Aadolf antaa festivaaleista ym.sanallista arviota (ja paskaa käteen).


Provinssirock 2003 - , Seinäjoki 13-15.6.2003


Kymmenes Provinssi johon on tullut osallistuttua ei sinänsä luonut bändien puolesta mitään mahdottomia riemunkiljahduksia (mutta sen normaalin hytinän kuitenkin). Reissu oli jo etukäteen suunniteltu paria aiempaa vuotta kaksi päivää lyhyemmäksi eli vain perjantaista sunnuntaihin. Rahanmenon ja totaalisen väsymyksen välttämisen kannalta ihan järkevä vaihtoehto.

Suuntaus kaveriporukalla ensin leiriytymisvälineiden ostoon koska aiemmat ovat jonnekin jääneet. Kuljun kartano tarjoaa halvalla kaikkea tarpeellista mikäli ei ota itseään turhan vakavasti leiriytyjänä. Matkaan tarttui halpoja ja kehnoja telttoja, juomapulloja, kevytpeitteitä, aurinkolaseja, sadetakkeja sekä juomapulloja. Ajoin automme Seinäjoelle jossa saimme huomata että perjantai on sittenkin hiukan liian myöhäinen aika saapua mikäli haluaa sijainniltaan kunnolliseen leiriin auton kanssa. Vakioremmi oli jo ripotellut osan teltoista minne sattuu (jonne ei enää päästy), joten otimme peremmältä leiriytymisalueelta kohtuullisen hyvät paikat jonne leirin laitoimme pystyyn sopivan sählingin saattelemana.

Aloitusdrinkkien aika. Kävelimme alueella ympäriinsä ja monia tuttuja onnistui bongaamaan matkalta ja omaa porukkaakin sieltä täältä löytyi. Myös julkkiksiä mm.Peter Enbuske, josta seurueeseemme kuulunut Jani ottikin lähes välittömästi niskalenkin ja heitti pois. Ensimmäinen bändi jonka halusin nähdä oli Martti Servo & Napander ja soittoaika muistaakseni 19.40 YleX-teltalla. Telttaa ja koko aluetta en ollut edellisenä vuotena löytänyt joten mielenkiintoinen reissu sinänsä. Hetken kalja-alueella istuskelun jälkeen Martti alkoikin settinsä jota siirryimme seuraamaan Driver Nielsenin kanssa. Setti ei todellakaan pettänyt, oli vain ehkä hiukan outoa nähdä Servo isolla lavalla ensimmäistä kertaa mutta se tuntui todellakin oikeutetulta. Ilmeisesti heti sen jälkeen kello olikin jo 4 aamuyöstä ja olin tuttavien kanssa matkustamassa hevosen kyydissä rattailla Sahalahden leirintäalueelle (johon en itseäni kyllä ollut maksanut/leiriyttänyt). Hevonen oli hyytyä väliin ilmeisesti kauran puutteeseen mutta perille pääsi kuitenkin. Taas oli teltan pystytyshommia luvassa joka hoituikin ihan kunnialla. Pienten jatkobileiden jälkeen unten maille muutamaksi tunniksi.

Lauantaiaamu alkoi varsin lupaavasti auringonpaisteeseen ja tuttuja tuntui löytyvän täältäkin alueelta jonkinverran. Evästä sai yllättävän kätevästi ostettua lähiteltoista kun taskut osui olemaan tyhjänä kaikesta paitsi rahasta (tietenkin). Pienen paistattelun jälkeen suunta takaisin toiselle leirintäalueelle josta vaatteiden vaihdon (uimahallireissusta myöhästyin) jälkeen keskustaan syömään. Rosso oli yllättäen täynnä joten taivuimme sadatellen Fransmanniin jonka tiesimme ainakin tasokkaaksi. Tasokkaaksi ei ilmennyt kuin kylmä olut. Ruokiin olimme ainakin osa pettyneitä ja niin surkeaa ja hidasta palvelua en muista koskaan saaneeni (ravintola oli puolityhjä). Palautteen sai henkilökunta melko selkeästi paikan päällä ja itse ravintola sähköpostitse myöhemmin. Samassa ilmeni että sadan metrin säteellä vaelsi toimittajaparivaljakko Riekki & Isoaho joten suuntasimme läheiseen Vaakunaan ottamaan huurteiset. Huurteisten jälkeen alkoi kellokin olla sen verran että kiinnostavia esiintyjiä oli luvassa joten taksin nokka taas kohti Törnävänsaarta. Jäin jotenkin kummallisesti välille ja vettä alkoi tulla melko rankasti joten puin sadeviitan päälle ja menin sateensuojaan hankkimaan taksia jolla päästä festarialueelle. Tässä vaiheessa ilma alkoi olla melko kylmä. Festarialueelle päästyäni huomasin CMX:n soittavan päälavalla mutta sateen vuoksi en viitsinyt seurata kuin sen mitä olutteltan jonosta näin. Harmi sinänsä. Tovin jälkeen In flames alkoi Saarilavalla settinsä jonka otimmekin vastaan flegmaattisuudesta kärsimättä. Setti vaikutti hyvältä ja katsoinkin sen loppuun asti. Jonkin ajan päästä katsoin myös muutaman biisin Zen Cafeeta ja yllättävän hyvältä kuulosti sekin. Jossain vaiheessa kävin leirillä josko olisi saanut lisää vaatetta mutta eipä ollut ketään mestoilla. Tässä välissä taisin torkahtaa hetkeksi Paviljonkiin jossa Rotten sound teki soundcheckiä. Varsinaista settiä en jäänyt kuitenkaan odottelemaan kun väsymys iski niin rajusti ja kömmin autolle yöu nille. Teltta ei ollut pystyssä joten vääntäydyin auton takapenkille toverini Urosen makuupussiin. Toverille ei valitettavasti löytynyt makuupussia enää mistään mutta onneksi yö nyt ei niin kylmä ollut kuitenkaan.

Sunnuntaina aamusella edellisen päivän tapahtumat puituamme aloimme vaeltaa taas kohti festarialuetta jossa Mokoma oli aloittava settinsä. Koko keikka tuli katsottua vähintäänkin sivusilmällä ja tuntui toimivan ihan hyvin. Paikalle saapui myös Hynninen joka oli odotetusti saanut turpansa ruvelle eilisillan mittelöissä. Liekki aloitteli päälavalla settiään mutta päätimme lähteä matkaan. Kaivelemaan jäi vielä Dave Gahanin keikka mutta ei voi mitään. Saimme kuin saimmekin lievästi sanottuna vilkkaalla tuulella viilettävän Natsi-Janin kyytiin takapenkille ja painoimme Seinäjoen Rossoon kirjaimellisesti kumit vinkuen. Teltassani (jonka toki jätin leiriin) en tällä kertaa käynyt sisällä lainkaan koko Provinssin aikana. Rossossa tilaa oli juuri sopivasti ja tuttu valkosipulibroileri antoi odotetusti aika hyvän säväyksen paluumatkaa varten.

Kotimatka joutui suhteellisen nopeasti erilaisia bändejä tauotta haukkuen ja perillä olin n.Klo 18.

Kaikenkaikkiaan miinuksena festarin viihtyvyyden kannalta lasken tällä kertaa kylmän lauantain sään ja vakioporukan leirien totaalisen leviämisen alueella johtuen suurelta osin järjestelyistä. Eri aikaan saapuvien oli vaan melko mahdotonta saada enää paikkojaan samoihin mestoihin. Bändejäkin olisi voinut ehkä katsoa enemmän mutta sen vois ehkä pistää oman harkitsemattomuuden piikkiin. Katsotaan vuoden päästä taas viisaampana.



