuoron kesken lauseen.

- Huhut sydänkohtauksistani olivat liioiteltuja ja vääriä, mutta on totta, että jouduin sairaalaan pariksi viikoksi burnoutin vuoksi. Tein tuolloin erittäin paljon töitä, mutta nykyään olen hellittänyt jo vähän tahtia. Musiikki on työtäni, jota minulla on kutsumus tehdä, mutta osaan tätä nykyä tiedostaa rajani melko hyvin enkä esimerkiksi tuota enää bändejä. Oma bändini pitää minut sopivan kiireisenä, ja tämänhetkinen kiertäminen Acceptin kanssakin tuntuu lähinnä lomalta, koska meidän ei tarvitse suunnitella mitään, ei edes uutta materiaalia. Stressin vältän rentoutumalla mahdollisimman hyvin, kun en ole kiireinen musiikin kanssa. Haluan viettää tuota aikaa perheeni parissa. Rentoudun myös muun muassa lukemalla ja harrastamalla jotain pientä kuntoilua.

Udon luopuminen tavaramerkistään, eli armeijalookista, on aiheuttanut hämmennystä Acceptin paluun myötä. Mies käyttää esiintymisasua, mutta tällä kertaa siitä on aika vaikea kaivaa esiin mitään militaristista.

- Päätin, että armeija-asusteeni saa jäädä tällä Accept-kiertueella pois, tosin saatan käyttää asua taas U.D.O.:n keikoilla. Maastopukuun pukeutumiseni takana ei koskaan ole ollut varsinaista ideologiaa tai poliittista kannanottoa, se on ollut aina vain pelkkä lava-asu ja imagoasia.

Tunnetusti U.D.O.-keikat muodostuvat lähes puoliksi vanhasta Accept-materiaalista. On selvää, että ”ääni Acceptin takana” ei voi fanien takia harkitakaan lavalle menoa, jollei Metal Heartia tai muutamaa muuta keikoilla kuultua vakioklassikkoa löydy biisilistasta. Näin vaikka miehen soolotuotannostakin saisi kevyesti kolmen tunnin hienon hittisetin kasattua. Toimisiko homma toisinpäin? Onko käynyt mielessä vetää yhtään U.D.O.-hittiä Acceptin kanssa? Mies hörähtää nauramaan ja toteaa absurdiksi tietämäni idean päälle, ettei moinen ole käynyt mielessä, vaikka samanlaista hevimusiikkiahan tässä periaatteessa veivataankin.

Keket silmille

Palaan vielä herran perhepiiriin. Voisiko hänen poikansa jatkaa joskus isänsä perintöä? Eli olisiko mahdollista, että pikkuherra Dirkschneider kipuaisi myöhemmin, isän siirryttyä pois musiikkibisneksen rattaista, laulamaan näitä klassikoita niitä aina yhtä palavasti janoavalle yleisölle?

- Poikani on kyllä innostunut musiikista. Hän paukuttaa jo rumpuja todella kovasti ja on alkanut nyttemmin harjoitella myös kitaran soittoa, hän osaa jo soittaa joitakin U.D.O.:n ja Acceptin juttuja. Tuohon varsinaiseen kysymykseen en kuitenkaan osaa vastata, sillä hän ei ole tällä hetkellä innostunut laulamisesta.

Pitkään alalla vaikuttanut Udo on nähnyt monen bändin nousun ja laskun. Herran musiikkimaku osoittautuu yllättävän monipuoliseksi, kun tämä kertoo pitämistään bändeistä tänään.

- Pidän kovasti Rammsteinista, ja lasteni stereoista kuulen jatkuvasti uusia bändejä. Kuuntelen kaikenlaista musiikkia, esimerkiksi Korn on tehnyt minuun vaikutuksen. Olen kuunnellut myös joitain uudempia nu-metal-bändejä.

Kummallista kyllä, mies ei saa mieleensä juurikaan erityisiä ”highlighteja” soolouraltaan, vaikka jotain sellaista olettaisi mieleen tulevan, jo uran pituudenkin huomioon ottaen. Kysynkin, onko Udolla muistoja lukuisten Suomen-keikkojen yhteydestä. Itse en ainakaan voi unohtaa varmaankin äänekkäintä, ehkä persoonallisintakin esiintymistä Tampereella koskaan, kun äijä asteli 2000-luvun alussa lavalle robottiasusteissaan ja lasersilmineen.

- Totta kai pidän Suomessa esiintymisestä. Päällimmäisenä on jäänyt ainakin mieleen, että olette vallan mahdottomia juomaan viinaa, tyytyy sankarini ainoastaan toteamaan hymy korvissaan.

