Aadolf arvostelee klassikot ja rimanalitukset erilaisilla asteikoilla.
Jonkinlainen osa arvioista julkaistu aiemmin myös Hamara tai Inferno-lehdessä.
(146 kpl 22.10.2007)


A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z

Accept : Balls to the Wall

Vanha klassikko ja varmaan ekoja levyjä johon on tullut hurahdettua. Näitä tuli pyöriteltyä jo kauan ennen ekaa CD-soitinta paskoilta nauhoilta. Taisi olla peräti nauhoitettu mankalta toiselle mankalle mikrofonin kautta kun ei ollut kaksipesäisiäkään vielä oikein saatavilla. Hienoa. Ajan hammas ei ole biiseihin päässyt puremaan, samoja hittejä soittaa edelleen keulahahmo Udo omilla soolokeikoillaankin. Aina rakas nimi/videobiisihän on toki jo vähän loppuunkaluttu, samoin arveluttavasti nimetty London Leather Boys, mutta levyltä löytyy muutama unohduksiin jäänyt parempikin kappale kun kaivelee. Esim. Fight it Back, Love Child ja Losing More Than You´re Ever Had edustavat sävellyksinä sitä Acceptin melodisempaa päätä. Tosin jälkimmäisen sähkörumpusekoilut eivät kuulu mitenkään mielestäni biisiin. Juuri tämän kaltaiset hitit eivät juuri poikkea niistä täysosumista joihin Udokin osuu ajoittain soololevyillään ja toimivat 2000-luvullakin kuin viimeistä päivää. Taas Wolf Hoffmanin tasoista nautittavan persoonallista kitarointia ei U.D.O:n levyille ole alkupään kitaristin Mathias Diethin kepittelyn jälkeen siunaantunut vaikka näppäriä muusikoita on molemmissa bändeissä aina ollutkin. Levyn päättävä Winter Dreams taas on miltei oikeutettu kaikkien aikojen Top 5-Heviballadien joukkoon.

Arvosana: 8/10





Accept : Russian roulette


Joskus ala-asteella sain jotenkin alkeellisesti mankasta toiselle nauhoitetun version myös Russian roulettesta ja kyseessä tais olla siis vuosi 1986. Jonkinverran olin bändiä kuunnellut mutta tämä kyllä jysähti niin että paluuta ei sen jälkeen ole ollut. Aina jaksaa kummastuttaa kuinka tämä viimeinen Acceptin julkaisu alkuperäiskokoonpanollaan ei minusta ole saanut koskaan tarpeeksi arvostusta vaikka levy on aivan selkeä jatkumo edellisistä levyistä ja sävellyksiltään lähes aukoton. No aivan sama, linjan pehmenemisestä tai bändin tyylisuunnan muutoksesta se ei ainakaan voi/voinut johtua. Ainoa mikä jää Russian roulettelta puuttumaan on tyypillinen slovari, jota tosin paikkaa hiukan balladimainen It´s hard to find a way. Hittiä on täynnä levy, suosikkia on vaikea nimetä. Tarttuvaa kertsiä, ajankuvalle ominaisia sooloiluja ja kitarariffittelyä tarjotaan Acceptille tuttuun tyyliin läpi lätyn. Unohtamatta legendaarisen sotilaallisia Accept-joukkomylvintöjä. Tässä yksi ehdoton Saksalaisen hevin klassikko. Arvosanan joutuisi vetämään korkealle jo ilman levyn nostalgia-arvoakin.

Arvosana: 9,5/10





Accept : Objection overruled


Objection overruled onkin oikeastaan viimeisimmän, nelihenkisen kokoonpanon parhain tuotos. Bändi alkoi kyllä menettää teräänsä näihin aikoihin mutta Objection overruled tarjoaa kyllä kieltämättä ihan kelpo Acceptia. Muutama täytebiisi mahtuuu sekaan kuitenkin. Muutama suorastaan loistava perushevibiisi lätyltä löytyy mutta yhden kitaran voimin hommaa ei saada tasolle johon on bändiltä tottunut, tosin se nyt ei haittaa kuin livenä häiritsevästi. Tuttuja Accept-kuorohoilauksia levyltä löytyy kyllä joka plussaksi laskettakoon, ehkä jopa voidaan hiteistäkin puhua, I don´t wanna be like you, Protectors of terror, Slaves to the metal, All or nothing, Bulletproof, hyvä slovari Amamos la Vida, Nätti instrumentaali Just by my own ja reippaan tanakka päätösbiisi This one´s for you kolahtavat simppeleinä ralleina ihan kivasti. Alkaa tämäkin levy ylittää 10 vuoden rajapyykin joten siihen nähden onnistunut veto ettö sitä voi vieläkin kuunnella ihan surutta. Eipä olisi ihme näinä Comebackien luvattuina aikoina että Accept nähtäisiin jäähyväiskiertueista huolimatta vielä lauteilla alkuperäiskokoonpanossaan. Kyllähän sen voisi allekirjoittaa. Slaves to the Metal, locked into the Taste of steel!!!

Arvosana: 8/10





Accept : Eat the heat


Tämähän se oli sitten melkonen tapaus. Udo oli kaikonnut Acceptista ja vääntänyt jo pari soololevyäkin, kun syttyi loppubändillä neronleimaus. Accept otti Glam-tyylisen jenkkilaulajan ja teki levyllisen lähinnä Bon jovi-tyylistä sukkahousukamaa. Muistan uhon olleen kovan tuolloin, kokoonpano oli paras siihen mennessä ja jenkkeihinkin oltiin kovasti menossa. Muistaakseni hommassa kävi niin että bändi jätti laulajakukko David Reecen jonnekin hotelliin kesken kiertueen eikä ole äijät toisiaan sen jälkeen nähneet. Itse musiikilla ei suoranaisesti ole Acceptina tunnetun yhtyeen kanssa mitään tekemistä muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Hoffmanin tunnusomainen liidaaminen on luonnollisesti läsnä ja parissa kohtaa vedetään bändin tunnusmerkitkin, eli kunnon kertokarjahdukset. Levyä hiottiin studiossa varmaan puoli vuotta ja sen kyllä kuulee. Maustetta on jos jonkinnäköistä, ja onpa levylle muutama oikeastaan kelpoakin ainesta omaava biisi, esim. Prisoner, Hellhammer (lukuunottamatta käsittämättömän paskaa b-osiota), Mistreated tai I can´t believe in you. Vaikka nyt sukkahousumusiikkia edustavatkin. Toisaalta seassa sellaisiakin hirvityksiä että oksat pois. Esim. Stand 4 what U are tai bändin historian varmaan tylsin biisi Generation clash. Kaikkeahan saa yrittää juu, mutta tämä levy olisi ollut huomattavasti hyväksyttävämpi eri bändin nimellä esitettynä. Itse ammattimaista soittoahan en voi moittia, mutta kuitenkin sanon nyt lopulta tästä Eat the heatista että Hyi Vittu.

Arvosana: 7-/10



Amoral: Wound Creations

Nuorehkot kotimaan kollit tarjoilevat debyyttilevyllään kuolemantuoksuista teknistä osaamista. Amoralin taitavuus hyökkää musiikissaan ensimmäisenä esille, enkä tarkoita tällä mitään varsinaisia valonnopeuksia. Tilutustakin löytyy, mutta tanakampi osasto pidetään yhtälailla rakentavassa roolissa. Mukava huomata välillä yksi bändi omilla eväillään liikkeellä kotimaan metalliskenessä, ilman pomminvarmoja panoksia taskuissaan. Progekuolometallia selkeällä soitannolla ja sopivasti vanhan liiton hengessä, kelpaa minulle. Jotain miinusta jos laitettaisiin siitä, että koko hommaa voisi vielä jonkin verran tiivistää. Parissa kohtaa iskuvoima on vaarassa kadota biisin "sallitun pituuden" ylittyessä. Vaikka riffit hyviä ovatkin, niitä ei välttämättä jaksa kuunnella "tarpeettomasti" määräänsä enempää per biisi. Pikku karsinnalla saavutettaisiin kenties vieläkin enemmän ytimekkyyttä. Vahva aloitus, jolla bändi ei taatusti jää lähtötelineisiin. Amoral pystyy tulevaisuudessa vielä parempaankin, eli jätetään kasvuvaraa myös pisteytykseen.

Arvosana: 7,5/10

Arvostelu lisätty 17.12.2006




Amorphis : Far from the sun

Amorphis alkaa olla jo vanha kuin taivas, ja bändi on kuulunut lähes koko olemassaolonsa suosikkeihini. Nykyään kotimaiset bändit ja niiden kohtalo harvoin hetkauttavat, mutta Amorphisin kohdalla voisi toivoa jonkinlaista piristysruisketta niin levyille kuin vaikka livehommiinkin. Bändi on kulkenut samoja polkuja jo pari kolme levyä ja nyt olisi korkea aika viskata ne Piirpaukkeilut ja Kingstonwalleilut roskakoriin. Riffipolittiikka on sinänsä ihan jees kamaa, joskin korvani alkavat puutumaan nykyään ajoittain Holopaisen delaysoundiin. Mahakaan ei kestä makeaa mahan täydeltä. "Ihan jees"-riffit eivät toisaalta riitä vielä paljoonkaan, nimittäin loppupeleissä en löydä muutamallakaan kuuntelukerralla varsinaisia kunnon koukkuriffejä kuin ehkä puolet tarjonnasta. Sinkkubiisi Day of your beliefs on selkeästi levyn parempaa puoliskoa. Lisäksi korvaan kuulostaa miellyttävänä mm. Rauhallisemmanpuoleiset Mourning soil, God of deception sekä levyn nimibiisi. Sen sijaan ränttätänttäbiisi Killing goodness sekä (muistaakseni) videobiisi Evil inside eivät kyllä meikäläiselle oikein aukea, eivätkä saa ymmärrystäni vaikka tyylinä edustavatkin jotain uutta. Koskinen on mies paikallaan bändin keulahahmona ja vokalistina. Varsinkin viimeisillä levyillä Koskisen ääni kuulostaa aina ja aina vain paremmalta. Leikittelen mieluusti ajatuksella josko bändi tekisi vielä joskus todella rankan levyn vaikkapa deathmetalpohjalta kuten silloin muinoin. Menestyneenä listabändinähän siihen tavallaan luulisi olevan "varaa", ja Koskinenhan on todettu oivaksi myös rankempienkin vokaalimuotojen tulkitsijana. No saapa nähdä sitten, nyt mennään näköjään näin.

Arvosana: 7-/10



Amorphis : Eclipse

Amorphis on saanut uuden laulajansa Tomi Joutsenen kanssa perkeleesti potkua puuhiinsa. Jo aikanaan Nevergreen-demolla kuultu Joutsen ei ehkä ole oktaaveilla mitaten laaja-alaisin vokalisti, mutta tottavie omaa voimakkaan äänen, jolla luonnistuu korina ja ärinäkin nykyisen puhtaan tyylivaatimuksen lisäksi. Jotenkin auttamatta on jäänyt mielikuva että Amoilta on ollut vähän sävelkynä hukassa jo pitenpään, kun en todellisia hittejä muista Elegyn jälkeen juurikaan yhden käden sormien määrää enempää. Tällä levyllä niitä tuntuisi jo muutamalla kuuntelulla löytyvän vastaava määrä. Esim. The Smoke on sen sortin groovepätkä, että vastaavaa alkuvoimaa en ole juuri Tales From The Thousand Lakesin jälkeen päässyt kokemaan. Muutenkin vaikuttaisi, että Amorphis on todellakin parhaimmillaan vain ja ainoastaan silloin kun erilaiset kansallisteemat ovat kehissä niin musiikissa kuin lyriikoissakin. Tällä levyllä kun noita melodioita tuntuisi olevan jaossa taas pitkästä aikaa oikein isän kädestä, eikä mistään turhista tilutteluista puhutakaan. Gootahtava videobiisi House Of Sleep myös on tarttuvaa tavaraa, samoin mukavasti rallatteleva Born From Fire. On vaikea kuvitella, miltä nämä rallit olisivat kuulostaneet Pasi Koskisen laulamina, nimittäin ehdin tykästyä hänen sopivan räkäiseen ääneensä jossain välissä. Jotenkin Eclipse tuntuu kuitenkin ehjemmältä ja "bändeimmältä" levyltä aikoihin, yllättävä elinvoima kumpuaa taas tästä suosikkiryhmästäni. Joskohan livemeininkikin olisi saanut jonkin piristysruiskeen Tomi Joutsenen Myötä???

Arvosana: 8,5/10

Arvostelu lisätty 09.03.2006


Anathema : Alternative 4

Alternative 4 on ahdistavimman oloinen ainakin näistä levyistä joihin bändin tuotannossa olen perehtynyt. Levyä on aika vaikea sanoin kuvailla, kaikki tässä vaan on niin kohdallaan vaikka toisaalta levy itsessään voi olla aika hajanainenkin kokonaisuus. Levyn alku Shroud of false toimii hyvin introna siihen mitä tuleman pitää ja itsessään herättää jo 100 ajatusta pääkopan sisällä lyhykäisyydessään. Fragile dreams starttaa hitaasti ja on läpeensä hyvin leijuva kokonaisuus. Simppeli hitti. Empty rullaa taas parilla riffillä hienona jatkona Fragilelle erittäin tehokkaana. Epätoivoinen Lost control masentavan pianopimputuksen kanssa on soiva taustalla takuuvarmasti jos jonain päivänä saan päähäni ranteet aukaista. Aistikas Re-connect on hienoimpia riffittelyjä levyllä ja Pink Floydin kunnioittaminenkin on huomioitu riffejä sorvatessa. Biisi kasvaa aika mielipuoliseksi edetessään. Mahtavaa variointia. Pianolla strarttaava Inner silence on melko itkunsekaista valitusta mutta kaunista sellaista, hitaanpuoleinen fiilistely. Nimibiisi Alternative 4 saa aikaan taas ihan jonkinlaisia shamanistisia väristyksiä mielessä. Biisissä ei tapahdu oikeastaan mitään eikä se etene mihinkään mutta luo erittäin paljon ajatuksia edetessään. Regret on suorastaan mahtavan pohtiva hidas fiilistely joka kasvaa vauhdikkaampiin mittoihin loppua kohden. Feel on mennyt aina ohi kuunnellessa tuntemattomasta syystä mutta kun siihen syventyy huomaa sen täyttävän levyn antia aivan tasapuolisesti muiden tyyliltään epätasaisten joukossa. Levyn tilinpäätös Destiny rakentuu laulujen, kitaran ja koskettimien simppeliin yhteissoitantoon ja levy saa tähän periaatteessa loppuakin. Kerrassaan täydellisyyttä hipova lätty. Erilaisilla osilla on leivottu psykedeelinen kokonaisuus johon ei voi vielä kuukausienkaan jälkeen väittää tutustuneensa tarpeeksi että kaikki sen lokerot olisivat auenneet. Mahtavaa taidetta. Ja ehdottoman trendivapaata.