Ruisrock 2003 - , Turku 5-6.7.2003


Parin aikaisemman vuoden Ruisrockin osalta ei ennakko-odotukset Ruisrockin kohdalla olleet kovin korkealla johtuen täysin paskoista järjestelyistä, mutta reissuun oli pakko päästä kuitenkin koska varsinkin lauantain bänditarjonta oli kuitenkin sen verran houkutteleva.

Lauantaina hyvin nukutun yön jälkeen pummasin kyydin Toijalaan josta painoin junalla Turkuun kahden päivän ennakkolippu taskussani. Turkuun päästyäni aloin etsimään bussia jolla päästä leirintäalueelle. Bussit löytyivätkin torin laidalta melko helposti mutta bussiin pääseminen olikin jo toinen juttu, sillä tori oli täynnä ihmisiä jotka halusivat samaan suuntaan. Kaksi tuntia jonotettuani pääsin bussiin jossa oli trooppinen ilmasto. Maksoin itseni kipeäksi matkasta. Matka ainoaa tietä leirintäalueelle kesti yli tunnin sillä kaikki tiet olivat tukossa kaikkien halutessa yhtaikaa Ruisrockiin.

Pääsin vihdoin leirintäalueelle ja maksoin itseni kipeäksi kahden yön leirinnästä. Pystytin teltan ja otin pari Napanderia jonka jälkeen tajusin että festivaalialue onkin melkein 10 km päässä ja on jo kiire. Menin odottamaan leirintäalueen reunalle pysäkille bussia johon olikin tässä vaiheessa melkoinen jono koska kaikki halusivat Ruisrockiin. Yli tunnin jonotettuani pääsin bussiin joka oli täynnä ihmisiä ja lämpötila sisällä n.60 ilman kosteuden hipoessa 100%:a. Onneksi oli yllinkyllin jo puoliksi lämmennyttä siideriä jolla saattoi hiukan edes viilentää itseään. Bussimatkan loppuvaiheessa huomasin uuden loistavan idean tämän vuoden Ruisrockia koskien: Linja-autot jättävät tällä kertaa kokeiluluontoisesti ihmiset parin kilometrin päähän festivaalialueesta ja järjestäjät seuraavat vieressä kuinka monta totaalista raivokohtausta uusi järjestely aiheuttaa viattomille festarikävijöille. Ulos bussista päästyäni totesin että bussipysäkiltä alkaakin jo varsinainen jonotus parin kilometrin päässä pidettävän ruisrockin sisäänkäyntiin. Eikun jonottamamaan.

Muutaman tunnin jonotuksen jälkeen pääsin pääportin tuntumaan ja havaitsin että omien juomien tuominen alueelle ei ole sallittua edes muovipulloissa. Vieressä oli kuitenkin melko hinnakas, mutta toimiva narikka johon tosin oli yli puolen kilometrin jono. Katselin jonossa itkeviä ja tappelevia ihmisiä ja päätin tempaista siiderit naamaani ja painua pikimmiten sisälle alueelle. Yhden pullon sain kuljetettua salaa alueelle täydellisestä ruumiintarkastuksesta ja kuulusteluista huolimatta. Portilla festivaalin järjestäjä Juhani Merimaa nuuhki rahan tuoksua, hymyili ja virnuili ihmisille ja vakuutti suuren ääneen että Ruisrockissa on kivaa.

Alueelle päästyäni oksensin samantien koska lämmin siideri alkoi möyrimään mahassa. Vanhana sissinä avasin samantien salakuljettamani siiderin ja aloin nauttia sitä. Jo ilmeisesti pitemmän aikaa touhujani seurannut järjestysmies otti takaapäin niskalenkin, painoi kasvoni nurmikkoon, kaatoi siiderini maahan ja näytti järjestyssääntövihkosta jossa todettiin että omien juomien tuominen alueelle on kielletty. Niskalenkistä päästyäni lähdin nyökytellen etsimään olutaluetta sillä jano oli aivan hillitön.

Löysinkin melko pian ihmismassan keskeltä olutteltan. Telttaan oli vahingokseni kertynyt todella pitkä jono joten ei auttanut muuta kuin lähteä jonottamaan. Noin tunnin jonotuksen jälkeen pääsin sisälle alueelle havaitakseni että myös kaljatiskille on melkoinen jono. Sain kun sainkin n.puolen tunnin jonotuksen jälkeen olutta. Istumapaikkaa en edes onnistunut teltasta saamaan koska pöydät olivat kaikki täpötäynnä. Oluen hinta oli melko kallis ja hintaan sisältyi yllätykseksi yhden euron pantti tuopista. Parit oluet juotuani alkoi jano hellittämään ja ajattelin siirtyä varsinaiseen festivaalimeininkiin. Pari euroa olisi saanut palautustuopeista mutta palautuspisteeseen oli kertynyt kymmenien metrien jono joten lahjoitin tuopit suosista tuttavalleni Hynniselle, joka oli vaeltanut käytännössä koko päivän ilman rahaa alueella. Tämän jälkeen säntäsin väkijoukkoon tutkimaan löytäisinkö lisääkin festivaalituttuja, ahkera kiertäjä kun olen.

Tässä vaiheessa alkoi hiukan tulla vilu ja mietin josko kävisin hakemassa leiriltä lisää vaatetta ja rahaa mutta se osoittautui turhaksi haaveeksi, lipulla ei nimittäin tulla kuin kerran portista sisään ja that´s it. Käsittämättömän hankala ja päätön systeemi. Toisekseen päivän aikaisempien kokemuksien perusteella aikaa moiseen toimenpiteeseen olisi kuulunut vähintään kuusi tuntia. Hiukan hitaampaa verrattuna esim. mielifestivaaliini, Provinssirockiin. Alkoi palella vitusti ja iski tolkuton laskuhumala. Tähän väliin tajusin että en ole nähnyt vielä yhtään bändiä, mutta onneksi HIM oli juuri aloittelemassa settiänsä. Eikun eturiviin. Tässäkin epäonnistuin koska keikalle oli niin pitkä jono että ehdin nähdä vain viimeisestä biisistä pätkän n.100 metrin päästä. Lähemmäsksi tosin oli turha yrittääkään. Keikan jälkeen aloin suuntaamaan ulospäin jonne olikin melkoinen ruuhka. Ulospääsy pienestä portista kesti n.kolme varttia kun käytti kyynärpäitä apuna. Bussipysäkille kävely festivaalialueelta kesti suunnilleen samanverran kuin sieltä alueelle kävely, tällä kertaa jonot itse busseihin olivat vaan huomattavasti pitemmät kuin alueelle tullessa.

Tässä vaiheessa oli vielä virtaa ja päätin lähteä katsastamaan Turun baareja. Old schoolin ja parin pintaliitopaikan jälkeen menin Whiskey bariin josta yllättäen lensin ulos. Kello olikin jo sen verran, että suuntasin takaisin leirintäalueelle johon olikin matkaa jo varmasti 20 kilometriä. Busseja ei tähän aikaan kulkenut joten eikun taksi alle. Ei tämä kovin kätevä festivaali kyllä ole suoraan sanottuna, pohdin itsekseni mutta kuka leikkiin ryhtyy...Ja mainita ei varmaan tarvitse että taksiin sai jonottaa melkoisesti.