Ehkä välillä, omakin siideri ehti näet rupattelun ohella tyhjentyä jo ajat sitten. Siirrynkin haastattelun kohokohtaan: lahjoitan eriskummallisiin aurinkolaseihin mieltyneelle Udo Dirkschneiderille jo ajat sitten tähän tarkoitukseen hankkimani isommanpuoleiset ”Keke”-malliset aurinkolasit. Mies kietaiseekin välittömästi nuo upeat kapistukset päähänsä, ja nyt hymy vasta korviin nouseekin.

- Hienot, laitankin nämä välittömästi kassiin talteen, ettei niille käy kuinkaan, hän toteaa ja suostuu vielä antamaan vaihdossa omistuskirjoituksen rakkaan Faceless World -levyni kanteen. Lopuksi Udo välittää vielä lämpimät terveiset lukijoille ja toivoo näkevänsä suomalaiset taas pian U.D.O.-keikoilla. Samaa toivon minäkin - ja illaksi Living For Tonight -suosikkiani. -You will definitely hear Living For Tonight! huikkaa hän perääni, ja poistun paikalta liikuttuneena.

Käsittämättömän hieno mies.



Burton C. Bell (Fear Factory)


Ei enää niin vihainen mies

Burton C. Bell on raivonnut Fear Factoryn keulilla jo kuutisentoista vuotta ja on vaikuttanut enemmän metallimaailman kehitykseen kuin moni äkkiä tajuaakaan. Sanavalmis jenkki on myös tunnettu eräänlaisena kybernetiikan vapaa-ajattelijana, jolta ei tarina lopu jos tulevaisuudesta ja kaikesta siihen liittyvästä haluaa haastella. Inferno porautui kuitenkin bändin Suomen vierailun yhteydessä syvemmälle miehen elämään, tällä kertaa vähemmän futuristista lähestymiskulmaa käyttäen.

Huomattavan hyväntuulinen vokalisti painuu ensi töikseen vessaan, josta huuteleekin aluksi kuulumisiaan. Kiertue on edennyt hienosti ja lämpöisenä muistoissa kuuluu olevan myös parin vuoden takainen Tuska-keikka, Tavastia - Klubi ja Children Of Bodomin riffit. Keikkapaikan takahuone on amerikkalaisten myötä täynnä kannettavia tietokoneita, johtoja ja niiden harvinaisen kovaäänisiä käyttäjiä, mutta onnistumme raivaamaan tien rauhallisempaan paikkaan jutustelua varten ja alamme purkamaan miehen elämän lokikirjaa aivan alusta. Ensimmäiset muistikuvansa musiikista pikkuherra Bell sai aikanaan melko tyypillisellä tavalla.

- Henry Mancinin alkuperäinen Pink Panther - soundtrack on ensimmäinen musiikillinen muistikuvani. Ehkä nelivuotiaasta muistan vanhempieni soittaneen monipuolisesti levyjä, mm. soundtrackeja ja myös klassisia levyjä. Äitini soitti itse myös viulua ja isäni klassista kitaraa ja kantria.

Milloin nuori Burton sitten hoksasi, että hänellä on jotain annettavaa musiikkimaailmalle ja kuinka selvää oli että tuo maailma on metallinen?

- En ole ehkä sitä tajunnut vieläkään, mies naurahtaa. Alusta asti oli kuitenkin itsestään selvää, että haluan kuulua bändiin. Ennen pitkää opin soittamaan kitaraa ja bassoa, mutta kuitenkin rummut olivat se soitin josta innostuin eniten. Soitin kouluaikoina myös koulumme orkesterissa perkussioita, sekä myöhemmin myös Houstonin kaupunginorkesterissa. En ollut isommin metallifani, enemmänkin punkkari ja klassisen ihailija. Vasta Dinon (Cazares, entinen FF - kitaristi) tavattuani tutustuin enemmän metalliin ja industrialiin sekä näiden piirien vaikuttajiin. Tämä tie veikin sitten mennessään.

Äänihuulet pääinstrumentiksi

Missä vaiheessa sitten laulaminen, eli se mistä mies yleisesti tunnetaan, muodostuikin varsinaiseksi "jutuksi" ja minkälainen savotta on ollut rakentaa tunnistettava tyyli?