Arvosana: 9,5/10



Anathema : Judgement

Anathema yllättää tällä levyllä heti aluksi melko akustisella soinnillaan ja suoremmilla biiseillään. Ensimmäinen biisi (kuten moni muukin) rakentuu kaikessa rauhassa ja luo melkoisen yksinkertaisella kerronnallaan uskomattoman herkän tunnelmaan levyn avaukseen. Levyllä edetään suht vastaavissa tunnelmissa läpi, muutama keskinkertainen veto levylle mahtuu kuten muillakin Anatheman levyillä mutta ne parhaat biisit ovatkin sitten tunnelmametallin ehdottomia helmiä. Vincent Cavanaghin laulu sopii niin mainiosti tähän bändiin ja näihin biiseihin ettei levylle eikä koko Anathemaan ketään muuta voisi kuvitellakaan vokaaleita hoitamaan. Levyllä on monta unohtumatonta biisiä jotka jäävät alitajuntaan luultavasti koko loppuelämäksi. Omaksi suosikiksi nousee levyltä muistaakseni säveltäjäkitaristi Danny Cavanaghinkin oma suosikki One last goodbye. Loistavan kuvan Anathemasta antavia veisuja löytyy myös esim.Deep, Forgotten hopes, Make it right, Judgement, Emotional winter, Anyone, anywhere ja levyn tyhjentävästi päättävä instrumentaali 2000 & Gone. Loistavan bändin loistava levy, Selkeästi voi sanoa että Pink Floydia on kuunneltu ja pilveä pössytelty kilokaupalla ja näillä konsepteillahan on hyvää musiikkia lähes pakko saadakin aikaan. Tunnelmametallistin lähes pakollinen allekirjoitettava.

Arvosana: 9-/10



Anathema : A Fine day to exit

Anathema starttaa kiekon hiukan Radiohead-beatles tyylisellä tunnelmoinnilla (Pressure). Biisi on hyvä, joskin tyyli hämmennyttää kun Judgementia on veivannut levylautaselle varmaan tuhannen kertaa. Aloitusbiisin jälkeen alkaakin kuulostaa taas hiukan enemmän siltä mitä levyltä odottaa. Levy ei ole niin yhtenäinen kuuntelukokemus kuin Judgement muttei taas niin tarttuvillakaan asioilla ladattu kuin Altervative 4, vaikka rakenteeltaan voisi ollakin ehkä levyn seuraaja. Pari biisiä löytyy josta ei ideaa keksi helpolla ainakaan Anathemalle tyypilliselllä tavalla ja se on ehkä pettymys ajoittain. Biisi nro 4, Leave no Trace nousee selkeästi omaksi suosikiksi. Levyn vauhtiveätisy Panic on idealtaan suppea mutta sopii levyyn kuin nenä päähän. Päätösbiisi Temporary peace toimii kyllä. Loppujen lopuksi ei levylle montaa välityön makua jääkään. Mutta bändiltä odottaa kuitenkin enemmän. Eikun hamppusätkää huuleen vaan enemmän ja uskon vieläkin vakuuttavampiin tuloksiin. Tosin kun levyn jättää soimaan sen loputtua on tälle levylle jäänyt piiloraita osviittaa siitä ettei tätä(kään) levyä ihan piristeittä ole väsätty...Kannet ovat mielenkiintoiset kuten Travis Smihtin työltä yleensä voikin odottaa. Idea etukannen konseptiin by Les & Vincent & Pint of Guinness. No toimiihan tuo kyllä, ihan hyvä idea kieltämättä.

Arvosana: 8,5/10



Anathema : A Natural disaster

Anatheman uutuus pääsi livahtamaan valmiiksi ennenkuin oikein tajusin että uutta levyä on edes tulossakaan. Muutenkaan bändistä ei kuulunut aikoihin kuin erilaisia erohuhuja, lähinnä kitaristi Dannyn suunnalta. Ihan hyvä niin ei varsinaisesti pääsyt tuskastumaankaan levyn odottelussa. Ja aluksi voin todeta bändin olevan yhtä iskussa kuin aina aiemminkin. Muutaman kuuntelun perusteella muutos ei ole periaatteessa kovin suuri edellislevyyn verraten. A Natural disaster tuntuisi kuitenkin paljon helpommmalta levyltä päästä sisään (tämä voi kyllä kääntyä tappioksikin hyvin äkkiä). Tunnelmointia on lisätty entisestään ja hitaat Pink floydimaiset fiilistelyt näyttelevät pääosaa, tosin AFDTE:kään ei ollut mikään vauhtihirmu sekään. Uutena elementtinä voidaan mainita koneet ja erilaiset efektit jotain on ammennettukin vähän rankemmalla kädellä. Monin paikoin epäilyttää onko biisiä alunperin ollut tarkoituskaan saada livekelpoiseksi, siinä määrin äänimaailmaa on vääristelty eri poppakonsteilla, Esim. biisi Closer. Helmiä löytyy prosentuaalisesti ehkä enemmän edelliskiekkoon verraten, biiseistä ihan kaikki eivät oikein kolahtaneet, ainoana ehkä Pulled under 2000 meters a second, joka ei sytytä muutamankaan kerran jälkeen ja biisi onkin ainoa varsinainen vauhtipala koko levyllä. Tuntuu kuin biisi vääntäisi koko ajan ylikierroksilla siihen malliin että ideakin meinaa olla hukassa tai ainakin vähän turhan paljon saman tuuttausta ja Vincentin laulu vetää niin ylätapissa koko ajan että äänen pettäminen on käsin kosketeltavissa vaikkei se petäkään. Levyn kesto on liki tunnin ja se kuluu melko huomaamatta kun levyn laittaa soimaan. Eiköhän tästäkin levystä jonkinsortin klassikko muodostu. . Travis Smithin kansitaide on kaunista katseltavaa taas. Hiukan hankalasti on lyriikat laitettu pötköön kuitenkin sinne lehtiseen, ikävää. Krapulaiseen oloon tämä(kään) levy ei valoa anna. Parempaankin bändi vielä pystyy, olen siitä ihan varma. Mutta eipä häpeä edeltäjänsä rinnalla mitään.

Arvosana: 8,5/10



Arch enemy : Wages of sin

En ole tähänkään bändiin liikoja päässyt tutustumaan, harmi sinänsä koska tämä levy on aikalailla tykki esitys. Sain tajuta vasta muutamien kuuntelukertojen jälkeen ihasteltuani laulajan raivoa että bändissä karjuva vokalisoija onkin naispuolinen. Eikä edes hullumman näköinen. Aivan käsittämätöntä, sekä harvinaista ja muija vielä huutaa suohon varmaan 90% tämän tyylisistä miespuolista vokalisteista. Mutta hyvä näin, biisit ovat erittäin rankalla ja ajoittain nopeallakin svedujunttamuotilla väännettyjä ja bändi saundaa kieltämättä hyvin valtavirrasta poikkeavasti ja on ilmeisen taitava ryhmäkin vielä soitannollisesti sekä sävellyspuolella. Myös soundit ovat aika jymäkät ja sopivat itse musiikkiin täydellisesti. Biiseistä löytyy niin monenlaista ilmettä että oikein voi ihailla kuinka monipuolisia muusikoita bändistä löytyy, no legedaarisessa Carcassissa vaikuttaneen Mike Amottin ansioksi voisin lukea aika pitkälti asiaan perehtymättäkään kun kerran bändissä vaikuttaa. Tätä levyä voi kyllä suositella kaikille metallipäille varauksetta, löytyy Thrashia, stemmakitaroita, melometallia, asennetta, paljon basaria, muuten vaan junttaa, gootahtavaa, hitaampaa ja nopeampaa, jopa hiukan teutonimeininkiä muutamassa kohdassa. Mutta koko ajan uskomattoman raskaasti. Bändi vaatii paremman tutustumisen. Allekirjoitan levyn täysin.

Arvosana: 9/10



Arch enemy : Anthems Of Rebellion

Arch enemyn käsittääkseni toinen albumi Angela Gossow´n kanssa on samaten toinen levy mitä bändiltä olen koskaan kuullutkaan. Levy oli suhteellisen odotettu, varsinkin Tuskan loistavan keikan jälkeen kiinnostus nousi huomattavasti. Itse levy kuulostaa aika selkeältä jatko-osalta wages of siniin jolla resepti olikin ihan kohdillaan. Tätä levyä pitempään kuunneltuani olen tullut siihen tulokseen että bändillä on yllättävän vähän omaa tahi uusia, vielä tekemättömiä juttuja tarjottavanaan brutaalin naislaulannan lisäksi. Kaikkea tätä on jossain muodossa kuultu jo useamminkin. Sinänsä bändi vetää kyllä nämä juttunsa melkoisella tiukkuudella ja osaavat kuitenkin sekoittaa sellaisia tyylejä keskenään että on hyvin vaikeaa osoittaa sormella mitään plagiointia. Onhan siellä omia koukkuja ja hienoja pikkujuttuja seassa mutta kuitenkin puhutaan aika perusjutuista hyvin pitkälti. Lisäksi erittäin hyvin potkiva ja näissä piireissä harvinaisen selkeä soundimaailma tekee kieltämättä kuuntelusta melko nautitttavaa. Itse asiassa harvoin itse levyn soundi vaikuttaakaan näin paljon itse siihen suhtautumiseen omalla kohdalla. Erityisen hyviä ja mieleenjääviä riffituotoksia löytyy kyllä toki jo ensimmäiselläkin kuuntelukerralla, esim Dead eyes, see no futuren kertsiriffi tahi We will rise ihan itsessäänkin. Angelan lauluun kieltämättä toivoisi jotain sävyjä koska muija tuuttaa kyllä kaiken ulosantinsa täsmälleen samalla taajuudella. En kyllä sinänsä mitään puhdasta haluaisikaan kuulla kun kerrankin nainen haluaa karjua kunnolla, mutta jotain pikku nyanssia sinne tänne ja ei haittaisi yhtään. Edelliseen levyyn nähden laulu on jotenkin ohuempaa ja kireämpää mutta raivoa löytyy kyllä riittävästi. En sitten tiä, kyllähän tätä melko onnistuneena tuotoksena voitaneen pitää.

Arvosana: 9/10



Astarte : Sirens

Enpä ole sivistymättömänä juuri naisväen tekemään mustaan metalliin törmännytkään. Helposti tulee ajatelleeksi, että pysyisivät poissa sieltä missä monet miehetkään eivät kunnialla pärjää. Eipä silti, positiivinen yllätys Astarte kuitenkin on. Tico-Ticolla miksattu levy on myös selkeä ja helposti tarkasteltava soundeiltaan. Kyseessä on jo bändin neljäs platta, joten tokihan esityksessä jotain tolkkua saa jo ollakin. Mestarillisia tai skenen standardeista poikkeavia sävellyksiä ei tuotokselta juuri löydy, mutta kieltämättä muutamia ihan oikeastikin kauniita tunnelmapaloja. Vastaavia taas tämän sortin metalli vilisee, joten ei sekään sinänsä kesää tee. Sutturat taitavat tusata rumpukoneen kanssa ja homma pysyykin soitannollisesti jotenkuten kasassa. Itse biisimateriaali jättää kuitenkin hiukan sekavan vaikutelman. Melodista riffittelyä, akustista skebaa ja synamattoja ladotaan kovasti toisensa perään, mutta menosuunta on välillä vähän hakusassa. Onhan Sirens levynä kuitenkin parempi kuin moni huonompi.

Arvosana: 2/5



Astarte : Demonized

Edellisestä levystään tämä tyttöpohjainen synkkyydenjulistus ei ole paljoakaan konseptiaan muuttanut. Suurin eroavaisuus on ehkä biisien rakentuminen enemmän kitarariffien varaan ja yleinen raskauden lisääntyminen. Hienoja melodioita ja eeppisyyttä on mukana edelleen, onpa pientä teatraalisuuttakin sotkettu paikoin sekaan.
Biisivalikoima antaa vähän sekavan kuvan, tuntuu kuin sutturat koittaisivat haukata vähän liiankin monenlaisista kakuista, ja siinähän on aina vaarana homman leviäminen käsiin kuuluisien Jokisen eväiden malliin. Paketti voisi olla hiukan tiiviimpi muutenkin, 65 minuuttia on vaan yksinkertaisesti hiukan liikaa musiikkia tälläisella epämääräisellä konseptilla. Levyn mielenkiintoa kasvattaa muutamat vaikuttavat vierailijat, mm. Attila Mayhemistä ja Angela Gossow, jonka raivoisuutta lähellekään eivät bändin omat ääntelijät muuten pääse. Henkilökohtaisesti kiintoisin pala on kuitenkin levyn loppupuolella täysin yllättävä Accept-klassikko Princess Of The Dawn-koverointi, joka varsin pienillä muutoksilla on saanut täysin uutta ilmettä.

Arvosana: 2,5/5

Arvostelu lisätty 03.05.2007


At the gates : Slaughter of the soul

Juu en tiedä miten Svedumetallin varmaan selkeimmän noususuhdanteen aikoihin jotenkin koko At the gates meni sivu suun. Harmi harmi, mutta parempi myöhään kuin ei laisinkaan. Slaughter of the soulin perusteella voisin helposti olettaa bändin edustaneen aikalailla äkäistä kärkeä alallaan. Levyn avaava Blinded by fear kuvaa mielestäni jo levyn sisältöä ihan passelisti. Melodista metallia, mutta melodiat tuotetaan pääsääntöisesti kuitenkin voimariffeillä. Seasta ei juuri tunnusomaista tiluttelua löydy. Eli thrashaavilla stemmoittelulla on hommaa leivottu kasaan ja jälki on hyvää. Dark tranquillity muistaakseni samoihin aikoihin kalasteli samoilla vesillä, mutten tiedä sanoa kumpi oli aikaisemmin apajilla. Dt ei ainakaan tällä raivolla, Legendaarisen Lindbergin riekkumisesta ei ole dynamiikkaa tainnut löytyä tähän päivään mennessä. Hyvin suuri osa aggressiosta perustuukin juuri tähän pointtiin, toki tiukka ja ripeä meininki toisena puoliskona. Kaikki biisit jäävät lähemmäksi kolmea kuin neljää minuuttia ja se juuri toimii. Kun asia on ilmaistu, biisin voipi katkaista siihen. Joiltain tämä pointti on vielä tänäkin päivänä hukassa. Varsinaisia himmailuja/fiilistelyjä ei taida löytyä kuin muutamia, esim. Into dead sky-akustisessa, tahi vika biisi The flames of endistä joka onkin hieno instrumentaali. Käsiini osunut versio löytyi uudelleenjulkaisuna muovit päällä, sisältäen extramatskua, mm.Slayerin Captor of sinin ja vähän julkaisematonta tavaraa, demoilua ym. Kansilehdykkä sisältää Tomasin kommentointia biisi biisiltä ja kun hintakin oli tuollaiset 10 euroa, voisin sanoa että eiköhän tämmöiseen sen voi satsata korkealta tippumatta. Ehdoton suosikkini levyllä on lyhyt ja ytimekäs Nausea. En tiä miksi.