Sunnuntaina heräsin ajoissa ja suuntasin bussilla keskustaan leirintäalueelta. Vähän oli jonoa busseihin mutta siihen oli jo ehkä tässä vaiheessa tottunut hiukan. Tavoitteeni oli mennä syömään tukeva lounas Rossoon, Turun Rossosta on vain ja ainoastaan hyviä kokemuksia. Sain lounastettua onnistuneesti pienestä ruuhkasta huolimatta, valkosipulibroileri maistui eikä Rosso edes ollut liian täysi. Sunnuntaisää oli aurinkoinen ja suuntasin jälleen torille josta pääsisin linja-autolla festivaalialueelle ja seuraamaan sunnuntain pääaktia, legendaarista Ronnie james Dioa. Ja voi herranjumala mikä jono muuten busseihin torilla taas oli...No joo lopetetaanpa paskanjauhanta, en oikeasti edes ollut koko Ruisrockissa lainkaan. Arvatkaapa miksi?



Tuska metal fest 2003 - , Helsinki 11-13.7.2003


Perjantai

Niin jäi Ilosaarirock kokematta tänä vuonna, Tuska metal festiin oli taivuttava lähinnä työelämään liittyvien seikkojen johdosta. Ilosaarirock on kaukaisesta sijainnistaan ja sekavasta tarjonnastakin huolimatta useimmiten vetänyt pitemmän korren festivaalia valittaessa koska vaan nyt on niin hyvä festari. Tosin bändit olivat Tänä vuonna Tuskassa sitä luokkaa että valinta ei juuri pahaa tehnyt. Töiden jälkeen kaverin kyytiin ja suunta Helsinkiä kohti.
Itse festivaalialueelle pääsin hetikohta klo 17 jälkeen ja muutaman bändin missasin suht aikaisesta saapumisestani huolimatta. Huhut jonojen pituudesta huolestuttivat mutta osoittautuivat suhteellisen turhaksi tuohon aikaan ainakin. Toisin kävi artisti/toimittajapoloille jotka odottelivat passiaan pitkälti toista tuntia parhaimmillaan. Aina ei kannata olla rokkitähti näköjään. Saapuessani alueelle Amorphis veivasi setin loppuansa ja meininki oli kuten bändiltä yleensä on osannutkin odottaa. Harmitti sinänsä kun en ollut ehtinyt uuden levyn jälkeen bändiä nähdä lauteilla lainkaan, no ei voi mitään.
Toisella lavalla aloitti hetimiten mättöryhmä The Haunted jota ainakin osasin odottaa kovaksi liveryhmäksi. Odotukset eivät täysin tyydyttäneet, musiikki oli sitä rajua runttausta jota odotinkin mutta livenä bändi ei ollut niin kova kun olin käsittänyt huhujen mukaan. Esim.Pelipaitainen kitaristi ei liikahtanut kertaakaan paikaltaan koko setin aikana. Se pään pyöritys ei aina vaan riitä. Sen sijaan vokalisti Marco Aro hoiti homman komeasti ja oli silminnähden yllättynyt ja iloinen vastaanotosta. Musiikillisesti en vetäisi mitään hirveitä eroja maanmiehiinsä The Crowniin joka oli livenä kovempi ilmestys keväämmällä Suomen kiertueellaan.
Tämän jälkeen painettiin kaveriporukalla oluttelttaan josta näkikin Päälavan Stratovariuksen mainiosti. Valo- ja tulishow oli melko näyttävää mutta eihän tuo Teutoni ole meikäläisen juttu ehkä kuitenkaan. Onneksi Black diamond sullettiin kuitenkin ulos, biisi on loistava kaikesta huolimatta. Toisella lavalla heitti jossain välissä settiänsä Oulun Sentenced joka oli hälyytetty paikalle paikkaamaan Opethia. Ei paras mahdollinen korvaaja vaikka hyvä bändi onkin. En jaksanut settiä katsoa biisin biisiä, mutta kuuntelin olutalueella sivukorvalla.
Tässä vaiheessa Type O Negative oli ilmeisesti aloitellut päälavalla mutta en nähnyt keikkaa alusta asti kun jäin istuskelemaan takanurmikolle. Ehdinpä kuitenkin seuraamaan melko hyvän tovin Type O:n myrkynvihreää ilmaisua. Bändin musiikki ei ole koskaan ihan täpöllä sytyttänyt mutta on myönnettävä että Peter Steelen karisma riittäisi kantamaan keikan läpi ilman soittoakin. Äijä on todellakin synkyydessä niin vailla vertaansa että oksat pois. Mutta tämänhän kaikki jo tiedättekin. Mutta ette sitä ehkä kuitenkaan että setin päätteeksi bassoaan paiskonut Steele ei saanut bassoaan ainakaan täydellisesti hajalle mutta kuitenkin bassonsa mentävän reijän päälavaan.
Tämän jälkeen bileet sen kun jatkuivat. Stella starin odotettu jatkoklubi oli starttaava hetkellä millä hyvänsä. Jonkinnäköisen ratikkasekoilun jälkeen saavuimme mestoille. Pientä nerokkuutta/röyhkeyttä hyväksikäyttäen valtavan jonon ohitse sisään ja drinkille. Valtaisan jonon pituuteen en syytä keksinyt, sisällä ja narikassa ei porukkaa liiemmin ollut kuitenkaan. Ehkä talo halusi pitää janoiset hevarit ulkona ja samalla pimittää itseltään tuloja. Illan avannut Pain confessor veti lähes täydellisen keikan joka tuli seurattua täysin alusta loppuun. En muista mikä bändi sen jälkeen soitti mutta kai se ihan hyvää heviä oli sekin. Jokatapauksessa jatkoin matkaa jossain välissä ja suuntasin jo yöpuulle tuttavalle. Loppupeleissä kuitenkin homma oli edelleen isollaan ja tuli tiirailtua tuoretta Scorpionsin akustista DVD:tä joka osoittauituikin hupaisuudessaan loistavaksi.

Lauantai

Huonojen tai ainakin lyhyiden yöunien jälkeen (tai aikaan) Tero "terorized" Salonen herätti ja tarjosi houkuttelevaa kutsua Kaivopihan Rossoon syömään jonne olikin pakko lähteä samantien. Tilasin Bolognesepizzan kunnon juomien kera. Syötyämme läksimme terassille oluelle kertaamaan perjantain tapahtumia (joukkioon liittyi mm.Riekin Mattikin puolisoineen) ja asematunnelin kaupassa asioituamme alkoi valuminen jälleen Tuska-alueelle.
Päivän ensimmäinen bändi Mokoma sai jo melko hyvin yleisöä mukaan meininkiinsä. Seurasimme etäältä Lappeenrantalaisten rutistusta ja kyllähän bändi päälavallakin oli ihan mukavaa katseltavaa. Päälavalla Edguy aloitti setin jonkinverran tuon jälkeen jota tuli myös seurattua vaikka materiaali melko vierasta olikin. Tässä vaiheessa alkoi jo edellisen illan väsymyskin väistymään ja festivaalifiilis voittamaan.
Lauantaina itsessään ei mitään varsinaisen odotettua, pakollista esiintyjää oikeastaan festivaaleilla ollutkaan.Seurattua tuli kuitenkin Lordi joka tuntui livenä rankemmalta kuin levyllä ja bändille voi myös antaa ison plussan Acceptin Midnight mover-coverista jonka Lordi sai lauluaan myöten kuulostamaan melko nasevalta. Myös pommeissa ja pyrotekniikassa piisasi kuten arvata saattaa. Mutta eiköhän tuo riitä kun on kerran moisen ilmestyksen livenä nähnyt.
Myös Timo Rautiainen & Trio niskalaukaus jaksoi kiinnostaa yllättävän paljon, tosin olutalueelta seurattuna johtuen sateesta joka oli melko aisoissa tähän asti festivaalia, näin ainakin muistelisin. Miljoona kertaa nähdyllä bändillä oli jotenkin meininki niin rajua että oikein kummastutti. Hienoa, ja myös hieno "Lintu" kuultiin jälleen, oisko ollu viimeisenä biisinä(?)
Muiden lavojen bändit taisivat jäädä väliin tältä päivältä, mutta illan kruunasi päälavalla Children of Bodom joka onnistui isosta lavasta huolimatta pääesiintyjän roolissaan suorastaan mainiosti. En ollut bändiä nähnyt livenä aikoihin ja olikin pettymys kun kuulin jälkeenpäin että kakkoskitaristi Kuoppala vetäisi juuri Tuskassa viimeisen keikkansa Bodomin riveissä. Anyway, biletys jatkui lähes välittömästi On the rocksissa jossa meininki karkasikin lopullisesti käsistä. Huppari ja osittain varmaan ymmärryskin hukkui (rahoista puhumattakaan) ja jossain välissä siirryin kaverille nukkumaan täysin väsähtäneenä.