- Ehkä suurin yksittäinen tekijä oli ajanjakso, jolloin en omistanut soittimia. Olin kuitenkin aina ollut kova runoilemaan ja kirjoittamaan tarinoita, joten laulamisesta tuli sen myötä melko helposti uusi ja kiinnostava kanava ilmaista itseään. Olen myös läpi elämäni ihaillut aika paljon keulakuvia ja yleensäkin laulajia laidasta laitaan, Johnny Rottenista Jello Biafraan ja Johnny Cashista David Bowieen. Kaikki ihailemani laulajat ovat intohimoisia tulkitsijoita ja monia niistä yritänkin emuloida tavalla tai toisella. Opin jo aikaa sitten että hyvä artisti lainaa, mutta loistava varastaa.

Fear Factory on ensimmäisiä metallibändejä joka on oivaltanut dynamiikan vaikutuksen metallissa ja trademarkannut selkeimmin vuorottelemalla puhdasta ja brutaalia laulutyyliä. Eurooppa on pitkään ollut pullollaan bändejä jotka tekevät tuota samaa, esim. joka toisen ruotsalaisbändin musiikki perustuu tänä päivänä tuohon tyyliin. Koetko olevasi tästä jotenkin vastuussa?

- On totta, että aloittaessamme 90-luvun alussa kukaan tehnyt sellaista. Tuo tyyli syntyikin hiljalleen ihan siitä, että kokeilin matkia muita laulajia täysin tyylistä riippumatta soittamamme musiikin päälle ja se kuulosti aina mielenkiintoisemmalta tyyliltä kehitettäväksi. Mainitsemasi ilmiö on kyllä tuttu myös jenkeissä. Jos joku haluaa syyttää minua siitä niin otan toki sen mielelläni kontolleni, Burton hymähtää.

Ikää kertyy kaikille, eikä Burtonin tonttikaan ole kevyimmästä päästä hoitaa. Kuinka jo yli 15 vuotta jatkunut ura on vaikuttanut laulamiseen, harjoitteluun ja keikkailuun, hoituuko kaikki edelleen vetreästi? Vieläkö lavalle menosta irtoaa samat potkut kuin 10 vuotta sitten?

Usko tai älä, kyllä! Edelleen alkavat perhoset liidellä mahassa ennen lavalle nousua ja jännitän sitä enemmän esiintymistä mitä enemmän ihmisiä on paikalle saapunut. Emme harjoittele bändin kanssa nykyään paljoakaan, mutta lauleskelen todella paljon itsekseni esim. autossa, pihatöissä ja ruokaa laittaessani. Iän myötä minun on jo pakko pitää parempaa huolta itsestäni kiertueilla, en enää voisi hoitaa tätä kunnialla jos joisin itseni humalaan joka ilta ja polttaisin tupakkaa. Näin aggressiivisesti ei kukaan voi muutenkaan vetää maailman tappiin, voin vakuuttaa sen. Olen 37-vuotias, ja rehellisesti sanoen en näe tekeväni tätä enää yli nelikymppisenä.

Henkisen kasvun sivutuotetta

Moni ei edes tiedä, että Burtonilla on myös tunteikasta voimapoppia esittävä yhtye Ascension Of The Watchers, johon hän on myös satsannut voimavarojaan Fear Factoryn ohella. Onko tuo bändi jonkinlainen purkautumiskanava sinulle, keino tuoda enemmän omia näkemyksiäsi esiin, toinen puolesi?

- Ei ole kyse mistään purkautumiskanavasta, Fear Factory on ollut sitä jo 16 vuotta. Olen vaan saanut selvitettyä monia asioita itselleni vuosien saatossa ja tullut siihen tulokseen etten ole enää vihainen nuorukainen, vaikka tänä päivänä jos joskus on syytä olla vihainen joka suuntaan. Ascension Of The Watchersissa soivat hyvin pitkälti henkisen kasvun mukanaan tuomat äänet sieluni syövereistä. Fear Factoryn musiikki ei koskaan tule antamaan mahdollisuuksia toteuttaa näkemyksiäni vastaavalla tavalla. Teen itse kitarat ja laulumelodiat ja osallistun pitkälti säveltämiseen ja siitä tulee tietyllä tapaa hengellinen ja ehdottoman intohimoinen lopputulos. Tähän bändiin kanavoin kasvamistani ja monenlaista sanomaa siitä, se on enemmänkin ensimmäinen kuin toinen puoli minusta. Varsinkin keikalla saamme ladattua vielä kymmenkertaisesti voimaa biiseihin. Katson myös, että tuossa musiikissa on tulevaisuuteni ja senkin vuoksi siihen tulee panostettua tosissaan. Toivon todellakin että tuosta bändistä tulee joskus iso ja myös pääbändini.