Arvosana: 9-/10


Before The Dawn : 4:17 a.m

Lahden parahin lahja tunnelmaheville on edennyt toiseen levyynsä. Mukaan on saatu huomattavasti uudenlaisia fiiliksiä ja vaikutteita. Hätäinen näitä voisi ehkä verrata vaikka naapurimaan Katatoniaan, jonka kanssa bändi on rundannutkin. Ehkä näiltä reissuilta on jotain jäänytkin taskuun, tosin bändin omakin tyyli erottuu seasta vaivatta. Musiikki on kokenut jonkinasteista kypsymistä ja vaikuttaisi että biisejä on valmisteltu varsin huolella. Pojat laittavat sisään välillä rokkaavampaakin vaihdetta, joskin soittimia käskytetään pääasiassa melko raskaalla otteella. Vokalisointi hoituu puhdas/örinä-akselilla fiiliksen mukaan ja varsinkin kitaristi Panu Willmanin puhtaasta äänestä on melko vaikea olla pitämättä. Biisien kirjo ulottuu melko laajalle, ripeiden rallien joukosta löytyy massiivista balladiakin. Varsin erilaisista biiseistä huolimatta kokonaisuus kuulostaa kokolailla siltä itseltään. Before The Dawn vaikuttaisi kulkevan tietään aivan oikeaan suuntaan.

Arvosana: 4/5



Blake : Starbringer

Nyt se sitten on tapahtunut. Ekaa kertaa tosissaan suomalainen levy kolahtaa ihan kokonaisuutenakin pitkään aikaan. Ja vielä ränttätänttä- ja bluesjuttuja hyödyntävä teos, joita yleensä katson aika kieroon viimeistään siinä vaiheessa kun niitä aletaan vakavissaan esittämään raskaammassa musiikissa. Blaken touhuja on tullut seurattua sivusilmällä pitkään mutta jotenkin debyyttikin lipui ohitse, enkä ole sitä vieläkään kunnolla tsekannut. Starbringer ja bändin rehellisen tiukka runttaus saa avausbiisistä lähtien hyvän grooven päälle, ja kokonaisuus toimii niin vitust. Blake säväyttää lähinnä aukottomalla biisintekotaidollaan, ei niinkään sanomallaan. Lausuntaankin voisi nokkamies/homman isä Aaro kiinnittää vähän huomiota siellä täällä. Bändi osaa sekoittaa niin totaalisen hienosti vanhemman liiton rock/blueskuviota, Danzig-äänialaa, 70-lukua, rujoa kitarointia sekä surumielistä melankoliaa että nyt nousee hattu. Helmiä kaikki, mutta vauhdikkaampi Circles of Light on se mikä ensimmäisenä joutui voimasoittoon. Tosin muissa, hitaammin avautuvissa biiseissä voi olla kestävyys kovempi. Nopeasti tämä tosin aukeaa, progeahan tässä ei kuitenkaan jyystetä.

Arvosana: 9/10



Blake : Planetizer

Blake petraa vielä Starbringeristäkin. Planetizer on vieläkin monipuolisempi ja rokkaavampi kuin edeltäjänsä. Vaikkei moinen pitäisi olla edes mahdollista. Bändi osaa kertakaikkiaan hillittömän svengin tuottamisen hienosti ja tehdä vielä sävellyksenä lähes aukottomia biisejä. Seppovaaran laulu on parantunut huomattavasti aiemmasta ja lausuntaankin on tullut petrausta roimasti. Taitaapa olla seassa vähän enempi stemmalaulujakin. Itämaisia vaikutteita on sotkettu menestyksekkäästi tanakan kitarapoljennon sekaan ja dynamiikkaa löytyy biiseistä selkeästi aiempaa enemmän. Koko ajan ei olekaan järkevä painaa talla pohjassa, pieni siiman antaminen on kuulijalle aina paikallaan. Kai tämä on jotain 2000-luvun särötettyä astrobluesia sitte, en tiedä mitä mutta käsittämättömän persoonallista kamaa kasattuna perusjutuista, jotka eivät yleensä minulle yksistään toimi edes. Hienoa.

Arvosana: 9+/10


Caliban: The Awakening

Kymmenvuotiaan Calibanin nimi on putkahtanut useinkin esiin, mutta eipä ole bändi tainnut niin konkreettisesti iskeä tajuntaan mistään hyvästä aiemmin. Tuore levytys on mukavan rouhea näytös moitteetonta alaviretuotantoa, aggressiota ja hienosti sävyttäviä kaunomelodisia suvantoja. Bändin levytyksiin on aiemmin puuttunut tavalla tai toisella mm. In Flamesin ja Machine Headin vaikuttavia henkilöitä ja tämän on kyllä kuulevinaankin bändin soundissa, vaikkakin uutukainen on saatettu maailmaan saksalaisvoimin ilman tutumpia nimiä. The Awakening on raivon täyttämä purkaus varmasti mietittyjä kappaleita ja täten ehkä liiankin tasainen kokonaisuus, nimittäin tietynlaista hulluutta jää kaipaamaan. Bändi osaa kyllä käyttää hienosti tehokeinoja kuluttamatta eväitään loppuun, mutta muutamallakaan kuuntelulla ei mieleen jää kuin muutama poikkeama melodisen mättömetallin ohjekirjasta sieltä täältä. Näitä hetkiä voivat olla mm. harvinaisen yksinkertaiset tahtivaihdokset toimiessaan tai vain voiman säilyttäminen biiseissä vaikkei täysillä tuutattaisikaan. Väkevää ja makeaahan tämä, mutta kaipaisin mieluummin kitkerää ja äitelää.

Arvosana: 2,5/5

Arvostelu lisätty 18.06.2007




Carnal forge : Please die...!

Jostain on tällainenkin levy käteen jäänyt. Levy alkaa hupaisasti mutta kuluneesti sydänmonitorin piipityksellä joka muuttuu tasaiseksi piiiiii-ääneksi eli hengen poistumiseen ruumiista viitataan vahvasti. Grrreat. Sitten alkaakin perkele kolmas maailmansota, harvoin kuulee näin brutaalia levyn alkua meinaan. Taitavaa ja varsinkin tehokasta riffittelyä. Soundit ovat juuri sopivan siloittelemattomat ja necrot ja tähän lisätään vielä suhteellisen eläimellinen laulaja niin voidaan puhua brutaaliudessaan lähes ainutlaatuisesta tekeleestä. Soitto on myös tarkkaa ja selkeätä. Biisien melodiat poikeavat onneksi jossain määrin alan yleisimmistä yrittäjistä, tyypillistä slaavilaisuutta ei ole haettu ja siitä omaperäisyydestä plussaa ja ykkösbonusta. At the gatesiakin on varmaan jossain välissä biisejä väsätessä muisteltu, nopusrajoituksia ei meinaan kumarrella lainkaan. Levyn edetessä tulen siihen tulokseen että laulaja kuulostaa ajoittain mielipuolisimmalta mitä hetkeen olen kuullut ja en nyt kuitenkaan ihan mikään Veera Teleniuksen aktiivifani ole. Levyn huippukohtia on mahdoton mainita muutaman kuuntelukerran perusteella, mutta erittäin vahvaa ja aggressiivista materiaalia on jaossa ja meinaan toimii yllättävänkin hyvin. Ihmetyttää miten tällainen bändi ei ole jo isompi nimi koska massasta tämä erottuu varmasti edukseen ja hakkaa halolla päähän takuuvarmasti ja puutumatta. Lisää tällaista. Piste. Taas piste.

Arvosana: 8+/10



Children of Bodom : Something wild

Children of bodomin debyyytin ilmestyminen oli vuonna 1997 ehkä viimeisiä kotimaisia julkaisuja jotka ovat kolahtaneet allekirjoittaneelle kovaa. Levy oli tehokkuudessa ja taidokkuudessaan ennennäkemätön ja monenkaan bändin ei aiemmin oltu näin taidokkaasti kuultu yhdistävän Bläkkistä, progeilua, klassista tai muuten melodista musiikkia. Tämä yhdistettynä bändin jäsenten nuoreen ikään tekee ilmiöstä varmasti maailmanlaajuisesti ainutlaatuisen. Debyytille kasaantunut materiaali on ehkä hiukan rosoista ajoittain ja onkin kasattu muistaakseni osittain demopohjalta, jokin biisi taitaa olla studiossakin tehty. Jokainen COB-hemmo (Kuuluvimmin kitarasankari Alexi Laiho & Rumpali Raatikainen) on jo tällä levyllä täysin ammattimainen/virtuoosi soitannoltaan, ja Something wildia voisi helposti luonnehtia kovimmaksi suomalaiseksi ensialbumiksi koskaan. Bändi on luonnollisesti saanut paljon jäljittelijöitä peräänsä mutta samaan pystyviä ei tietenkään ole. Miinuksia levylle voisi antaa lähinnä parin biisin sekavuudesta/epäonnistuneista sovituksista, sekä levy on ehkä aavistuksen liian lyhyt. Mutta turpaan tässä todellakin saa. Suosikkibiisejä mm. Biisinä täydellinen avausraita Deadnight warrior, Lake bodom sekä Touch like angel of death.

Arvosana: 8,5/10



Children of Bodom : Are You Dead Yet?

Ensimmäinen täyspitkä legendaarisen Roope Latvalan vaikuttaessa Children of Bodomin riveissä on hämmennyttävä pläjäys. Suoraan sanottuna COB:n tekemiset eivät ole kiinnostaneet aikoihin kuin korkeintaan livenä. Debyyttilevy löi aikanaan kovasti turpaan mutta tietynlainen sielu on jäänyt sittemmin puuttumaan julkaisuilta. Yksittäisiä biisejä sieltä täältä lukuunottamatta. Sehän ei toki ole syy olla kunnioittamatta suuresti bändin uraa. Are You Dead Yet?-levy vaatii jostain syystä paljon kuuntelua että siitä löytää punaisen langan. Riffit ovat runttaavampia ja monipuolisia kuin aiemmin, ja varsinainen tiluttelu tiluttelun takia on jäänyt vuosien saatossa kivasti taka-alalle. Soittohan on timanttia kuten aina aiemminkin ja COB pelaa yllättävänkin yksinkertaisilla aineksilla tällä levyllä. Biisit ovat kuitenkin täynnä todella hienoja yksityiskohtia jotka kielivät taitavasta soitannosta ja sovituksesta ja nämä on ujutettu niin mukavasti sekaan, että biisit pysyvät mukavasti kasassa kaikesta huolimatta. Meininki ei ole kellontarkkaa ja ryöstäytyy jo aavistuksen punkkimaiseksi ajoittain, eikä tällainen hiomattomuus olekaan uusi juttu COB:n touhuissa. Valitettavasti lukuisten kuuntelukertojenkaan jälkeen en osaa sanoa onko levy hyvä. Ei vaan vaikuta siltä että biiseissä olisi välttämättä sielua vaadittava määrä, vaikka kaikkea muuta onkin. Uusi juttu ainakin minun korvaani on se, että Alexi Laiho "laulaa" oikeasti nuottiin joissain biiseissä. Sehän tavallaan tuo yhden lisäsoittimen musiikkiin, mutta onhan tuo todettava että karsealta se vaan kuulostaa vaikka miten päin kääntäisi. Monipuolista ja vaikuttavaa, muttei välttämättä kovin koskettavaa. Ja Britney Spears-koveroinnilla bändi tuntuu haluavan jo samaan laariin jonkun Klamydian kanssa. Ei toimi, kuten ei yksikään aiempi Bodomin koveri. Koverin idea kun ei minusta ole vain se, että bändi soittaa alkuperäisen biisin ja sillä siisti. Ainiin, levyn bassosoundi on vähän perkeleen kiva ja koliseva.

Arvosana: 7-/10



Chthonic: Seedig Bale

Välillä on hyödyllistäkin olla tutkimatta tarkemmin bändejä etukäteen, välttyy nimittäin ennakkoasenteilta. Allekirjoittaneella ainakin on ollut aika vakaa käsitys, että Kaukoidässä ei osata tehdä mitään muuta viihteeseen liittyvää, kuin sen kuluttamiseen tarvittava elektroniikka. Mutta niinpähän vaan nämä pienet veikeät miehet ovat vääntäneet levyllisen blackmetallia, joka pesee mennen tullen aika suuren osan eurooppalaisista räpeltäjistä.
Mistään vanhan liiton truetavarasta ei tosin ole kyse, vaan enemmänkin menestyneimpien mustametalliryhmien tyylisuuntien myötäilystä. Eli biiseistä saa hienosti selkoa niin sävellysten kuin instrumenttien hallinnankin puolesta ja synteettisiä ääniäkin on käytetty koskettimien muodossa.
Seedig Balelle on sotkettu sekaan hienoja klassisia vaikutteita ja naisääntä sopivan hillitysti ja kaikelle mieltää löytyvän myös perusteltu paikkansa. Kaaosta ja helvettiäkin on tarjolla, aika ajoin on mahdotonta välttyä miettimästä, josko vanhempi Emperor olisi antanut ideanpoikasia viirusilmille. Tekniikka, taito ja sävellyskynä ovat balanssissa, joten mitäpä sitten vaikka kyljessä lukeekin Made In Taiwan?

Arvosana: 3/5



Chuck Schuldiner : Zero Tolerance

Olisihan tämä pitänyt arvata, rahahan saa aikaan kaikenlaista. Ja nyt siis tämäkin falski julkaisu näki päivänvalon. Eli Schuldinerin poismenon vuoksi keskenjääneen Control Denied-albumin kitara-rumpu-demosessioita on lätkäisty samaan pakettiin ikivanhojen Death-demojen kanssa. Tokihan on mielenkiintoista kuulla minkälaista matskua mahdollinen levy sisältäisi, ja Richard Christyn rumpalointikin on myös aina mukavaa kopinaa korville. Mutta ketähän tällainen julkaisu sitten palvelee? Eipä tule mieleen muita osapuolia kuin Schuldinerin perikunnan kanssa ilmeisesti päreensä polttanut Karmageddon Records. Chuckin bänditoverit ovat luvanneet viimeistellä keskenjääneen pitkäsoiton hänen visioidensa mukaisesti. Henkilökohtaisesti juuri tämän vuoksi ei kiinnosta pätkääkään kansilehtisen selostukset julkaisun tarpeellisuudesta. Schuldinerin jälkeensä jättämä biisimateriaali tulisi julkaista vain ja ainoastaan pitkäsoittona, jos siihen kerran rahkeet on. Kauanko siihen asianosaisilla menee, ei pitäisi olla sen suurempaa merkitystä. Kunniaa legendalle voi tehdä kauniimminkin, kuin julkaisemalla keskeneräisiä sessioita rikastumistarkoituksessa. Veikkaisinpa itse maestronkin piehtaroivan haudassaan.