Sunnuntai

Herääminen itsessään olikin jo mielenkiintoinen kokemus, ei niinku lähtenyt homma käyntiin oikeastaan lainkaan. Jonkinverran sai eloa varteen sen verran että syömään päästiin poikain kanssa iltapäivästä. Aurinkokin alkoi näyttäytymään ensimmäistä kertaa pariin päivään ja suuntasimme taas kohti Tuskaa. Tällä kertaa ei enää yleisiä kulkuneuvoja jaksanut odotella vaan otimme alle taksin ja mukavammaksi tällainen menettely osoittautuikin verrattuna.
Alueelle päästyäni Soulfly mätti päälavalla kuin viimeistä päivää ja sai kyllä massan liikettä ihan kuten olettaa saattaa. Keikka loppui lähes samantien ja siirryimme juuri ehkä odotetuimman Tuska-artistin, ruotsalaisen Arch enemyn aloittaessa teltan liepeille. Jostain syystä tämäkin mahtava bändi oli tungettu telttaan vaikka rahkeita olisi ollut päälavalle ihan varmasti. Keikka alkoi kuten Wages of sin-levykin ja eipä itse bändin tiukkaa soittoa ja kauniin laulajattaren Angela Gossow´n karjuntaa montaa tahtia tarvinnut katsoa kun homman pystyi toteamaan äärimmäisen toimivaksi. Ihana nainen. Samaan aikaan toiselle telttalavalle sijoitetun Barathrumin soittoa tulin myös tsekanneeksi. Demonos Sovan kommentit taas jaksoivat nostaa hymyä huulille, itse Sova oli perjantaina viskattu taas kerran Tuskasta ulos mutta nytpä mies ilkkui jo järjestysmiehille lavalla kuin viimeistä päivää.
The 69Eyes veteli päälavalla myös jotain biisejä mutta se ei kyllä jaksanut kiinnostaa enää vähääkään (joskaan mitään muutakaan ei jostain syystä jaksanut sunnuntain tarjonnasta kovin keskittyneesti katsoa). Joskus tämän jälkeen aloin ottaa suuntaa ulospäin koska kyytini kiirehti jo pois pidemmän matkansa takia. Kaivelemaan jäi vielä Ministry joka päätti Tuskafestivaalin sunnuntain pääesiintyjänä. No eipä voi mitään, seuraava duunipäivä huolestutti myös jonkinverran. Kotimatkan nukuin käytännössä kokonaan ja kotona olin klo 22.00. Sauna äkkiä lämpöiseksi ja löylyjen jälkeen peiton alle piiloon. Ja aamulla tietenkin duuniin niikuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Mahtava festarihan tuo oikeestaan oli. Kesän kohokohta kenties(?)
Järjestelyistä ei itsessään isompaa naputtamista keksi. Jonoista en kärsinyt muistaakseni missään vaiheessa festivaalia. Esiintyjät olivat erittäin mieluisia. Ruokaa en tainnut syödä alueella missään välissä enkä tarvita vesipisteitäkään joten ei moitteita niistäkään voi juuri antaa. Vessojakin tuntui olevan riittävästi kun ei niihinkään juuri odotella tarvinnut, ehkä kerran olutalueella. Miinusta ehkä kahdelle teltalle samaan aikaan sijoitetuille bändeille joista jokin saattoi jäädä katsomatta, tosin tyyliltään nämä bändit olivat yleensä aika erilaisia. Toinen mikä tulee mieleen, on se että 8.500 henkeä (lauantain saldo jossain vaiheessa) on jo hiukan liikaa moiselle alueelle. Tosin hienoa että tuollainen määrä samanlaisia hörhöjä saadaan koottua kasaan. Grrreat.



Pellavarock 2003 - , Lammi 16.8.2003


Kesän vihonviimeinen festivaali pellavarock lähti käyntiin hiukan kankeissa merkeissä melkoisen flunssan kourissa. Alkuperäinen suunnitelma oli lähestyä festivaalia Lahden suunnasta mutta joutui taudin takia jättämään koko reissuun lähdönkin lauantaille eli varsinaiselle festivaalipäivälle. Aikaisempina vuosina sää on osunut aika kohdilleen, tällä kertaa oli hiukan epävakaisen näköistä aamusella. loppupeleissä sää ei kuitenkaan festivaalia onnistunut pilaamaan millään lailla. Sää on kuitenkin olennainen osa, kotimaiset bändit harvoin saavat mielenkiintoa varsinaisesti syttymään.

Matkasin Hämeenlinnaan josta jatkoimme parilla autolla tuotapikaa Lammille päin. Autot jatkoivat matkaa, ja pysäköinnin kanssa ei täten tarvinnut tuskailla sen kummemmin. Festivaalialueen ulkopuolella oli yli sadan metrin jono joka käsittääkseni koostui ennakkolipun hankkineista festaajista. Itse lähdin hakemaan passia joka löytyikin backstagen portilta rannan läheisyydestä. Pitkä jono liikkui melko hyvin mutta hetken mietitytti että näinköhän ennakkolippu hidastaakin sisäänmenoa, koska käsittääkseni lipun ostamalla seuraavasta pisteestä pääsi suoraan sisälle alueelle. No oli niin tai näin, pääasia on että festareille mahtuu ja pääsee. Festivaalin avannutta Lullacryä en kiirehtinyt katsomaan kun juuri viikko sitten olin setin nähnyt ja en ole ehkä kohderyhmääkään. Uusi laulaja toki on ihan syötävän näköinen.

Pohjoisen Poisonblack aloitti settinsä suurinpiirtein samantien kun pääsin alueelle ja avasi samalla päälavana toimineen Hamara-lavan. Lähinnä Ville Laihialan projektina esiin ponkaissut, Charonin J-P:n vokalisoiman musiikin suuntaus ei ollut aikanaan mikään erityinen yllätys. Bändi soitti livenä ihan mukiinmenevästi. Tosin Laihiala ekaa kertaa sivussa kitaran kanssa oli hiukan outo näky. Toisekseen sivubändit- ja projektit saavat harvoin siunaustani ja tähän en edes keksi mitään hyvää selitystä tai syytä. Näin vaan on. Paradise lostin Say just words-biisin coverointi oli ihan hyvä veto ja sopi yleisilmeeseeen hyvin.

Sisälavalla ilmeisesti tässä välissä soitti joku bändi. Olisiko ollut joku Battagia tai jotain, mutta alkuhörhöilyn ja alueen/homman muodon hahmotuksen vuoksi tämä jäi tsekkaamatta. Voi olla että pienestä ja tunkkaisesta sisälavasta oli myös edelleenkin jonkinlaiset traumat edellisvuodesta, jolloin Diablo mätti setin melkoisessa kuumuudessa salin perällä.