Mitkä metalliset kohokohdat ovat tähän mennessä jääneet metalliuralta mieleen? Ja onko mielessä jotain mikä olisi syytä vielä kokea?

Koko Fear Factoryn menestys on ollut se isoin juttu, joka on elämääni tyytyväisyyttä tuonut. Ainahan voi kaivella joitain pikkujuttuja mielestään. Yksi on ollut esim. Geezer Butlerin kanssa työskentely. Obsoletesta saatu kultalevy oli myös yksi mieleenjäävä juttu, vaikka se sellainen lätty vain onkin. Kaikkia näitä pikkujuttuja, nähdä naamansa lehden kannessa Ozzyn kanssa, Bill Clintonin tapaaminen. Ja toki se perinteinen, ensimmäisen levytyssopimuksen allekirjoitus. Yksi haave minulla on ollut jo pitkään, haluaisin tehdä musiikkia Soundgardenin Kim Thayilin ja Matt Cameronin kanssa. Pidän heidän tyylistään todella paljon.


Burton C.Belliä ei voi kuitenkaan puheista huolimatta pitää vanhana. Toki toivomme, että hänestä sellainen vielä jonain päivänä tulee. Minkälainen ihminen sitten tarinan henkilömme on 60-vuotiaana?

Olen 60-vuotiaana edelleen taiteilija. Olen tuntenut itseni taiteilijaksi koko elämäni ja luonnollisesti tulen sitä jatkamaan, mitä sitten teenkin, sävellän, valokuvaan tai runoilen esimerkiksi. Perhe on tuorein harrastukseni, kuvittelen mieluusti olevani kuusikymppisenä se kulmakunnan "hauska iskä". Esikoistyttäreni on tuolloin valitettavasti jo 23-vuotias eli luultavasti lentänyt jo pesästään, enkä voi enää vetää hänen poikaystäviään kuonoon. Haluan ehdottomasti olla se tatuoitu isä, jota jokaisen poikaystävän on syytä pelätä, mies hirnuu.

Tyytyväinen futuristi

Mitkä ovat tärkeimmät asiat elämässäsi ja ilmeisetikin olet varsin tyytyväinen elämääsi?

- Tällä hetkellä tärkein asia on tuore tyttäreni ja perhe yleensäkin, sen jälkeen vasta kaikki muu. Harrastukset ovat myös todella tärkeää sielunravintoa. Pidän paljon esim. Lumilautailusta, valokuvaamisesta, lukemisesta ja ratsastuksesta. Olen ehdottoman tyytyväinen elämääni, koska olen voinut tehdä aina täysin mitä olen halunnutkin. Koen saavuttaneeni elämässä kaikkea hienoa, mutta en ole vielä läheskään valmis minkään asian suhteen, minulla on paljon työtä vielä jäljellä.

Kuten valveutunut lukijakin huomaa, tällä kertaa haastattelutuokiossa ei ole käsitelty sanaakaan futuriikkaa, eikä ihminen/kone-teemoihinkaan ole vielä sotkeennuttu. Tarjotaanpa sitäkin haluaville jotain, eli uskooko Mr. Bell, että koneet ottavat Terminator - elokuvan tyylin vielä jonain päivänä kontrollin?

- Eiköhän ne ole jo ottaneetkin tavallaan. Saat koko ajan halvemmalla kaikkea elektroniikkaa ja koneita, jotka tekevät elämääsi helpommaksi ja se tietenkin koukuttaa ihmisiä. Niillä on jo oikeasti todellinen valta, vaikkei toki kuitenkaan tahtoa. Ihmiset rakentavat koko ajan enemmän koneita, jotka rakentavat uusia koneita. Näen, että samalla ihmiset rakentavat jollain tavalla oman tuhonsa, olemme kuitenkin aina ainoat varteenotettavat vihollisemme.

Haastatteluaika alkaa olla lopussa. Ojennan miehelle pullon sameahkoa Fisherman´s/Koskenkorva - juomasekoitusta ja lahjoitus tuntuu kelpaavan. Kysytään vielä samaa asiaa sivuten, Burton C. Bell, mikä ihmeen osa sinusta nyt oikeasti pitäisi korvata uudemmalla teknologialla? Aivot? Koko pää? Jotain intiimiosastoa?

- Hmm. Uusi setti äänihuulia olisi ehkä nasta ottaa testiin! Ei silti, vaikka puhun monesti näistä asioista, se ei tarkoita etten olisi tyytyväinen täysin itseeni tällaisena. Oikeastaan haluaisin vaihtaa vaan ihoni. Haluan tietää miltä tuntuu olla musta.

Lisää haastatteluja tulossa...!!

<<< Back