Arvosana: Ei arvosanaa



Control denied : Fragile art of existence

Melko pian Deathin Sound of perseverancen jälkeen Schuldinerin pitkään kehitteillä ollut projekti Control denied ulosti debyyttinsä. Konsepti sinänsä vaikutti hiukan omituiselta, Deathimaista teknistä musiikkia puhtaammalla laululla. Vierastin alkuunkin ajatusta että loistava kitaristilaulaja ja keulahahmo ei mm.pidä laulamisesta enää ja jää sivummalle bändissä, tarkoituksenaan ilmeisesti tavallaan tuoda yksi melodinen instrumentti musiikkiinsa lisää. Ideaa vierastan edelleen mutta sillä kai ei enää niin väliä ole. Joskin kaikki materiaali levyllä on Schuldinerin käsialaa. Levyllä soittava bändi koostuu Deathin viimeisellä levyllä soittavista muusikoista paitsi legendaarinen Steve diGiorgio hoitaa bassottelun joka tietenkin on oikea valinta. Vokalisti Tim Aymarin ääni aluksi kuulosti todella, todella oudolta musiikkiin mutta hyvä laulajahan mies ainakin on. Joskin tuntuu ajoittain että mies ei oikein tiedä miten laulaisi, tiukoissa tykityksissä miehen laulu vaipuu ajoittain luvattomankin hillityksi ja rauhalliseksi ja yleiskuva läsähtää auttamatta. Musiikki itsessään sisältää paljon Deathista tutuksi tulleita teknisiä elementtejä ja aavistuksen tietynlaista kasarihenkeä ajoittain. Myös Schuldinerin sooloilut ovat niin sitä itseään mihin on tottunut. Paljon mielenkiintoista löytyy, eikä vähiten Richard Christyn basareita säästelemätön paukuttelu. DiGiorgion bassottelu on myös improvisoivaa ja selkeästi esillä. Myös Travis Smithin kansitaide on erittäin tyylikästä kuten yleensäkin. 8 Biisiä joihin on melko hidasta päästä sisälle, osaa biiseistä leimaa hiukan turhan pitkä kesto. Asia ei ole eduksi varsinkaan jos biisejä on suunniteltu myös käytettäväksi keikoilla. Fragile art of existence on harppaus melko arvaamattomaan suuntaan ja kiinnostavinta onkin jos viimeinen levy johon Schuldiner ehti ennen kuolemaansa osuutensa kitaroimaan, saataisiin bändin voimin vielä ulos jonain päivänä.

Arvosana: 8-/10



Covenant : Nexus polaris

Yleensä karsastan näitä all-stars bändejä kuin ruttoa jostain syystä, mutta Norjalainen superryhmä Covenant lataa Nexus polaris-levyllään teknisen tunnelmoinnin tason niin hienoihin sfääreihin että on melkein pakko digata. Levy on jo vuodelta 1997 mutta vierailee suhteellisen usein lautasella vieläkin. Tällaista kamaa on meinaan kotikonnuilta mielestäni aika turha hakeakaan. Levyn tehokkaan metallinen ilme on koristeltu klassisilla vaikutteilla ja sekaan vielä ripaus jonkinmoista avaruusideologiaa niin musiikkiin kuin lyriikkoihinkin niin on aikaansaatu melkoisen mielenkiintoinen tekele. Syntikoilla on musiikissa harvinaisen suuri rooli ja se sopiikin asiaan varsin hyvin. Myös Sarah Jezebel Devan naislaulua on käytetty niin onnistuneesti että oksat pois. Hienojen kielisoitinriffittelyjen (jotka sisältävät runsaasti kivoja ohikiitäviä pikkuideoita) ohella saa seurata Hellhammerin aina yhtä mielenkiintoista rumputaktikointia. Ainoan miinuksen voisi antaa Nagashin vokaalityöskentelystä, heppu ei oikein tiedä ajoittain millä äänellä/tyylillä laulaisi (ehkä ei osaakaan) ja lopputulos jää monesti eri tyylien väliin häilyvänä. Mutta sekin sopii levyn tyyliin jotenkin pitemmän päälle. Mutta hyvällä laulajalla olisi voinut saada vielä paremman lopputuloksen lättyyn. Levyllä ei heikkoja esityksiä ole ja päätösbiisi Chariots of thunderia lukuunottamatta materiaali on hyvin tasaista ja yleisilme levyllä on, etten sanoisi melko kaunis. Omia suosikkeja ovat ehkä Rivakka The last of dragons tai levyn ylivoimaisesti tarttuvimman melodian sisältävä Bringer of the sixth sun. Soundeissa ja soitossa ei moitteen sijaa löydy. Woodhousessa alusta loppun tehty Albumi on kansitaiteeltaankin melko "Astro" ja toista tällaista ei tämä erilaisiin industriaalilajeihin ja osittain hajonnutkin porukka tule enää väsäämään. Näin uskoisin melko vankasti.

Arvosana: 9+/10


Dark Tranquillity : Exposures - In Retrospect And Denial

Göteborg-skenen yksi merkittävä rakentaja laittaa tarjolle historiikkia tuplaCD:nä. Paketin ykköslevy koostuu julkaisemattomista, tai muuten hankalasti saatavilla olevista biiseistä koko bändin uran varrelta. Mukana myös demoja ja ekaa seiskatuumaa, jolla bändi aikanaan nappasi ekan diilinsä Spinefarmilta. Kakkoslevy sisältää ihan mukiinmenevän livekeikan hitteineen Puolasta vuodelta 2002. Keikka lienee sama, jolta on lohkaistu myös yhtyeen Live Damage-DVD taannoin. Kansilehtisessä selvitellään tietämättömille kattavasti tämän ns.uuden aallon Ruotsalaisen death metallin syntyhetkiä, sekä siihen myötävaikuttaneita bändejä tai henkilöitä. Lisänä tarjoillaan kuvamateriaalia asiaan liittyen bändin taipaleelta ja ties mistä. Myös kaikkien ennenjulkaisemattomien virsien sanoitukset löytyvät kansivihkosta. Dark Tranquilllity on hieno bändi ja tämä varmasti faniväestölle tarpeellinen julkaisu. Miksei toki bändistä tietämättömillekin. Ja pirun vaikeahan tällaisille on antaa järkevää arvosanaa.

Arvosana: 3/5



Deadlock: Earth Revolt

Ei heti ensimmäisenä tulisi mieleen että kuuntelee saksalaista bändiä kun Deadlockin lykkää koneeseen. Ensimmäisessä biisissä tulee tarkistaneeksi, soitteleeko CD-karuselli Dimmu Borgiria vai mikä on homman nimi. Seuraavan kymmenen biisin ja vajaan tunnin aikana taas sotketaan kuuntelijapolon pää niin monella sopalla, ettei tosikaan.
Deadlockin vaikutteet tulevat selkeästi Ruotsin raskaamman pään suunnasta sekä blackmetalmaailmasta. Sitkeän kuuntelun myötä levyn voi mieltää mukiinmeneväksi, vaikkakin ajoittain vaikeaksi ja linjattomaksi. Bändin soitto on taitavaa ja sävellykset paikoin hyvinkin tyylitajuisia. Hyvänä esimerkkinä levyn upea nimibiisi, jonka myötä nousee koko arvosanakin kevyesti pykälällä. Siitäkin huolimatta, että biisi on aivan kuin eri bändin esittämä muihin nähden.
Bändin sointi on hienon raskas ja korvaa miellyttävä. Tasaisen korinan lisäksi on onneksi vähän sekoitettu vielä piristävää naislauluakin sekaan. Varsinaiseksi ongelmaksi jää hapuilevan linjan ohella se, että kaavassa haetaan ajoittain selkeästi hittipotentiaalia, mutta biisimateriaalista sitä ei lopulta tunnu kuitenkaan löytyvän tarpeeksi tasaisesti. Lisäksi biisit ovat kestoltaan kategoriaan nähden aivan liian pitkiä, jokaisella ei riitä varmastikaan pitkäjänteisyyttä selvittää mistä tässä lopulta on kyse.


Arvosana: 9+/10



Death : Scream bloody gore

Mantasista Deathiksi muodostunut bändi julkaisi debyyttinsä vuonna 1987. Vaikka kuinka Scream bloody gore onkin legendaarinen levy niin löysin sen vasta vuosia muita Deathin levyjä myöhemmin. Syitä tähän en varsinaisesti keksi, asia harmittaa edelleenkin suuresti. Lisäksi pidin levyä pitkän matkaa jotenkin liian ideattomana ja räkäisenä. Pitemmän kuuntelun jälkeen voin sanoa että levy on tuon ajan debyytiksi melkoisen loistava vaikkakin muiden levyjen myötä vasta Deathin levyistä olikin muotoutunut se Death jota varsinaisesti ihailin. Levystä on myös alkuperäistä käsitystäni paljon pienempi harppaus seuraavaan Leprosyyn joka alempana on myös arvosteltuna. Biisit levyllä ovat melko nopeaa huttua rujolla deathmetal otteella, ja biisien aiheet voisivat olla aika suoraan Slayerin levyiltä myöhempien suorastaan henkevien lyriikoiden sijasta. Ja toimiihan tuo. Zombie ritual ja Evil dead ovat levyn ehdottomia suosikkeja ja levyltä voidaan bongata jo jokunen komea kitaraleadi jotka myöhemmin tekivät Deathista juuri Deathin. Tuolloin kolmejäseninen bändi oli keski-iältään hädintuskin kahtakymmentä ylittänyt, ja levyä voidaan paisuttelematta pitää yhtenä deathmetal-scenen debyyteistä. Näidenkin seikkojen puolesta Scream bloody gore laskettaneen palaksi musiikkihistoriaa.

Arvosana : 7,5/10




Death : Leprosy

Leprosy taitaa olla eka levy minkä Deathilta olen käsiin saanut, vuosi taisi olla ilmestymisvuosi 1988 ja oli aikaisempiim bändeihin verrattuna suhteellisen pelottavaa ja brutaalia. Eikä aika ole kyllä himmentävyt levyn tummanpuhuvuutta kuin nimeksi ja levy voitaneen luokitella "Floridadeathin" ensimmäisiksi merkkipaaluiksi. Levyn ja biisien (8kpl) kesto on levylle juuri sopiva ja turhia biisejä ei joukkoon mahdu. Eikä kyllä juuri turhia riffejäkään, koko laidalta tykitetään läpi levyn. Suosikkia on levyltä vaikea nimetä, olkoon se vaikka Pull the plug joka taisikin olla Deathin loppuaikojen ainoa vanha biisi joka kelpasi keikoillekin. Samoin Open casket on jäänyt ehkä ensimmäisenä mieleen. On mielenkiintoista huomata kuinka Schuldinerin riffi/melodiantaju on vielä lapsenkengissä verrattuna myöhäisempään bändin tuotantoon. Mutta kyllähän tuota runttaus/sahausriffittelyäkin kuuntelee ihan mieluusti ja teknisyyttäkin platalta löytyy kyllä sen ajan bändeistä varmasti keskinmääräistä enemmän. Soundit ovat aika roisit mutta kuitenkin melko selkeät. Bändi on kasvanut debyyttilevyltä yhden jäsenen verran (Legendaarinen Rick Rozz, kitara) ja kuvista päätellen 80-luvulle ominaisella tyylillä totisesti mennään otsatukat hulmuten. Rozz on jopa tehnyt yhden biisinkin levylle (Primitive ways). Samoin lyriikat käsittelevät kaikkea kalmanhajuista tyylilleen uskollisena eikä Scuhldinerin myöhäisempien vaiheiden älykkään moniulotteisista pohdinnoista näy vielä merkkiäkään sanoituksia tutkaillessa. Ironiselta tuntuu miehen kohtalon tietäen montaakin tekstinpätkää lukiessa nyt 15 vuoden kuluttua..."Suffering until the end - left to die"

Arvosana: 9-/10



Death : Spiritual Healing

Spiritual healingilla ei suurta harppausta edelliseen levyyn nähden musiikillisesti tapahtunut. Tämä levy määrittää ainakin minun mielessäni myös sitä mitä Death metallilla yleensä käsitetään ensimmäisenä sanan kuultuaan. Soundeiltaan levy on paljon selkeämpi kuin Leprosy tai Scream bloody gore. Biisit ovat laadultaan aika tasaisia ja hyviä perusriffejä viljellään kosolti. Yllättävää havaita että aika on ehkä jo jonkinverran ajanut levyn ohi kun taas esim.Humanin kohdalla se ei tule tapahtumaan koskaan eikä tosin niin kovin vakavasti tämänkään levyn kohdalla. Kai se progenälkä on ksvanut vuosien varrella sitten..8 biisiä, joista en osaa oikein suosikkia sanoa, tasavahvaa materiaalia. Ehkä levyn kohokohdiksi nousevat mm.Nimibiisin kertosäe joka on paras mitä Death metallissa on koskaan tehty ja tullaan tekemään. Myös ehkä Schuldinerin soolo päätösbiisissä Killing spree on myös jotenkin mieleenpainuva kuten myös mielenkiintoinen vuorosoolottelukisa Schuldinerin ja levyn kakkoskitaristin, legendaarisen James Murphyn välillä biisissä Low life. Onhan tässä kaikenlaista, biisejä vaivaa ehkä liiallinen pituus elementteihin nähden mutta eipä voi moittia, tässähän sitä genreä rakenneltiin joten paha kenenkään sanoa mikä oli oikein tai väärin.

Arvosana : 8,5/10




Death : Human

Levyn aloituksessa feidaantuu sisään mieleniintoisesti basaripoljentoa josta kitara aloittaa varsinaisen biisin. Spiritual healing-levyn jälkeen on melkoinen shokki kun tulee ensimmäisessä biisissä jo tuplabasaria enemmän kuin edellisessä levyssä yhteensä. Sean Reinert kyllä polkeee sellaisella innolla ettei tosikaan. Levynä Human on kyllä aikakautensa vaikuttavimpia ja ehkä tähänastisista Deathin tuotoksista isoin harppaus ja tyylimuutos mitä minkään kahden levyn välillä oli. Riffit alkoivat hakea enemmän persoonallisuutta ja kitaraa käytetään moniäänisemmin ja moniulotteisemmin. Basson varressa on Steve Digiorgio jonka bassottelusta saa valitettavan vähän selkoa. Biisit ovat aika simppeleitä ja niissä on paljon tyypillisiä Death metal-elementtejä eikä liikaan kikkailuun sorruta. Iskevintä materiaalia siinä suhteessa Deathilta. Jokainen biisi on klassikko jo syntyessään, suosikkia on vaikea nimetä, ehkä hiukan massasta poikkeava aikanaan videobiisinäkin nähty Lack of Comphrehension voisi olla sellainen veto. Schuldiner yllättää levyn lopulla myös hienolla instrumentaalilla Cosmic sea jossa taitojaan pääsevät esittelemään vähän kaikki. Melko helmiä joista monet säilyivät Deathin ohjelmistossa ikävään loppuun asti: Flattening of emotions, Suicide machine, Together as one, ynnä muuta siihen suuntaan. Schuldinerin lyriikat kääntyivät samoin tämän levyn myötä vakavampaan suuntaan josta ei ollut juuri paluuta muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Tunkkaisen oloinen perussoundi on ehkä jonkinverran häiritsevä mutta kaikesta saa kyllä suurinpiirtein tolkkua joka tärkeintä onkin. Pakkohankintahan tämä kuten kaikki muutkin yhtyeen pitkäsoitot.