Mokoma aloitti settinsä seuraavana Hamara-lavalla, ja todisti taas kerran hyvän keikkavireensä joka on tullut tutuksi kesän aiemmillakin keikoilla. Mokoma sai jo ihan kohtuullisesti liikettä myös Pellavarockin ihmismassaan, jota oli taas kerran edellisvuotta enemmän. Poikien tukkakin on vähän kasvanut vuoden parin sisään joten meininkihän alkaa olla ihan kohtuullisen näyttävää. Suomenkielinen Thrashmetal on löytänyt yllättävänkin hyvin paikkansa suomen metallikartalta. Eipä olisi heti uskonut.

Tässä vaiheessa alkoi hiukomaan mutta onneksi passin mukana seurasi muutama lipukekin joista ruokalipuke osoittautui hyödylliseksi. Bäkkäriruokala oli toimiva ja Kinkkukiusaus todella maittavaa festarinälkään, emännät erittäin ystävällisiä kuten edellisvuonnakin. Ruokailun jälkeen ihmettelin mitä ihmettä Northerin jätkät pyörivät Sisälavan edessä. "Pieni" oikosulku, keikallehan olivat tulossa ja ihmettelivät kuinka bussi saadaan ajettua hankalan ahdasta reittiä kamojen roudaukseen sopivalle paikalle. En jäänyt sessiota sen kummemmin seuraamaan vaan painuin olutalueelle.

Seuraavana Before the dawn, joka olikin oikeastaan ainoa sisä- eli Rumbalavan bändeistä jonka näkemättä jääminen hiukan harmitti, mutta taas kerran se olutteltta oli kiinnostavampi. Bändi on parin keikan perusteella herättänyt kiinnostusta, tosin tämänkään bändin levyä en ole vielä ehtinyt hankkia. Before the dawn kärsi ilmeisesti myös keikan aikana sähkökatkosta mutta ilmeisesti pääsi vetämään keikkansa loppuun asti. Myös backstagen ranta-aluetta tuli tutkailtua vissiin tässä välissä DJ.Liekin kanssa. Vedessä liikkuva Skoda huvitti/hämmästytti aikaisempien vuosien tapaan festivaalijuhlijoita, joskaan viralliselle festivaalialueelle ei itse järvikään täysin näy. Päivän ainoa sade pääsi ilmoille myös samalla hetkellä ja olikin melko massiivinen. Sateenvarjo (jonka hukkasin myöhemmin) tienasi hintansa kerralla. Ja Skodassakin muuten näytti lasinpyyhkijät toimivan mainiosti.

Before the dawnin jälkeen soitti Hamaralavalla yksi Suomen vientivalteista, Sonata arctica mutta siitä en pidä.

Northerin soittoakaan en sitten mennyt sen paremmin tutkimaan kun olutteltassa oli niin sopiva meininki, paljon vanhoja tuttavia ja bändihän on myös monesti nähtykin lauteilla. Tosin viimeisimmän levyn jälkeen en ole nähnyt mutta se meininki siitä tuskin mihinkään on muuttunut tai riehaantunut. Olutteltta muuten tuntui jotenkin pienemmältä kuin viime vuonna mutta tiedä sitten. Tilaa halukkaille kuitenkin löytyi sopivasti.

Tässä vaiheessa porukka alkoi selkeästi pakkaantumaan päälavan eteen illan pääesiintyjää, Kotiteollisuutta varten. Bändin useasti nähneenä voisin sanoa että parempiakin keikkoja bändi on suoltanut mutta kyllähän Kotiteollisuutta aina mieluusti katsoo. Kauhealla kiireellä tuntuivat jotenkin vetävän muutaman biisin mitä tuli muun toiminnan ohessa seurattua. Porukka luonnollisesti oli pähkinöinä.

Myös Kotiteollisuuden aikana hassu välikohtaus: Olutalueelle tuli jokin hörhö Klamydia-paidassa höpöttelemään. Hetken jutustelun jälkeen en suostunut uskomaan ko.tyypin olevan Lammilta kotoisin (En tiedä miksi, tuntomerkithän kyllä täsmäsivät täysin), jonka vuoksi hemmo alkoi hyppimään ja puimaan nyrkkiä kertoen minun "tippuvan hetken päästä kuin telkkä pöntöstä". Tässä vaiheessa äijä otettiinkin järjestysmiesten toimesta niska-perse otteella eroon tilanteesta ja poistettiin alueelta koska selvästi oli vähän sellainen tappelupukari luonteeltaan. Itse kontaktia ei sattunut eikä niin väliksikään mutta kyllä kummastutti. Bändin lopetettua hittipitoisen settinsä (joka on kyllä tullut nähtyä jo aika monta kertaa, tarvii myöntää) aloimme valua ulos kuten kaikki muutkin, ja varaamamme paluukyyditkin alkoivat olla asemissaan. Suunta kohti Hämeenlinnaa josta seuraava suunta Valkeakoskelle peiton alle akut tyhjänä. Sen pituinen se.

Pellavarock oli juuri se mitä osasin odottaakin. Pienimuotoinen festivaali joita saisi ehdottomasti olla enemmänkin. Ja vielä metalliin päin kallellaan joten mikäs on ollessa. Ainoa miinus ja rajoittava tekijä oli vain oma sairastuminen mutta vain kuolemantapaus olisi voinut estää saapumisen tähän loistavaan kesän päätösjuhlaan. Kiitos Hartza, kiitos Pellavarock.



Provinssirock 2004 - , Seinäjoki 18-20.6.2003


Tämän vuoden Provinssi starttasi vasta lauantaina. Säästelin vähän akkuja kun sattui omakin keikka lauantaille. Jonkun ihmeen jännityksen takia en saanut nukuttua oikein edllisenä iltana, että se niistä akuista. Mestoille päästiin joskus siinä iltapäivästä ja käytiin kuittaamassa hotellihuoneet. Eli se siitä festaritunnelmasta, mutta kai se oli otettava kun kerran oli jo varattukin. Perjantailta kuulinkin jo ennakkotunnelmia reaaliajassa melkolailla, mutta bändeistä ainoastaan Exoduksen missaaminen vähän jäi harmittamaan. Mokomia ym. nyt näkee joka päivä muutenkin, tosin heviähän jaksaa aina katsoa. Saavuin paikalle Negativen aikaan ja kummastelin teinihysteriaa sivusilmällä omien touhujeni lomassa. Yleisössä en juuri miespuolisia nähnyt, lavallakaan hädintuskin. Hassua sinänsä että suurimmat suosionosoitukset tämä bändi saa ottamalla paidat pois. No, jollain on pelattava. Mutta eihän bändin suosiota ei käy kyllä kiistäminen, olivat sitten fanit mitä sukupuolta tai ikää hyvänsä. Mahtavat typykät olla ihmeissään Seinäjoen pakkasyössä myöhemmin viskottuaan kaikki vaatteensa lavalle hysteerisenä.

Jossain vaiheessa pääsimme roudaamaan ja vetämään oman keikan, josta ei sen enempää kuin että omalta osaltani veto onnistui. Tämän jälkeen lähdin tutkimaan aluetta tarkemmin. ilmeisesti Apulanta soitteli päälavalla mutta ei tällä kertaa jaksanut sytyttää oikein. Porukkaa oli melkoisesti, ilmeisesti kaikki 25000 lippua oli saatu kaupattua. Ja oli kyllä ahdastakin sitten. Eipä jäänyt liikoja aikoja siihen kun Hypocrisy starttaili settiään samaisella saarilavalla missä itsekin soittelimme. Setti starttasi uusimman levyn matskulla ja soundeja lukuunottamattahan bändi toimikin kuten olettaa saattaa. Hypocrisyllä ei myöskään ole ikinä ollut epäselvää mitä tukalla pitää tehdä. Edelleenkin mielestäni parhaalta "Hypocrisy"-levyltä ei tainnut tulla kuin 2 biisiä, josta vähän miinusta. Lisäksi alkupään soundeista puuttui kitarat lähes täysin: Varsin suuri menetys bändille joka melko pitkälti perustuu matalaan kitarointiin. Loppupeleissä kuitenkin biisilista oli huomattavasti mielekkäämpi kuin syksyisellä bändin vierailulla, montaa helmeä ei jäänyt nimittäin puuttumaan kuitenkaan kun tarkemmin mietin.