Arvosana : 9-/10




Death : Individual thought patterns

Perkele. Deathin viides täyspitkä räjähtää käyntiin sellaisella raivolla ettei tosikaan. Avausbiisi Overactice imagination ei todellakaan lepää sekuntiakaan missään vaiheessa. Levy on selkeästi Deathin tuotoksista poikkitaiteellisin ja siitä ei tämän arvostelijan kohdalla miinuspisteitä tulekaan. Seuraava In human form rauhoittaa menoa tai ainakin nopeutta hiukan, Deathin tyypillisiä riffejä ja tahdittelua parhaimmillaan. Samoilla linjoilla jatkaa myös Jealousy jossa Andy vilauttelee varsin selkeitä King Diamond-viitteitä soolotyyleissään, ihan hyvä. Sitten ehdoton levyn suosikkibiisi Trapped in a corner sisältäen varmaankin Deathin komeimmat kitarasoolo-osuudet. Nothing is everything on tyypillistä Deathia lukuunottamatta varsin kieroa prechorusriffiä. Mainio biisi ja sen lopetukseksi vedetään hihasta vielä lopussa yksi levyn parhaimmista riffeistä. Loistava tunnelma. Ripeä Mentally blind kohoutuu kesken biisib aivan mahtavaan kertosäe-soolo-väliosaan jossa ei kyllä tiedä seuraisiko Chuckin kitaraa vaiko Hoglanin koko ajan mutkikkaammaksi kasvavaa basariosastoa. Levyn nimibiisi onkin hiukan poikkeavaa matskua ajoittain, mm.ratsastuskomppia ei nimittäin kitaralla ole Deathin levyillä juuri tottunut kuuntelemaan joskin Deathimaisesti naamioitu sekin. Destinyn aloittavaa akustista kitaraakaan ei ole aiemmin kuultu Schuldinerin tuotoksilla muistaakseni. Out of touch klassikko siinä missä muutkin. Tällä biisillä kuten joissain muissakin levyn biiseissä käytetään syntikoitakin jota en katso huonolla yhtään vaikka Death on hoitanutkin kaikki hienoimmat juttunsa aina kitaroilla. Levyn päättävä klassikko The Philosopher alkaa hienolla kitaratappingilla ja on levyn päätösbiisiksi pitkine feidauksineen juuri osuva. Eli levyn kokooonpanosta ei ole edelliseltä levyltä seurannut kuin Legendaarinen monitoimibasisti Steve Di Giorgio jonka basso soundeineen on erittäin hyvin tarkasteltavissa levyltä. Rummuissa ensimmäistä kertaa jaloista ja käsistä ripeä Dark angel-paukuttaja Gene Hoglan jolla variaatioita ja visioita riittää niin että meinaa ajoittain lähteä käsistäkin. Kerrassaan mielekiintoista rummuttelua. Ja King Diamondista tuttu Puuhamies Andy LaRocgue heittää muutaman hyvinkin maukkaan soolon tuttuine efektihässäköineeen. Sopii soppaan. Yleisarvosanaa heikentää levyn soundi joka on hiukan ohut ja aavistuksen tunkkainen. No musiikin loistokkuus korvaa senkin. Levyn ilmestymisestä tulee 10 vuotta pian kuluneeksi ja taika on tallella. Suosittelen.

Arvosana : 9/10



Death : Symbolic

Symbolic jäi ainakin itselläni mieleen parhaana Deathin tuotoksena, osat vaan loksahtivat tällä levyllä niin täydellisesti soundeja myöten kohdalleeen ettei sanomista juuri jäänyt. Ensimmäistä kertaa n. 8 vuotta sitten levy aiheutti silmittömän mielenkiinnon lomassa melkoisen ihmetyksen kun levy alkoi Schuldinerin tekemäksi poikkeuksellisen yksinkertaisella kitarariffillä. Pitkään sitä ei tosin tarvinyt ihmetellä, levyn lähtiessä vauhtiin tehokkaat ja vauhdikkaammatkin vaikutteet pääsevät kyllä oikeuksiinsa. Rumputyöskentelyyn mielenkiintoisia juttuja luo toista (ja viimeistä) kertaan Deathin levyllä soittanut Gene Hoglan. Äijän tyyli on sopivan rosoinen, pikkukämmejäkään ei ole peitelty mutta soitto kuulostaakin erittäin inhimilliseltä ja sopii levyn yleiskuvaan hyvin. En usko Schuldinerin ja Hoglanin lisäksi kenenkään muun kovin suurta roolia levyn ja sen toteutuksen suhteen saaneen. Tunnelmapaloja tältä levyltä olen löytävinäni eniten Deathin tuotoksista. Yhtään huonoa biisiä en levyltä löydä ja ehdotonta ykköstäkään on vaikea todeta. Jokainen biisi on melko erilainen, tiukan progemaisen riffittelyn lomasta löytyy myös harvinaisen simppeleitäkin biisejä mm. Sacred serenity. Levyn punainen lanka säilyy hienosti läpi kuunneltaessa ja viimeisen biisin lopussa tuhkasta nouseva kauniin leijuva outro on jäänyt yksinkertaisessa henkevyydessään melkein allekirjoittaneen mieleen komeimpana pitkäsoiton lopetuksena mitä on koskaan aikaan saatu.

Arvosana : 9,5/10



Death : The Sound of perseverance

Viimeiseksi jääneellä Deathin tuotoksella on myös jonkinlainen välityön leima. Levy alkaa Richard Christyn rumpuosuudella joka kuulostaa siltä kun perunoita lapattaisiin kellariin niin perkeleesti. Aloitusbiisi alkaa varsin verkkaiseen tahtiin Deathille ominaisilla kieroiluriffeillä mutta hetken päästä ollaan tässäkin suorastaan pirullisten nopeiden riffien kimpussa. Schuldinerin laulu on muuttunut edelliseltä levyltä käsittämättömän kireäksi kirskunnaksi joka sopii kyllä biisien ilmeeseen ihan mainiosti. Seuraava bite the painin alku on levyn biiseistä hienooin, tosin itse biisikin on kohtuullisen kärkipäätä. Spirit crusherissa on mainiota riffittelyä ja ajoittain palataan jotenkin hyvin vanhan simppelin Deathin tyyliin. Story to tell on hiukan hitaampi mutta varsin tehokas biisi. Flesh and the power it holdsissa on levyn ylivoimisesti hienoimmat kitarapätkät. Mutkikkaan alkuriffittelyn jälkeen tulee niin käsittämättömän hieno riffittely ettei kitaroilla moista harmoniaa uskoisi aikaan saavan. No sitäkään ei tyypillisesti tehdä kuin tasan pari kierrosta jonka jälkeen päästetään biisi vauhtiin eikä ennen loppua levätä. Voice of the soul on akustisen ja muutaman sähkökitaran voimin väsätty instrumentaali ja uskomattoman hieno sellainen vaikka kuulostaakin ihan samalta istumalta sävelletyksi, tosin voi sellainen ollakin. To forgive is to suffer mättää aika mallikkaasti myös monimutkaisia kuvioita eetteriin. Varsinaisen levyn päättävä A moment of clarity kuulostaa jotenkin hiukan hajanaiselta tuotokselta, joskin siinä on muutama aika hyvä riffi seassa. No ei juuri yleisarvosanaa heikennä kuitenkaan. Deathin lopetusbiisille tyypilliset pitkät feidaukset lopettavat tämän biisin, jonka jälkeen tulee coverointi Judas Priestin legendaarisesta Painkilleristä. En aikanaan tätä vetoa oikein ymmärtänyt, lähinnä koska Death ei ole juuri mitään koskaan koveroinut. En ehkä ymmärrä vieläkään mutta suotakoon asia kun Schuldiner kerran Priest-fani oli tiemmä. Ehkä tämä siksi että levylle tarvittiin pituutta enemmän(?) Itse koveri vedetään hiukan ylitempoon mutta hanskassahan se pysyy kuitenkin, joskin Brutaalit vokaalit meinaavat lähteä käsistä jo alkumetreillä. Ensimmäisen ja viimeisen kerran kuullaan Schuldinerin laulavan tai ainakin yrittävän nuottiin. Kuuleeko joku muu legendaarisen Rob Halfordin äänen seassa biisin loppuosion kertosäetoistossa?? Ei ole kuin promoversio koskaan tästä levystä ollut jostain syystä hyllyssä ja informatiivinen osuus on sen kansissa rajoitettu. Joka tapauksessa raisu veto oikeastaan juuri noiden laulujen osalta. Levyn soundit ovat aika naturaalit ja aika vähän mitään on siloiteltu, ajoittain kuulostaa siltä kun biisit olisivat kerralla vedetty purkkiin. Biisit eivät yllä aivan Symbolicin biisien tasolla mutta eivät ole kyllä huonojakaan. No hyvältähän levy kuulostaa kuitenkin. Ja näitä ei tule enää lisää.

Arvosana : 8,5/10



Death : Live in L.A. (Death & Raw) DVD

Enemmän kuin kauan odotettu Deathin livevideo on kuvattu bändin viimeiseksi jääneeltä The Sound of Perseverance-kiertueen Amerikan osuudelta joulukuussa 1998. Paikkana on legendaarinen Whisky A Go-Go-Klubi joka ei todellakaan ole edes Tavastian luokkaa kooltaan. Sinänsä hyvä näin koska bändi/yleisökemia toimiikin tämän bändin kohdalla paremmin tämänkaltaisessa pienessä tilassa. Pimeässä soivan intron jälkeen täräytetään avausbiisinä The Philosopher käyntiin kuten ainoalla näkemälläni Deathin keikallakin. Toimiva aloitus, ja tunnelma on muutenkin melko käsinkosketeltava. Bändi ei todellakaan ole niin paskanjäykkä livenä kuten on kuuluvasti toitotettu, basistikin veivaa tukkaa lentoon välillä jopa niin että meinaa saada minunkin hyväksyntäni. Schuldiner soittaa asiaankuuluvasti ilman paitaa alusta lähtien. Uutta matskua perään, Spirit crusher pelaa kuin tauti. Sitten todellista muinaishittiä, Individual thought Patternsin paras biisi Trapped in a Corner. Shannon hallitsee yllättävänkin hyvin Andy laRocguen soolo-osuudet, no pientä kämmiä siellä täällä mutta niitä nyt tältä levyltä löytyy muutenkin. Tässä vaiheessa alkaa jo bändikin hiukan muuten hikoilla. Scavenger of Human Sorrow on kelpo veisu mutta osoittautuu livebiisinä ehkä turhan pitkäksi, olisin vaihtanut mieluusti pariin klassikkoon. Valheelle ja petokselle rakennettu vuori, Crystal mountain lähtee melkoiseen ylitempoon ja soutelee hiukan levyn nopeuksiin verraten ainakin välipätkän suhteen mutta ei hätiä, mahtava veisu! Sound of Perseverancen biiseistä varmaan mieluisin, Flesh and The power it holds nähdään seuraavana jonka jälkeen Symbolicin tavaraan, Zero tolerance hoidetaan pois kuljeksimasta. Sitten yllättävä veto, ikivanha Zombie ritual kaivetaan esiin ja kyllähän se teknisempään tuotantoon tottuneena hiukan ankealta kuulostaa mutta menköön. Yleisöltä tuntuu saavan melkein raivokkaimmat huudot kuitenkin ja innokkaimmat crowdsurfaavat täpöllä. Lavalle ei taida kukaan päästä, siitä pitää mm.karsean otsatukan omistava viiksivallu tiukasti huolen. Basisti huomaa pystyvänsä taas moshaamaan simppelimmän biisin lähes läpeensä. Schuldiner ei päätään heilauta kertaakaan koko keikan aikana. Ei hänen tarvitsekaan, hän on kurko. Jahas, sitten lyödään Humanilta hittiä tuubiin, Suicide machine ja Together as one toimivat hienosti peräkkäisinä. Itseasiassa mieluusti olisin jotain muutakin k.o levyltä kuullut mutta eipä osunut tähän settiin. Onneksi Symbolic-levy onkin huomioitu aika hyvin biisilistalla ja Empty words saa peräänsä levyn nimibiisi Symbolicin. Tämän jälkeen Schuldiner spiikkaa jotta alkais olla bileet ohitse ja settiä joudutaan lyhentämään parilla biisillä ajanpuutteen vuoksi. Vitun ruojat! Odottamaton huumoriveto, Charlien enkelit-tunnari vähän modifioituna toimii introna odotettuun päätösbiisiin Pull the Plug, jonka jälkeen pakolliset hälinät loppuun ja Schuldinerin Keep the Metal faith alive-toivotukset lopettavat keikan. Kerrassaan realistinen kuvaus keikasta kaikenkaikkiaan. Hiki roiskuu ja yhtään ainutta mokaa ei ole peitelty myöhemmin studiossa. Sounditkin on käsittääkseni DVD:lle otettu suoraan pöydästä. Eivät ole kauneimmat mahdolliset mutta silti todella hyvin tarkasteltavissa. Ainoa isompi miinus on vähäinen huomio rumpalin työskentelyyn, yksi extrakamera rumpalin takaviistoon olisi tehnyt tästä tuotoksesta lähes täydellisen.Kitaratyöskentelyä onneksi pääsee seuraamaan koko rahan edestä. Niin no joo olisihan jotain spesiaalia esim.takahuonehäröilyä ollut kiva nähdä myös levyllä mutta eipä jaksa valittaa. Tästä kunnon keikkavideo joka kuuluu kiistatta parhaimpiin ilman yhtä ainutta varsinaista tehokeinoa.

Arvosana : 9/10


Deicide: Stench Of Redemption

Stench Of Redemption on melkein raikkaampi levytys kuin edellinen Deicide-kiekko, löyhkäävyydestään huolimatta. Bentonin tunnettu moniäänitulkinta on edelleen paikallaan, samoin villit kitarasoolot. Hoffmanien tilalle kitaraan tulleiden Jack Owenin ja Ralph Santollan työskentely on mukavan roisia ja improvisoivaa. Tämä antaa muuten tönkkösuolattuun yleisilmeeseen mukavaa piristystä. Vauhtia ja vaaraa piisaa myös Steve Asheimin rumputulessa, eikä taida onneksi olla Pro toolsilla siloiteltua edes lopputulos, sen verran lentävältä meininki kuulostaa. Biiseistä ei sen kummemmin nouse muutamallakaan kuuntelulla mitään esiin, mukavia melodioita ripotellaan synkkyyden päälle ajoittain hyvinkin epäkorrektisti ja tarpeettomastikin. Lopputulos on kuitenkin sellainen, että ainakin allekirjoittanut jaksaa painaa levyn pyörimään useammankin kerran.