Tämän jälkeen vapaata seurustelua pitkin ja poikin kaiken monenmoisten urpojen kanssa, jotkut väittivät olevansa Lappeenrannasta. Varsinaisesta vakioporukasta useat ovatkin jo käsittämättömästi tänä vuonna aikuistuneet ja viettävät vapaa-aikansa mökillä. Tai sitten muuten jäivät pois kekkereistä ilman mitään syytä. Jossain välissä Kotiteollisuus starttaili Saarilavalla. Nuo rallatukset on kyllä niin moneen kertaan kuultu että ei jaksanut katsoa yhtään vaikka meininki vaikuttikin juuri siltä itseltään. Sen sijaan lähdin tutustumaan Dillinger Escape Planiin joka soitti pienemmässä teltassa, ja voi pojat (ja vaikka tytötkin) kyllä kannatti. Keikka osoittautui vuoden kovimmaksi, ellei ehkä kovimmaksi koskaan nähdyksi. Musiikkinsa oli jotakin Napalm Deathin, Pink Floydin ja rankemman Meshuggahin sekoitusta, ja meininki käsittämättömän raivopäistä. En voi suoraansanottuna ymmärtää, kuinka bändi pystyy soittamaan sen luokan juttuja, kun valoshowkin käsittää lähestulkoon pelkkiä stroboja. Kitaristikaksikon toiminta oli tarkkaa ja näytti lähinnä halonhakkaukselta, jossa metsuri koittaa samanaikaisesti lentoon hinnalla millä hyvänsä ja mistä hyvänsä. Vuoden kovin keikka, ehdottomasti. Tuota herkkua taas ei ihan heti ole mahdollista nähdä uudelleenkaan, että harmittaa suositella.

Siitä Meshuggahin keikkaan asti kehuin em.keikkaa tauotta kaikille. Rumpalimme Hessuli fiilisteli suu hevosenkengällä jo rumpujen kasauksesta alkaen. Meshuggahin alusta taisin myöhästyä ehkä seitsemäsosatahdin verran, mutta ekassa biisissä olin jo messissä kuitenkin. Jotenkin Meshuggahin setti toimi huomattavasti ilmavammin kuin taannoisella Suomen vierailulla, vaikkei vanhempaa matskua edelleenkään soitettu paljoakaan enempää. Bändi kyllä puolusti paikkaansa täydellisesti päivän päätösesiintyjänä, ei välttämättä olisi jaksanut yhtään aktia samalla innolla enää katsoa tämän jälkeen. Olen kyllä aika iloinen bändistä, joka saa vastaavalla kakofonialla jalansijaa melko laajasti. Ei siinä mitään, nämä äijät kyllä tietävät mitä tekevät, vaikkei suuri osa yleisöstä varmaan ihan tahdilleen tajuakaan, mukaanluettuna allekirjoittanut.


Tästä suunnistinkin Hotelli Lakeuteen kamojen kanssa rauhottelemaan pikkuhiljaa meininkiä. Olin onnistunut hukkaamaan huoneen numeronkin, joka kyllä Receptionista annettiin ystävällisesti. Kamat vietyäni jatkoin vielä tovin jonkinsortin käytäväbileissä. Tämän jälkeen ei muuten ollut edelleenkään hajua, mikä hotellihuoneeni numero mahtaisi olla. Se annettiin minulle uudelleenkin ystävällisesti hotellin receptionista. Tällä kertaa päätin jäädä suosiolla huoneeseen nukkumaan, kellokin taisi olla jo 6 aamulla. Heräsin kolkutukseen kesken parhaiden unien about klo 10. Ystävällinen käytäväsiivooja kyseli, joko olen lähdössä. En jaksanut olla hänelle kovin ystävällinen, arvuuttelin tyyliin näyttääkö kenties siltä?, vedin oven kiinni ja jatkoin unia. Aamupalan yli tuli nukuttua, mutta siitä herättyäni suuntasin suoraan Seinäjoen Rossoon, kun sattui olemaan tuttaviakin kaupungilla samaan aikaan. Terassi oli kiinni, mutta avasimme sen, koska muuten emme olisi hyvin korkealle arvostetun ketjun ravintolaan päässeet lounastamaan lainkaan. Syönnin jälkeen suuntasimme vähän kiertoreittiä takaisin alueelle taksilla.

Swallow The Sunin keikka taisi olla ensimmäinen mitä innnostuin katsomaan, poikien kauniin verkkainen musiikki toimii mainiosti muutenkin hitaaseen tajunnanvirtaan. Kokonaan en kuitenkaan keikkaa katsonut,vaan jatkoin tuttuja tapaamaan päälavan oluttelttaan. Neljä Ruusua viskoi settiään siinä samalla. On siinä bändi millä on tyylitajua ja sitten toisinaan taas ei. Jotkut biisit ovat nimittäin käsittämättömän ärsyttäviä ja toiset taas sitten sävellyksinä mitä parhaita. Ei sen väliä, Kode Koistinen ainakin tuntui olevan hyvässä vedossa kitaran varressa jos ei muuta. Siitä alkoikin Testamentin odottelu, mikä olikin ainoa keikka mitä katsoin uudessa jättiteltassa. Vettä alkoi tulla siihen malliin ettei päätään viitsinyt juuri ulos laittaa olutteltasta. Onneksi kuitenkin rauhoittui niin ettei tarvinnut itseään kastella siirtymävaiheessa. Paikalle osui myös Jussi Tampereelta, joka tänä vuonna kokeiluluontoisesti osti portilta päivä kerrallaan lipun. Ei tule kuulemma halvemmaksi kuin 3pv ennakko.

Testament alkoikin tuotapikaa kun pääsin isolle teltalle. Pienoinen pettymys toki oli kun bändi joutui paiskaamaan keikan yhdellä kitaralla, mutta Steve DiGiorgion bassotteluhan tällöin korostui vaan enemmän. Ja mikäs siinä kun äijän soitto koostuu lähes yksinomaan improvisoinnista, kuitenkin niin että homman runko pysyy koko ajan kasassa. Biisilista oli kutakuinkin puutteeton, Demonic-levyltä olisin vähän enemmän halunnut kyllä biisejä mutta eiköhän tuollakin pärjännyt. 5 vuoden takainen Gathering-lätty oli hyvin edustettuna, ja kaikki mahdolliset Over the Wallit ja Practice what you Preachit oli saatu sisällytettyä settiin. Tästä lähdin pikkuhiljaa tutkimaan mahdollisuuksia lähteä kotiin päin. Kyyti oli lähdossä joskus David Bowien aikaan, joten jäin päälavan VIP-Teltalle odottelemaan ja katselin vähän TV:stäkin keikkaa. Jostain syystä Bowien keikka ei niin innostanut vaikka en äijän legendaarisuudesta lähdekään kiistelemään.



Taunus starttasi joskus kasin pintaan Tamperelle ja matka sujui kuin siivillä. Meno oli ylimmillään edelleenkin ja joku jo ehti huitaista veretkin nekusta takapenkillä, tosin ei niin tahallaan. Tampereelle saavuttuani käytiin vielä epämääräisessä muodostelmassa tsekkaamassa London Pubissa Pate & Jonna Duon esitystä. Tosin kukaan porukasta ei tiennyt olevansa samassa paikassa kuitenkaan. Tampereen meno vaikutti jotenkin hiljaiselta ja menin tuttavalle yöksi kun ei linja-autojakaan kulkenut kotiin päin. Väsytti meinaan jo aika vietävästi tässä vaiheessa. Seuraavana päivänä alkuillasta sitten palasin kotiin Valkeakoskelle. Hyvä oli reissu, kiitos Provinssi!