Arvosana: 8+/10

Arvostelu lisätty 17.12.2006


Down Within: The Heist Begins Here

Hardcorea? Jotain tämän sukuista tämän pitäisi olla, mutta en kyllä lähtisi hardcoreksi sanomaan muuta kuin ehkä kielisoittimien vireen osalta. Melodista riffittelyä jenkkipunkkiasenteellahan tämä on, mutta itse musiikki taas menee sävellyksen osalta enemmänkin metallilaariin. Brittein saarilta ponnistavan bändin keski-ikä on 18, johon nähden jälki on kyllä todellakin vakuuttavaa.

Omimman leimansa Down withinin musiikkiin tuo harvinaisen haistatteleva lauluääni, joka esitetään myös ajoittain puhtaalla ja äärimelodisella ulostuksella. Biisit ovat kitarajuhlaa ja monipuolista sellaista onkin, sävellyksinä jokainen veisu on kutakuinkin aukoton ja sopivan huolittelematon lopputulos antaa mukavan rennon vaikutelman. Pidemmänkin kuin EP:n keston verran tätä kehtaisi kuunnella.

Arvosana: 3,5/5

Arvostelu lisätty 22.10.2007


Echoes Of Eternity: The Forgotten Goddess

Nyt osuikin eriskummallinen konsepti haarukkaan. Echoes Of Eternity tahkoaa ultratiukkaa melometallia, missä ei sinänsä ole mitään erikoista, mutta laulaja tekee sellaisen säväyksen touhuun, ettei tiedä mitä mieltä lopputuloksesta olisi. Francine Boucherin tuutilaulumainen tulkinta on äärimmäisen tehotonta, mutta jollain tapaa se tekee yhtyeelle selkeästi oman soundin, jota ei ainakaan hevillä unohda. Samoin oman leimansa lyö akustisen kitaran maukas esiintyminen siellä täällä.
Biisit ovat itsessään svedutyylisen melodisen kitaroinnin ystävälle kelpo tavaraa, joskin vähän vähempikin näppäryyden esittely riittäisi paikoin. Liialliseksi sekoiluksi eivät kappalerakenteet kuitenkaan riistäydy pienestä hajonnastaan huolimatta. Kyseessä on debyytti, jonka esittäjän jotenkin haistan vielä etsivän musiikillista suuntaansa, pientä yliyrittämisen makua on havaittavissa levyä kokonaisuutena ajatellen. Pikkukoukeroisten sävelien suosijoille varmasti katsastamisen arvoista kauraa.

Arvosana: 2,5/5

Arvostelu lisätty 03.05.2007


Ektomorf: Instinct

Unkarilaisen Ektomorfin uusin levy tarjoaa maastohousunmakuista parin soinnun pomppumetallia aggressiivisella sanomalla. Vaikka hyvin hyökkäävän ja vihaisen oloisia hetkiä levyllä löytyykin, on todettava että tällä kertaa ei pistä niin kauheasti pelottamaan. Mikäli Sepultura ei olisi ikinä lähtenyt heimohömpötyksiin ja Max Cavalera olisi lopettanut musiikinteon, tämä voisi ollakin ihan kovaa kamaa. Nyt en vaan usko, että tähän lajityyppiin enää kenelläkään voisi olla mitään järkevää lisättävää. Tai ei ainakaan näemmä Ektomorfilla. Lisäksi hemmojen suunkin voisi varmaan pestä saippualla ja keksiä järkevämpää huudettavaa, youarefullofshitmotherfuckerenemyihateyou-linja ei oikein tahdo tasaisella toistolla kantaa levyllistä. Ei vaikka kuinka sitä räkä lentäen toitotetaan. Joillekin tällainen tyhjä uhoaminen varmaan antaa jotakin, mutta allekirjoittanut ei ainakaan tämän tahdissa pompi eikä meso tahtiakaan. Kuuluivatpa äijät mihin heimoon tahansa.

Arvosana : 1/5



Emperor : Anthems to the Welkin at Dusk

En ole ehkä tarpeeksi true arvostelemaan koko Keisarin levyjä senkään puoleen että tämä levy on ensimmäinen tuotos mitä olen varsinaisesti ekana kuunnellut reilummin bändiltä. Mutta juuri tämä levy on se mitä bändi ei pystynyt koskaan fiilikseltään ylittämään myöhäisemmillä tuotoksillaan. Levy starttaa Al svartr Introlla joka on jo käsittämättömän kalmanhajuinen verkkainen johdanto siihen mitä tuleman pitää, yltyessään sotatorvien säestämään messuun Ihsahnin mahtipontinen "I am the eternal power, I am the Emperor!"-huuto ei voi jättää kylmäksi. Pian päästään ekan biisin Ye Entrancemperiumin kimppuun. Biisi lähtee simppelin rujosti ja suorastaan käsistä. Kaikki mahdollinen tapahtuu jo suunnilleen ennen puolen minuutin rajapyykin ohitusta. Biisi on tottumattomalle sekamelska josta ei takuulla saa tolkkua mutta ideaa löytyy kun perehtyy, komeita stemmalauluja keskiajan tyyliin, suvantoja ja komeita osuuksia on ympättty sekä myös perkeleellistä runttausta. Sama meno jatkuu seuraavalla Thus spake the Nightspirit-biisillä. Meininki on kieltämättä yhtä kaaosta josta kiinni saaminen ja jyvälle pääse on melko palkitsevaa. Biisin lopussa hidastetaan yhteen levyn hienoimmista fiilistelyistä, yön hengen voi aistia Ihsahnin kerjätessä sitä sulkemaan sielunsa syleilyynsä. Mahtavaa. Ensorcelled by Khaos on kyllä sellaista kaaosta että oksat pois, sekuntiakaan ei levätä missään vaiheessa ja normaali Thrashikomppi seassa alkaa tuntua slovarilta. Synat koristelevat muikeasti sahaavia riffejä. Biisin keskivaiheilta alkaa käsittämättömän kaunis pianolla maustettu hitaampi väliosio, jonka jälkeen taas päästetään pässi irti. Videobiisi The loss and curse of Reverence on varmaankin ekoja biisejä levyltä ja on tullut myös videoltakin tsekattua. Mielenkiinotoista on Ihsahnin rääkäisy alkussa joka kestää varmaan minuutin. Erittäin paljon tämän levyn näköinen biisi. Sitten ehkä mieluisin biisi levyltä, Acclamation of Bonds. Mahtavia simppeleitä synajuttuja jotka ovatkin ajoittain melko tyypillistä blackmetallia mutta edukseen on taas sekaan laitettu muitakin elementtejä ja kieroilua. With strenght i burn on ehkä levyn suoraviivaisin veto ja myös aika kärkikolmannekseeen kipuava tasoltaan. Tosin mahdotonta määritellä ehkä sitäkään kun on niin majesteettista materiaalia. Keskivaiheilla laitetaan taas kuorolaulusta mittaa mallikkaasti. The wolf is no longer free. Sen jälkeen varsinaisen levyn outro The Wanderer joka on omiaan lopettamaan hienoimman Bläkkisrieskan mitä on minun käteeni osunut. CD:n bonusversiossa on myös pari bonusta, mm. Pelkkä syntikkapimputus Opus a Satana joka on ihan mielenkiintoinen, sekä mm. The loss and curse of Reverence-livetaltiointi joka ei yllä millekään tasolle verrattuna myöhempiin Emperial live Ceremony-tuotoksiin. Levyn soundeista voisi antaa enemmän kuin yhden miinuksen mutta ne kuuluvat asiaan niin paljon ettei voi, kuitenkin kyse on blackmetallista ja mitään en levystä muuttaisi, kaikesta saa selvän kuitenkin. Soitto on ajoittain hiukan häilyvää mutta myös se sopii yleiskuvaan hyvin. Ja jokainen bändin livenä nähnyt voi sanoa ettei kyseesä mitään erityisiä rähmäkäpäliä ole kuitenkaan. Hienoa musiikkia, hienoa lyriikkaa, hienot kannet, Vitun hieno Bändi.

Arvosana : 10-/10



Emperor : IX equillibrium

Anthems to the Welkin at Dusk loi melkoiset odotukset seuraavalle studiokiekolle IX Equillibriumille. Levyn aloitus, tehokkaan kireä Curse you all men, Decrystallizing Reason , Sekä eeppinen An Elegy of Icaros luovat kyllä levylle melkoiset puitteet mutta kyllä parissssa biisissä lipsutaan kieltämättä ajoittain ideattoman kohkauksenkin tai riffittelyn puolelle jota ei vaan miellä niin majesteettiseksi kuten Emperorin musiikin on tottunut helposti mieltämään. No eihän levyltä löydy kuitenkaan kuin pari vetoa jotka luokittelen keskinkertaiseksi joten ihan onnistunut settihän on kyseessä kuitenkin. Ihsahn on kieltämättä muusikko ja laulaja vailla vertaa, eipä näin komeita puhtaita osuuksia usein kuule blackmetallissa esitettävän. Tsekatkaa vaikka An Elegy of Icarosin mahtavat lauluosuudet. Äijä osaa kyllä varioida ääntään kaikkeen mahdolliseen puhtaasta silkkaan kärinään korkean falsetin kautta. Yksi maailman tylyimmistä rumpaleista, Trym paukuttaa levyllä nahkaa kuin heikkopäinen, tulee muutamassakin kohtaa biisejä mieleen etteikö jo puoletkin vähemmän basaripoljentoa riittäisi. No eipä tietenkään riitä, hölmö kysymys. Erittäin mielenkiintoista rumputyöskentelyä. Ja kitaratyöskentelystä puhumattakaan. Hyvä tuotos kaikenkaikkiaan, sekoitus progeilua ja melodista extrememetallia. Soundit ovat selkeytyneet Anthemsilta huomattavasti ja kaikesta saa jopa selvänkin aika helpostikin. Kyllähän tämä tsekkaamisen arvoinen lätty on. Mutta parempaankin bändi pystyy...

Arvosana : 8/10



Emperor : Prometheus - The Discipline Of Fire & Demise

Viimeinen naula Keisarin arkkuun. Eli bändi ilmoitti jonkin aikaa aiemmin ettei enää keikkaile ja myöhemmin Prometheusin olevan bändin viimeinen julkaisu. Olisipa joku ehkä olettanut että "bändi" sylkee ulos väkisin väännetyn lätyn josta asia paistaisi suoraan läpi. Mutta ei. Levy huokuu jonkinlaista sentyylistä fiiilistä ajoittain siinä mielessä että biisien sovitukset on voitu tehdä huomattavasti vapautuneemmin kun ei jatkoa niiden suhteen tarvitse miettiä, mutta on kyllä niin tiukka ja tosissaan tehty majesteettinen paketti että oksat pois. Vakavimmat norskifanit tämä levy saa varmasti raivoihinsa, jolleivät jo menettänyt toivoaan IX-levyn myötä. Peruskamaa perusjuntille tämä ei ole. Bändistä on hioutunut sellainen Blackin, progen ja yleensäkin musiikillisen taiteen timantti ettei moista ole. Paljon enemmän kaikkea kuten luvattiinkin. Jäsenten soittotaitoa en jaksa alkaa ylistämään sen kummemmin, katsokaa vaikka Emperial live ceremony niin siitä saa käsityksen asiasta. Levyllä on vauhtia enemmän kuin yhdelläkään aiemmalla minun tutkintani mukaan ja se alkaa jo jossain määrin häiritsemään kun jokainen biisi ainakin alkaa tuhatta ja sataa. No ei se mitään, pää ja häntä löytyy kyllä. Kuuntelukertoja levy vaatii todella paljon ennenkuin siitä jyvälle pääsee. En ole blackmetallin asiantuntija, on vaikea kuvitella mikä voisi olla esikuvana tällaisen musiikin tekijälle, ehkä vastaus voisi löytyä klassiselta puolelta helpommin kuin hevipiireistä. Enemmän olisin ehkä vielä halunnut sitä tiettyä majesteettisuutta biiseihin kuten Anthems-levyllä suorastaan huokuu. No ei mitään, hyvä näin koska teos on kuitenkin äärimmäisen persoonallinen sekamelska jossa kaikelle on oma paikkansa. Kuten jo mainittu, levy vaatii täydellistä keskittymistä ja paljon ennenkuin siitä saa jujun irti (kesken on itselläkin), ymmärrän täysin jos joku ei jaksa näin tehdä, helpommallakin pääsee toki. Mutta voi sanoa että bändi lopetti niin tyylikkäästi uransa kun se vaan on mahdollista. Toki jokin Suomeen ulottuva rahastus-jääähyväiskiertue olisi ollut poikaa mutta eivätpä taida Ihsahn & Kumppanit moisen hömpötyksen perään juuri olla. Ja never say never..

Arvosana : 9/10



Emperor : Scattered ashes - A Decade of Emperial Wrath

Viimeinen naula keisarin arkkuun. Reilu vuosi sitten toimintansa lopettaneen Emperorin elämänkaarta on koottu esittelemään tyylikäs kahden cd:n kokoelma. Väriltään musta ykköslevy on koostettu melko yllätyksettömillä hittivalinnoilla bändin neljän varsinaisen studiolevyn biiseistä. Yhtyeen huikeaa evoluutiota voi vain ihailla muutenkin kuin soundien kohdalla, levy tosin ei etene kronologisesti. Alkuaikojen suoraviivaisemmasta runttauksesta siirrytään loppua kohden hyvinkin yksityiskohtaiseen ja progeilevampaan ilmaisuun. Emperor ei jämähtänyt monen lajitoverinsa tavoin juurilleen, vaan toistuvasti etsi uusia, monimuotoisempia keinoja ilmaista majesteettista musiikkiaan. Monille liiallisella teknisyydellään Emperor onnistuikin karkoittamaan osan demoaikojen true-faneistaan, mutta veikkaisin helmiä löytyvän avarakatseiselle kuuntelijalle bändin joka aikakaudelta. Toiselle, hopeanväriselle levylle on kerätty bändin harvinaisempaa tuotantoa, covereita, aikaista demoilua, remixiä, sekä 7-tuumatavaraa. coverointiin joutuu mm. Bathoryn A Fine day to die, sekä Mercyful faten Gypsy. Hopeinen levy ei sinänsä yhtä suuria elämyksiä tarjoa kuin musta, mutta tällaisen julkaisun yhteydessä osoittautunee monille kuitenkin varsin mielenkiintoiseksi. Kaikenkaikkiaan kokoelma ei musiikkinäkökulmasta tarkasteltuna tarjoa juuri uutta faneille joilla tuotanto jo hyllystä löytyy. Bändiin vasta tutustuvalle voi ainakin suositella pakettia lämpimästi. Hieno läpileikkaus bändistä, joka onnistui suuruudestaan huolimatta säilyttämään aina tietynlaisen kulttiasemansa. Parhainta herkkua olisi jonkinlainen bändin historiikin julkaisu Dvd:llä, mutta pelkäänpä että moinen jäänee ikuiseksi haaveeksi.