Rocklinna Metalfest - , Hämeenlinna 4-5.11.2005


Hämeenlinnan Kulttuuritukussa toista kertaa Rocklinnan järjestämä Metal Fest on varsin kunnianhimoinen tapahtuma. Bändikatras koostuu Suomen huippunimistä varsin laajalla skaalalla ja kun paikalle vielä mahtuisi reilut tuhat henkeä, on puitteet komeat aina isoa lavaa ja hyvin toimivia järjestelyitä myöten. Harmi vain, että perjantainakaan paikalla ei ollut kuin n. 450 maksanutta lauantain petratessa tästä hieman. Anniskelualueen tyhjyydestä ei voi syyttää kuin ulkopuolista kaljanmyyjää, joka kehtasi kiskoa esimerkiksi 0,33cl lonkeropullollisesta 4,5€. Tämän tapaisissa nuorehkolle yleisölle suunnatuissa rock-tapahtumissa kun luulisi kannattavan ennemmin myydä määrällä kuin katteella.

Perjantai:

Syksyn 2005 Metalfest tarjosi edellisvuotta enemmän esiintyjiä, keskittyen enemmän raskaampaan metallitarjontaan. Metal Festin polkaisi käyntiin aikataulun mukaisesti Teemu "Rautakanki" Suomisen juonnolla Karhulan Omnium Gatherum. Orkesterin osaksi oli tullut aina hieman epäkiitollinen avausaktin asema, eikä paikalle ollutkaan saapunut yleisöä kuin isomman miehen kourallisen verran.

Poikkeuksellisesti vain 2 kpl Puutarhatontun näköisiä Pikka-veljeksiä sisältävä kokoonpano jaksaa parantaa suoritustaan kerta kerralta. Rumpali Harri Pikka on ollut jo bändin ensikontaktista saakka mieleen jäävä ja vangitseva takoja ja hoiti hommansa tälläkin kertaa niin, että onnistui varastamaan soitannosta suuren huomion. Bändin touhumies Markus Vanhala taas alkaa näyttää vuosi vuodelta enemmän 10 vuotta nuorempaa Roope Latvalaa niin ulkonäöltään kuin lavamaneereiltaankin. Kosketinsoittaja saakin tällä kertaa erikoismaininnan lavakäyttäytymisestään. Mies kun ei malttanut riehumiseltaan pysyä edes kioskin takana, vaan juoksenteli lavalla heilumassa soittonsa välillä. Hyvä meininki! Paikallaan seisovaan yleisöön ei sen sijaan saatu liikettä piiskattua tälläkään suorituksella muutamaa eturivin innokasta lukuun ottamatta.

Laulupuoli oli taas tällä kertaa se mikä häiritsi. Vokalisti Filpun ääneen kun ei totu niin siihen ei vaan totu. Huonompia ja munattomampia esityksiä todellakin on nähty, mutta joku tässä ulosannissa tökkii ja tulee tökkimään. Herran raakunnan yksipuolisuus korostuu livenä entisestään jopa rasittavuuteen asti.

Kakkosakti Battlelore taas sai yllättymään positiivisesti. Musiikista on ollut vähän häilyvä kuva ja on ehkä edelleenkin mutta livenä bändistä näki, että hommia on tehty lauteilla ennenkin. Laulajamimmi oli myös naiseksi harvinaisen vähän hukassa lavalla. Olisiko tässä kovin kaltoin kohdellulle ja viattomalle ex-Nightwish sopraano Tarja Turuselle seuraaja? No tuskin sopiva ehdokas ääneltäänkään, mutta tulipa huomattua että keikkaa jäi vähän taistometallia vierastavanakin seuraamaan jonkinlaisella mielenkiinnolla. Saliin virtasi väkeä jo Battlelorea todistamaan huomattavasti enemmän väkeä kuin illan debyyttiä.

Allekirjoittaneen lisäksi myös yleisö tuntui haltioituneen enemmän Battleloren meiningistä avausakti Omnium Gatherumiin verrattuna. Orkesterin toiminta lavalla on kieltämättä näyttävän näköistä eikä vain asiaankuuluvasta pukeutumisesta ja muusta tarpeistosta johtuen. Jos bändillä olisi käytettävissään isompi budjetti, voisi konpsetia jopa viedä vieläkin pidemmälle, mutta kyllähän eeppisyyteen taipuvainen kaunotar ja hirviö vastakkainasettelu laulajien Kaisa Jouhkin ja Tomi Mykkäsen välillä näinkin toimii.

Ennen illan keskisuomalaisen doom-orkesterin keikkaa jäsenistöön törmääminen aiheutti iloisen ja intiimin jälleennäkemisen, jossa toimittajan lähes kaikki erogeeniset alueet korvista alapäähän tuli kopeloiduksi. Erotiikka on aina mukavaa, mutta sen verran ronkeli olen, että enemmän olisin ilahtunut vastakkaisen sukupuolen vastaavista tervehdyksistä.

Illan huippu vaikutti olevan monelle Rautakanki-Suomisen lavalle superhitain aplodein spiikannut Swallow The Sun. Keski-Suomen lahja mönkijämetallille on kasvattanut genreensä nähden melkoisen suosion kotimaassamme, eikä suotta. Swallow The Sun on livenä varsin veret pysäyttävä kokemus. Bändin musiikissa on hitauteensa nähden melkoinen määrä vivahteita ja se on omiaan herättämään melodisuudessaan erilaisia tunnetiloja. Kyseessä on selkeästi yksi tämän hetken omaperäisimmistä yhtyeistä ja osaa olla myös lajistaan huolimatta visuaalisesti hyvännäköinen ja toimekas livetilanteissa. Ja kuten Metal Festin tiimoilta saimme iloksemme huomata, myös toimekas lavan ulkopuolellakin.

Varsin perusteellisen ja jopa normaalia paremman nestetankkauksen suorittanut orkesteri teki sen taas: Swallow the Sunin musiikki on myös livenä äärimmäisen hypnoottista ja pakottaa kuulijan jalansijoilleen keskittymään ja nauttimaan musiikista. Livenä kauniiseen synkistelyyn tulee roppakaupalla rankkuutta ja rujoutta lisää, minkä ansiosta musiikki nouseekin kokonaan uudelle tasolle. Bändi täytti isonkin lavan komeasti moshaavalla viiden ukon rivistöllään, vaikka toki pienemmällä ja pimeämmällä klubilla tunnelma olisi vieläkin intensiivisempi.

Illan päätähti Charon tarjosi kovan setin rokkiromantiikkaansa laulaja J-P "Seksisymboli" Leppäluodon tarjolla. En osaa sanoa oliko illan pääakti kokenein esiintyneistä, mutta varmuuttahan tuo Charonin esitys ennen kaikkea huokui. Lähes koko yleisö söi orkesterin kädestä tai ainakin nosti käsiään ja nyrkkejään ilmaan pienimmästäkin vinkistä. Jo jonkin aikaa kitaran varressa vaikuttanut Lauri Tuohimaa on ollut selkeästi oikea valinta kuusikielisen varteen, mies sopii yhtyeeseen kuin nenä naamaan. Erittäin tyylikkääksi kasvanut orkesteri pesee uuden levyn materiaalillaan jopa hieman paikalleen jämähtäneen HIMin ja kyllähän tätä kehtaa nykyisellään diggailla jopa hieman karumpikin hevimies. JP:n lavakarismaa ja ääntä kun ei auta kiistäminen ja kun koko orkesterikin vielä rokkaa livenä eikä pelkästään sorru hempeilevään fiilistelyyn, niin miksi mediakaan ei vieläkään ole alkanut Chaornista leipomaan seuraavaa maailmanvalloittajaa?