Arvosana : 8+/10
Arvostelun löydät myös Hamara 2/02-lehdestä
Hamara-lehden sivut



Emperor: Live at Wacken Open Air 2006 – A Night Of Emperial Wrath

Emperorin ajoittainen nousu haudasta lopettamisensa jälkeen ei ole tuntunut ihmisiä haittaavan ja vielä vähemmän haitannee vihdoin laadukas keikkataltiointi. En liene ainoa, ketä on risonut paikoin puutteellinen ja haparoitu Emperial Live Ceremony- DVD, jonka kanssa nämä vuodet on joutunut elämään. Bändi lunastaa julkaisulla perintöään mallikkaasti ja ottaa 60000 hengen Wacken- yleisön haltuun. Pääpukarina loistaa luonnollisesti aristokraattinen keulahahmo, vähäeleisen arvokas ja itsetietoinen Ihsahn, jonka ei isommin tarvitse yleisöä kosiskella.
Pääkonsertin ohella levyllä on ohuelti extraa. Bootleg- pätkät 2006-2007 keikoilta eivät toki pärjää massiivisen pääkeikan rinnalla, mutta haastattelupätkät, erilaiset tuokiokuvat plus miljoona huutavaa fania eri maista tarjonnevat jollekin jotain. Kiintoisinta lisäosiossa on ehkä kuitenkin Ihsahnin ja Samothin yhteinen kitaratuokio klassikkojensa parissa Guitar World Magazinen tilaisuudessa.
Viimeiseksi naulaksi Emperorin arkkuun tästä ei ole (tuskinpa oli tarkoituskaan), sellaiseen kaivattaisiin läpileikkausmaisempaa lähestymistapaa bändin urasta. Hyväsoundinen show suuren yleisön edessä onnistuneella toteutuksella on joka tapauksessa melkoisen mieleistä ja jylhää katsottavaa. Biisilistakin sisältää lähes pelkkää hittiä, joskin viimeisimmäksi jääneeltä Prometheus- kiekolta ei ole mukaan tarttunut kuin yksi ainukainen veisu. Mainittakoon vielä, että extra- osion ja koko levyn päättää osuus 2007 Tuska- festivaaleilta. Majesteettisen outron pauhatessa ja Ihsahnin viskatessa pyyhkeensä kesäiseen yleisöömme, ei ole kyynel tälläkään kertaa kaukana. Älä ole kuollut, keisari.

Arvosana : 3,5/5
Arvostelun löydät myös Infernon numerosta 66
Inferno- lehden sivut



End Of You : Unreal

End Of You:ssa virtaa osittain pohjoisen Suomen verta, joten ei ihmekään että musiikin suhteen rimoitus tuntuisi olevan hiukan keskitasoa korkeammalla. Bändin debyytti esittelee kypsähköä ja haikailevaa "hittiheviä", jossa instrumentaalinen johtajuus lankeaa tasajakoisesti niin kitaramurinalle kuin koneillekin. Jotenkin kaukaisesti tulee Valon Villen retkueen touhut mieleen, joskin modernilla ja metallisemmalla ulosannilla. Unreal startataan verkkaisesti tunnustellen, mutta tuotapikaa aletaankin hämmentelemään vaihdekeppiä minne milloinkin hyvältä tuntuu. Läpi levyn voi aistia selkeää voimaa, mutta samalla myös tyyneyttä ja paineettomuutta. Pienintäkään yliyrityksen makua ei voi maistaa missään, mikä on ensimmäiselle levytykselle huomionarvoinen seikka. Vaikka kyse onkin näin yksinkertaisesta ja ei niin persoonallisestakaan musiikkilajista, on se vaan temppu tehdä tarttuvat sävelkulut niin että niissä leijuu persoonaakin mukana.

Arvosana : 8/10



Engine Of Pain: I Am Your Enemy

Hollantilainen Engine Of Pain on saanut valmiiksi ensimmäisen täysmittaisen levynsä, jota kehtaa esitellä. Jälkeä ei todellakaan tarvitse hävetä, mutta eipä bändillä loppujen lopuksi ole paljoa omaa tarjolla. Yhtyeen ulostamat nopsat riffit ovat nimittäin sitä sorttia, että niitä pursuaa jo valmiiksikin vähän joka maan alan yrittäjältä. Vaikka olisikin kova hoppu jonnekin niin sisältöä voisi vähän loihtia moniulotteisemmaksi, joskin perinteistä farkkuliivinkuluttajaa tämä saattaa piestä tällaisenaankin.
Levyä kuunnellessa ensimmäisenä jää mieleen muovimainen tuotanto, eksakti kitarointi ja tasapaksu, joskin ihan raivokkaan oloinen vokalisointi. Erityisen hyviä biisejä ei takaraivoon iskostu muutamista pikku jipoistakaan huolimatta, vaikka suorastaan toivoisi. Loppupäässä levyä ämyreistä kajahtaa muutama tunteitakin nostattava hetki ilmoille, mutta sittenhän I Am Your Enemy feidaantuukin jo pois, onneksi esitys ei sentään ole ainakaan pituudella pilattu. Jos viholliset oikeasti ovat tätä luokkaa, oletan jatkossakin olevan varsin turvallista kävellä kaikessa rauhassa kädet taskussa.

Arvosana: 2/5

Arvostelu lisätty 03.05.2007


Evanescence : Fallen

Tämän bändin hittiin (Bring me to life) on väkisinkin törmännyt radiokanavilla. Käynnistää luonnollisesti inhoreaktion jossain määrin, yleensähän näillä bändeillä ei ole kuin juuri se yksi ainut biisi jolla koitetaan saada levyä myytyä. Mutta väärinpä meni. Melkoinen yllätys sinänsä, levyllähän on melko vaihtelevaa matskua ja kaikenkaikkiaan en muutamalla kuuntelulla löydä yhtään paskaa vetoa. Hienoja mollivoittoisia ja ajoittain sopivan rankkojakin biisejä, taitavan oloisen Amy Leen naislaululla höystettynä. Yleisilmettä saadaan vähän koko perheelle sopivaksi hiljentämällä välillä meininkiä esim. jättämällä vain laulaja sekä piano kehään. Biisit sijoittuvat 4-5 minuutin väliin kuten hittien pitääkin, mitään ei ole liikaa tai liian vähän. Levy on myynyt ilmeisestikin kuin häkä ja tällä kertaa ei lainkaan turhaan. Ajoittain itse Evanescencen musiikki voisi olla lähellä esim. Linkin parkia, toisaalta taas iisimmät pätkät tuovat hetkittäin mieleen kaikkea muuta, niin sinfonisista elementeistä on kyse vaikkakin melko yksinkertaisilla aineksilla. Muutama erittäin tarttuva ja yksinkertaisesti hyvä kitarariffikin on sekaan saatu esim. Tourniquet. Ainutlaatuinen debyytti kaikenkaikkiaan, mielenkiintoista nähdä mitä tästä bändistä vielä kuuluu. Vaikea sanoa kuinka levy kestää kuuntelua, mutta melko yllättäviä reaktioita saa ainakin toistaiseksi allekirjoittaneessa aikaan.

Arvosana : 8+/10



Evergrey: A Night To Remember DVD

Ruotsin tummahko powerprogeylpeys juhlistaa uraansa kasaamalla niin kovan ja mielenkiintoisen DVD-julkaisun että heikottaa. Pakettiin tutustumisen jälkeen voi vain surkutella kuinka pienelle huomiolle Evergrey on ainakin kotimaassamme jäänyt. Yhtyeen diskografiaan kun ei heikkoja hetkiä juurikaan mahdu seitsemän levyn ja vastaavan vuosimäärän ajalta.
Vastaavalla taidolla ja huolella toteutetun tuplalevyn lippulaiva on luonnollisesti parisenkymmentä hittiä sisältävä näyttävä konserttitaltiointi. Bändin tuotantoa leikataan läpi jousisektion ja taustakuorojen kanssa niin sydämellä, että liikuttuminen ruudun edessä on lähellä. Soundipuoli on jätetty livemäiseksi eikä soittoonkaan ole jälkikäteen tehty korjauksia. Livekokemus paikan päältä on varmasti ollut otsikon mukainen.
Kakkoslevylle on kasattu lähes kaikki mahdollinen mitä ikinä kukaan voi keksiä, ainoastaan tyypillisen typerät galleriat on jätetty pois. Materiaalia on muhkeat 6,5 h, jonka aikana käydään läpi erilaisia hetkiä bändin alkuajoista lähtien. Kiertuemateriaalia, haastatteluja yhdessä ja erikseen, soitinesittelyjä, studiopätkää ym. tekniikkaa ja luonnollisesti kaikki ilmestyneet videot.
Levyä on helppo suositella kaikille melodisen hevin ystäville ikään katsomatta. Evergreyn musiikista on yksinkertaisesti vaikea olla pitämättä, ja tutustumisvälineenä A Night To Remember puolustaa takuulla paikkaansa. Kaunista, kaunista!!


Arvosana : 4/5



Excalion: Primal Exhale

Keskisuomalainen ryhmä on lähtenyt melodisen powermetallin tielle kohtuullisen vahvoin eväin. Tuolla tiellähän ei ole helppo erottua joukosta, mutta kaiketi aina helppo saada kannattajajoukkoja. Excalion uppoaa omalla kohdalla juuri siihen kohtaa skeneä, jossa en yleensä orkestereita erota toisistaan juuri millään. Debyytti Primal Exhale sisältää tasaisen vahvaa ja harkittua tavaraa, eikä toteutustakaan voi mennä moittimaan.
Bändillä on jo vähän ikääkin, ja soitto kuulostaakin vankalta ja vaivattomalta. Myös laulaja Pääkkösen kiekuminen on varsin komeaa kuultavaa, vaikka ääni ei alan standardeista poikkeakaan. Bändi pysyy läpeensä hyvin ideassaan kiinni, vaikka perushevin koloja kaivellaan moneltakin suunnalta. Massiivisen hienoja ja mieleenpainuvia hetkiä levylle kyllä mahtuu, mutta paikoin jää tunne, että kyllä tämäkin oli jo jossain aiemmin kuultu. Ja varmaan onkin.
Varmasti toimiva ponnahduslauta yhtyeelle, mutta tämän päätteen äärestä ei enempää pisteitä ennen radikaalimpaa ja erikoisempaa lähestymisyritystä. Ja lopuksi tärkeä imago-neuvo: Hiuksien kasvatus kannattaa aloittaa jo nyt, eikä silloin kun levyt mahdollisesti alkavat myydä (kuten tässä maassa usein tuntuu olevan tapana).


Arvosana : 5/10


Farmer boys : The Other Side

Poikain neljäs sadonkorjuu ei harppaa tyylillisesti niinkään isoa askelta kuin edeltäjänsä, hiukan rauhoittuukin ehkä. Samat elementit jälleen läsnä, omaleimaista ja tuhtia säröriffittelyä erikoisen tarttuvilla melodioilla & lisäsäksätyksillä. Oma tyyli on selkeytynyt, Pantera & Metallica ym.peruspumput eivät enää juuri läpi paista. Mukana on jo pari kevyempääkin biisiä joita ei metalliksi enää voi mieltää. Yksinkertaisuudestaan huolimatta biisit avautuvat yllättävän hitaasti, mutta perehtyminen palkitsee. Bändi tuo mieleen jopa naapurin Kentin rujommin ja astetta progemmin runtattuna. Jälleen erityinen vahvuus ja olennainen osa soundista on Matthias Sayerin miellyttävän karhea vokalisointi. Upeisiin kertosäkeisiin on ujutettu stadionia aiempaa reilummin, onnistuneiden melodiarakenteiden lisäksi kiitosta tästä myös kannuttajalle. Äijä polkee ajoittain basariaan siis aivan discofiiliksissään, kuten Popedan Arska konsanaan. Kyllä, The Otherside yltää edeltäjänsä tasolle, ohitse ei kuitenkaan.

Arvosana : 4/5
Arvostelun löydät myös Hamara 1/03-lehdestä
Hamara-lehden sivut



Fear factory : Demanufacture

Demanufacturella Fear factory sai määriteltyä itselleen debyyttilevystä hyvinkin paljon poiketen omanlaisensa tyylin josta bändin tunnistaa edelleen ekan soinnun kajahtaessa ilmoille. Lähes koneen tarkkuudella (tällä levyllä ei kaikkea soitettua korjattu vielä pilkuntarkaksi Pro toolsilla) yhteen sahaavat Basarit/kielisoitinsahaukset yhdistettynä suhteellisen vahvaan puhtaaseen ja särötulkintaaan ála Burton C.Bell sekä syntsaa ja efektejä sopivasti ripoteltuna tekivät selväksi mitä Fear factory on. Soundimaailma on erittäin konemainen, studiosta on varmasti otettu lähes kaikki irti, kitarat kuulostavat erittäin teolliselta ja ovat melkoisen tarkkoja soitannoltaan, kuten myös varmaan bassokin mutta sille ei tässä musiikissa mitään erityisroolia anneta. Musiikki itsessään on suhteellisen yksinkertaista idealtaan mutta ei varmasti helpointa toteuttaa esim.livenä koska on aikalailla tarkkuutta vaativaa rytmiryhmän kannalta. Huonoja biisejä ei levyltä löydy, vahvan alun jälkeen vaihdetaan biisien tyylejäkin omien raamien sisässä ihan riittämiin, eli puulta ei maistu vaikkakin perusidealtaan biisit eivät paljoa poikkea. Joidenkin mielestä tämä on Fear factoryn ehdottomasti paras tuotos, itse en osaa kolmea viimeisintä levyä paremmuusjärjestykseen laittaa koska jokaisella on paljon hyviä elementtejä tarjolla. Raivoa ja inhimillisyyttä tällä kiekolla ehkä eniten löytyy kuitenkin vaikka eivät myöhemmätkään tuotokset toki tuutilauluja sisällä. Tsekkaamisen arvoinen, FF-puusta on moni nyky Nu-metal bändi veistänyt ideoitansa. Samaan ei toki kukaan pysty.