Perjantai:

Dead Samaritan on kerännyt kiitosta demo-osastoilla ja varmaankin esiintyi ensimmäistä kertaa näin isoilla lauteilla. Hommat muutenkin olivat varmasti suhteessa mihinkään Metal Festissä soittaneeseen aktiin isoimmallaan. Bändi kun nimittäin lipui paikalle 12-metrisellä bussilla vaikka saamiemme tietojen mukaan puolet bändistäkin asuu samassa kaupungissa. Eikä homman isoutta vähentänyt myöskään Dead Samaritanin rumpalin, Kakkakeppos-Honkasen rumpupatteriin kuuluva ja myös kyseiseen Honkaseen suunnattu isolapainen tuuletin. Tuuletinta kävi ihmettelemässä useaan kertaan moni perjantain ja lauantain rumpali, ja Swallow The Sunin Pasanen tiettävästi oli jo tekemässä tilausta moisesta vekottimesta.

Jos ulkomusiikilliset hommat olivatkin isoillaan, niin soittohommista sitä ei samaa voi sanoa. Välillä lähes punkkia lähentelevä thrash ei oikein ottanut tuulta siipiensä alle josta osasyynä oli laulajan ponnettomalta kuulostava ylä-äänikärinä. Paikallaan seisova pienilukuinen yleisö noudatti bändin lavalla asettaa esimerkkiä: kattelua ja kengänkärkiin tuijottamista. Kun biisitauotkin tuntui venyvän jostain kummallisesta syystä, tuntui demotasolla oleva bändi olevan kohtalaisen väärässä paikassa väärään aikaan.

Skyward ei herättänyt ihmeitä odotuksia, eikä niitä sitten loppuepeleissä mitenkään päässyt lunastamaankaan. Musiikin lajista ei edelleenkään muistu mitään isompaa mieleen, josta voin päätellä että akti ei ilmeisesti ollut omiaan tyydyttämään allekirjoittaneen metallinnälkää. Iso plussa lainabasistista, Pain Confessorin Mikko Kivistöstä, joka paikkasi bändin lavahabituksen edes vähän sinne päin missä se hevibändillä pitäisi olla. Kaiken kaikkiaan bändistä paistoi läpi silkka kokemattomuus, jota yritettiin paikata toisen kitaristin kovalla yrittämisellä. Huvittavaksi yritykseksihän se kaikin puolin jäi.

Mors Principium Est oli henkilökohtaisesti odotetuin akti koko Metal Festin suhteen. MPE mätkäytti setin käyntiin komeasti ripeällä biisillään, jonka nimeä en muista nyt kuitenkaan. MPE:n musiikki on aika tarkkaa soundipuolen suhteen, jossa sitten vähän mättikin. Musiikki kun on pitkälti kahden kitaran yhteistyöhön perustuvaa, eikä toista kitaraa saanut suurelta osin tarkkailemallakaan selville. Laulaja Ville Viljanen oli edelliskerran jälkeen käynyt parturissa poistamassa hiuksensa ja tämä ei ihme kyllä vaikuttanut mitenkään negatiivisesti bändin lavaolemukseen. Päinvastoin, Jens Kidmanmainen tylytys toimi mukavana poikkeuksena totuttuihin keulahahmoihin. Hieman monotonista ulosantiahan herrasta livenä lähti ja oudon kyyryssä asennus suoritettu hidastempoinen päänvatkaus oli hieman huvittavaa katseltavaa.

Orkesterin soitto kulki kuten aiemminkin, ainoana miinuksena on, että bändi tuntuu kirjoittavan hiukan liian monimutkaista materiaalia joka väkisinkin rajoittaa yhtyeen elehdintää livenä varsinkin kielisoitinosastolla. Mors Principium Est on edelleen hieno ja valitettavan tuntematon bändi, jonka yleisöstä löytyikin selkeästi omia faneja.

Ajattara teki jo kolmannen kerran saman tempun: veti illan kovimman vastaanoton vaikka "isompiakin" nimiä oli vielä tulossa. Yhtyeen suosio yllättää siihen nähden, että biiseistä ei voi parhaalla tahdollakaan löytää mitään hittimäistä tai kaunista. Jospa tuo alkukantaisuus ja rujous onkin se viehättävä voima, mikä kyllä alkoi ainakin itseä puuduttamaan setin edetessä jyräsoundein kohti loppua.

Bändin lavahabitus jää vain valitettavasti täysin laulajakitaristi Pasi Koskisen harteille, kuten taitaa jäädä bändissä kaikki muukin konkreettinen aktiviteetti. Tylyä meininkiä ilman välispiikkejä, jollei encoren aloittanutta "Solistille pillua!"-tokaisua voi sellaiseksi tulkita. Hitaampaakin materiaalia voi näemmä moshata, kuten yleisön seassa pyörinyt pienimuotoinen pitti osoitti.

Kilpi nappasi aika vähän. Samaa taisi tuumata aika iso osa yleisöstä, joka tuntui hävinneen kuin kusi lumeen ennen keikan alkua. Kilven touhu oli kuitenkin Amerikan malliin isoillaan, sillä bändiä varten piti paikalle raahata oma miksauspöytäkin. Mutta eihän vanhojen veteraanien lavatoimintaa voi kun ihailla ja väkisinhän se myös suuta messingille vetää jos ei muuten, niin Taagen Uriah Heepin Mick Boxmaisella ulkonäöllä ja komealla äänellä sekä kitaristi Petteri Kilven lavaelehtimisellä. Ammattitaitoa ja showmies asennetta löytyy myös muilta, josta hyvänä osoituksena mm. rumpalin alati kädessä pyörivät rumpukapulat. Harmi vain, että paikalla ollut väki tuntui olevan ainakin n 15 vuotta liian nuorta Kilven varsinaiselle kohdeyleisölle.

Rotten Sound alkaa olla jo nähty niin monta kertaa livenä että sen tappavuutta ei kohta jaksa edes ylistää. Jopa Kai Hahdon lempeän hymyn vierestä tarkkailu yli-inhimillisen paukutuksensa lomassa jäi tällä kertaa lyhyeksi. Yleisö oli pienempi kuin perjantain pääesiintyjällä, mutta varmasti Rotten Soundin aikana nähtiin festivaalin raaimmat aktit yleisön joukossa. Sen verran tiukkaa on Rotiskojen kokonaisvaltainen paketti, että itseoikeutetusti kinkereiden päätösaktin paikka oli heille suotu. Orkesteri puristi viimeistään mehut irti paikalle jääneistä ja eipä lavalle enää millään orkesterilla olisi asiaa ollut vaikuttamalta Teletappi-ryhmältä esittämässä ärsyttävän helposti päähän tarttuvia lallatuksia.

Lavalla nähtiin jossain vaiheessa Rotiskoiden settiä jotain erikoista. Mm. Swallow The Sunista tuttu hemmo ilmestyi toistamiseen hiukan turhankin vähäpukeisena keikkumaan lauteille. Rotten Soundin Keijo osoitti melkoisen heltymisen nyrkkijumppansa lomassa ja päätyikin taputtelemaan ukkeleita tuttavallisesti paljaalle pepulle. Hauska loppuhuipennus.

Teksti: Aadolf Virtanen & Miika Kuusinen

Lisää festareita tulossa...!!

<<< Back