Arvosana : 8,5/10




Fear factory : Obsolete


Jumalauta. Tämähän on kyllä mielestäni täydellisin levy mitä Pelkotehdas koskaan on saanut aikaiseksi! Jo levyn alku on nimensä mukainen : Shock. Yllättävää kyllä tästä saa kunnon stereoilla kuunneltuna huomattavasti enemmän irti kun alunperin luulisikaan. Sen verran on meinaan matalia juttuja ja efektejä käytetty, eli subwooferi pääsee autossa tai taloudessa todelliseen hyötykäyttöön. Ensimmäinen biisi on niin tyypillistä FF:ää kun voi vaan olla, Burton hoilaa välillä melodioita ja välillä huutaa keuhkonsa pihalle kun loppu bändi tekee kellontarkkaa (tai tietokoneen) työtä taustalla. Loistava avaus mutta levyn helmi on biisi nro 2 Edgecrusher joka käynnistyy ehdoottomasti raskaimmalla junttariffillä mitä yksikään asennebändi on koskaan tehnyt! Biis on muutenkin täynnä sellaista rautakankiriffiä että on ihme jos kukaan istuu sohvalla sekunnin päässä kun tämän kytket kotibileissä käyntiin. Niin, ja loistava bassosoundi löytyy myös biisin säkeestä. Kunnon biisien sarja jatkuu vaan, välillä mennään rankasti, välillä tunnelmoidaan. Kaikki hoituu niin uskomattoman hienoilla soundeilla ja kaikki mahdolliset kokeilut ja ideat on saatu menemään niin nappiin kun vain mahdollista. Biisit ovat melko tasavahvoja, pari vetoa löytyy ehkä koko levyltä jotka eivät jää heti soimaan päähän mutta "yksinkertaisuudestaan" huolimatta levyyn on vaara seota täysin. Sekopäinen on muuten myös levyn nimibiisikin, jossa kyllä viimeistään huomaa että kaikki on korjattu tietokoneilla kohdilleen, meinaan haluaisin sen rumpalin nähdä joka paukuttaa näin tarkasti tällaisiaa juttuja. Mutta ei se mitään, parempi tällaista on virheettömänä kuunnellakin. Käteen osunut versio sisältää 5 bonusbiisiä joissa on pari ihan hyvääkin vetoa, sekä hauska coveriveto Cars. Nämä ovat kuitenkin ihan tarpeettomia, varsinaisen levyn päätösbiisi, Burtonin laulun ja syntikkamaisemien luoman Timelessnessin tunnelma jättää niin onnistuneen levyn tunnelman ilmaan ettei muuta tarvitse. Kerrassaan mahtavaa.

Arvosana : 9/10




Fear factory : Digimortal


Fear factoryn toistaiseksi viimeinen levy on kaiketi palstoja tutkiessa mielletty flopiksi. Ja myyntilukuja tutkaillen se ilmeisesti voidaan sellaiseksi luokitellakin. Syytä en moiseen ymmärrä sillä levy on kyllä niin sitä itseään ja luulisi bändin faneile kelpaavan kyllämukisematta. Avausraita What will become ottaa kyllä heti luulot pois ja nostattaa varsinkin kunnon stereoista kuunneltuna hymyn joka ei helpolla hyydy. Materiaali on suhteellisen tasaista ja tarkkaa nakuttamista. Soundeista ja soitosta ei liene bändin yhteydessä syytä antaa sen kummempia kommentteja, sillä mikä äijillä on huomaamatta jäänyt tai syystä ja toisesta unohtunut hoitaa on kyllä laitettu koneiden avulla siihen kuosiin minkä tämänlainen musiikki kyllä kieltämättä ansaitseekin. Levyn ehdoton bilepläjäys on viitosbiisi Linchpin. Ehkä paras biisikin lätyllä. Sekä myös mm.hitaampi vedätys 6 on selkeää klassikkoainesta. Eipä tätä(kään) julkaisua voi ilman "pientä" päänkeikutusta kyllä edes läpi tsekata. Itse kyllä pidän levyä selkeänä jatkona loistokkaalle Obsoletelle, mutta häviää ehkä karvan verran johon nyt en ihan selkeää syytä osaa ilmaistakaan tarkemmin mietittyäni. 11 biisiä takuuvarmaa tavaraa tässä versiossa, ilmeisesti tästäkin on tehty versio jossa on bonusbiisejä lisänä mutta niitä kommentit eivät koske. Kiteytyksenä voi todeta ettei tätäkään musiikkilajia kenenkään kannata lähteä jäljittelemään koska näitä bändejä ei maailmaan mahdu kuin yksi ja se olkoon isähahmona kaikille. Toivottavasti bändi saisi itsensä ja ristiriitansa jäsenten kesken sovittua jotta ura ei nyt ihan tähän loppuisi kuitenkaan vielä. Itse en oikein bändin vakuuttavaan jatkamiseen ilman riveistä poistunutta biisinikkarilihapulla Dino Cazaresia jaksa uskoa. Toivossa on hyvä elää.

Arvosana : 9-/10


Fear factory : Archetype


Olin varma Fear factoryn uran loppumisesta kun kuulin Dino Cazaresin riitaantuneen loppuporukan kanssa. Kilin kellit! Uusi levy Archetype pesee jopa edellisen Digimortalin, vaikka pidin siitäkin melko paljon (toisin kuin muut). Levylle on kitarat hoitanut bändin pitkäaikainen basisti Christian Olde Wolbers, ja minä en huomaa suoraansanottuna Cazaresin poissaoloa, en sitten mistään. Kaikki toimii yhtä tarkasti kuin ennekin, eikä itse biiseissäkään ole pienintäkään valittamista. Pientä rankkuuttakin on saaty matkaan, Raymond Herrera pääsee jopa paukuttamaan Flaf-Flaffia, mitä ei olekaan Fear factoryn levyillä aikoihin kuultu. Taas on messissä tunnelmallisia himmailuja (Human Shields), ja varmaan vuoden raivokkain (ilmeisesti Dinolle omistettu) vihanpurkaus Cyberwaste. Myös uudenlaisia tuulia haistellaan mm. levyn nimibiisissä, joka yksinkertaisuudestaan huolimatta on erittäin tarttuva ja rullaava veto. Tasaisen tuttua FF-matskua tarjoillaan läpi levyn, eikä heikkoja lenkkejä taida nahtua mukaan niinkään paljoa kuin edellisellä levyllä. Arcetype on yllätysveto jo lähestulkoon kuopatulta bändiltä, ja osoittaa ettei pelkotehtaan elinpäivät ole edelleenkään loppu. Long live Fear factory!!!

Arvosana : 9/10




Fear factory : Transgression


Transgression pääsi ilmestymään jotenkin aivan huomaamatta, ei ollut mitään hajua että FF on edes tekemässä levyä, kun tuli törmättyä siihen kaupassa. Digimortalin jälkeen ei oikein osannut tietää mitä odottaa, mutta tuskin huonoa levyä kuitenkaan. 540000 Degrees Fahrenheit avaa levyn aika epätyypillisesti, biisistä ei oikein jää mieleen kuin huomattavasti rujompi soitto ja Bellin melko monipuoliset ja vaihtelevat vokaalit. Ja toki kelpo kertosäe. Nimibiisi taas omaa levyn tarttuvimman riffin ja näyttää kunnon esimerkkiä oikealla rokkiasenteella ja myös on tyypillisempi FF-veto muutenkin, loistava runttaus kertosäettä myöten. Seuraavaksi mennään vielä raivokkaampaan ilmaisuun Spinal Compressionin myötä, jopa blastbeatit on kehissä! Contagion taas voisi olla melkein miltä tahansa 3 aiemmalta levyltä, mainio perusveto. Taas loistava kertosäe. Samaa kaavaa noudattaa Empty vision, jokseenkin tylsä veto vaan taitaa olla. Echoes Of Scream esittelee slovariosastoa ja on miltei levyn top 3:ssa. Kerrassaan massiivinen ja eeppinen huitaisu sekä myös loistava sävellys itsessään.

Arvosana : 8/10




The Great deceiver : A Venom well designed

Joltain olen saanut tämän The Great deceiverin levyn ja mielenkiintoa lisää se että vanha At the gates-vokalisti Tomas Lindberg hoitaa laulajan tonttia levyllä. Yllätys sinänsä että musiikki on aivan erilaista kuin mikään thrashahtava vauhtimetalli. Musiikki itseasiassa on aika hyvää sävellyksiltään. Pääpiirteittäin matsku siältää paljon maalailevia efektöityjä kitaroita junttapohjalla välillä jopa tyyliin Slipknot ja välillä tulee jopa hiukan grungehtavakin olo levyä kuunnellessa. Mutta sitten suureen, suureen epäkohtaan. Jos biisit ovat fiilistelevän melankolisia ja melko dynaamisiakin rakenteeltaan niin onko paras mahdollinen laulutyyli täydellä keuhkolla huudettu monotoninen rääkyääni? Levyn edetessä havaitsen hiukan asennemaisempia piirteitä ajoittain joihin laulu sopiikin ja huomaan kyllä Lindberginkin himmailevan vähän välillä, ilmeisesti äijä vähän tajuaa kuitenkin että kuulostaa kornilta rääkyä keuhkonsa pihalle ihan selkeissä fiilistelykohdissa. Muutama rajumpikin pala levylle mahtuu mutta kunnon laulajalla tämä voisi olla jokatapauksessa paljon sävykkäämpi julkaisu. Ei Lindbergin äänessä sinänsä mitään vikaa ole mutta se esiintyy kyllä niin väärällä tontilla tällä kertaa. Ehkä vajaa puolet kokonaisajasta voi teoreettisesti laulun musiikkiin kuvitella sopivankin. Juu, onhan Katri Helenakin käsittääkseni hyvä laulaja mutta epäilen ettei sekään kuulostaisi korrektilta At the gatesin tai The Crownin levyllä(?)

Arvosana : 7-/10


Halford : Resurrection

Mm. Fight ja Two-sekoilujen jälkeen vanha Judas priest-keulahahmo Halford iskee vielä kovemmin omaa nimeään kantavalla sooloprojektilla. Ja aika perkeleesti iskeekin. Levyn kansia ei ainakaan vaatimattomuudella ole koristeltu, Halford on itse ainoa näkyvä hahmo kansilehdykän jokaisella sivulla. Ja tietenkin myös moottoripyörän kanssa. Paljoa ei voi päätellä mutta Halfordin Resurrection-joikailun seasta esiin mäjähtävä levyn nimibiisi räjäyttää epäluulot kerralla pois. Kerrassaan tehokasta vaikka melko kliseistä perusheviä onkin. Samaa rataa jatkaa seuraava biisi Made in hell. Locked and loaded on pieni lässähdys biisinä mutta jo seuraava biisi, mahtava Night fall nouseekin melkein parhaaksi vedoksi koko levyllä. Silent screams taas on slovari pakollisine välikiihdytyksineen joka saa melkein Priest-klassikotkin kalpenemaan. No ei nyt ihan, mutta erittäin hieno biisi kuitenkin. Seuraavassa The one you love to hate-veisussa käy vierailemassa itse Bruce Dickinson. Biisi itsessään ei sen kummempi ole mutta kyllähän Dickinsonin laulua ihan mielellään kuuntelee. Cyberworld taas biisinä on niin ripeää asiamättöä ettei tosikaan, ja kunnon tuplakitarointia löytyy taas vaihteeksi. Slow down menee nimensä mukaisesti vähän hitaammalla kaavalla, biisi on samaa tarttuvaa kamaa mihin jo levyn edetessä on tottunutkin. Samaan tempoon ja konseptiin mennään seuraaviissa biiseissä Twist ja Temptation, joista jälkimmäinen on kuitenkin selkeästi kolmikon paras. Outoa sinänsä laittaa kolme melkein samantempoista biisiä peräkkäin levyllä mutta kai Halford tietää mitä tekee. Levy olisi oikeastaan saanut loppua tähän mutta vielä ladotaan pöytään ehkä hiukan tyhjänpäiväinen Drive joka on ihan OK metallinen biisi mutta ei säväytä sen kummemmin. Päätösbiisi Saviour taas on melkoista juhlaa kertosäkeensä puolesta ainakin ja paremmin yleisilmeeseen sopiva. Soitto pelaa joka tasolla, levyn muusikot ovat nuoria nälkäisiä (ainakin Halfordiin verraten) hemmoja ja biisimateriaali on erittäin hyvää. Vuoden 2000 kiistattomia kärkijulkaisuja ja palautti uskon Halfordin touhuihin ainakin musiikkipuolella totaalisesti. Priestin Painkiller-klassikkoon ei silti ole mitään vertailemista.

Arvosana : 9+/10



Halford : Live insurrection

Legendaarinen Rob Halford on julkaissut soolobändinsä kanssa tuplaliven yhden ainukaisen studiolevyn jälkeen. Omituinen ratkaisu mutta toimiihan se, äijällä kun riittää hyvää esitettävää enemmänkin kuin noiden kahden levyn edestä. Ja tarkemmin ajateltuna mieluummin kuuntelen vanhat Judas priest-klassikotkin itse Haldordin laulamana vaikka muu bändi ei samaa olekaan. Hinuri potkaisee livepläjäyksen käyntiin ekan Halford-levyn parilla biisillä, Nimibiisi Resurrection ja loistelias Made in hell. Ja kyllä toimii! Perään Fight-projektinsa 2 parasta biisiä, Into the pit sekä Nailed to the gun. Sitten aletaankin tunkea Priestin tuotantoa sekaan ja siihen ei muutama biisi sitten piisaakaan. Hienoa, ja taas pari biisiä Resurrectionilta, Slow down ja käypä Bruce Dickinsonkin lauteilla vetämässä osuutensa The one you love to hatessa. Taas rivakasti Priestiä kehiin useamman biisin voimin, ja levyn loppuun pari debyytin "omaa" biisiä, päättyeen hienoon Silent screamsiin. Kakkoslevy puolestaan starttaa Halford-huutelulla ja kenties tiukin Halfordin oma biisi, Cyberworld aloittaa kiekon. Hyvää heviä. Hellion/Electric eye jatkaa klassikkosarjaa. Ja sarjaa tongitaankin reilusti, liveosuuteen ei enää muuta kuin Priestiä ole mukaan huolittu ja omat hyvät onkin jo käytetty tähän asti. Kohokohdaksi nousee ehkä tunteikas Beyond the realms of death tai melkoiset huudatukset omaava ikihitti Breaking the law. Sokerina pohjalla kakkoslevyllä on kolme uutta ihan kelpo biisiä bonuksena. Itse liveosuutta on kyllä melko varmaan käsitelty jälkeenpäin monellakin tavalla, meininki soundeineen kuulostaa sen verran tiukalta. Ainakaan itse Metal godin laulupuoli ei kuulopuheiden mukaan ole ihan noin skarppia lavalla miehen käydessä kuudetta kymmenettä ikävuottaan. Mene ja tiedä, eihän tässä mikään muniinpuhalteluryhmä kuitenkaan ole. No loistava paketti kaikenkaikkiaan ja pesee Judas Priestin vastaavat mennen tullen. Ja kerran palatessa.

Arvosana : 8,5/10



Halford : Crucible

Vanhan hevihinurin toinen levy jatkaa hyvin pitkälti samoilla linjoilla kuin edeltäjänsä Resurrection. Heviin ei juuri uutta yritetä keksiä vaan luotetaan perusarvoihin joka osoittautuu hyväksi vaihtoehdoksi. Intron jälkeen starttaa jotenkin laiskanoloinen levyn nimibiisi joka on verkkainen mutta kelpo avaus levylle. Sen jälkeen alkaakin melkoinen tykitys biisi toisensa jälkeen. Halfordia selkeästi nuorempi bändi vaikuttaa aika innokkaalta asiassaan ja energinen vire säilyy hyvin läpi levyn. Ehdotonta suosikkia en osaa nimetä levyltä, mateeriaali on melko tasaista, kaikenkaikkiaan biisit eivät yllä kuitenkaan edellislevyn tasolle vaikka kelpo heviä ovatkin, suoranaista paskaa levy ei kuitenkaan sisällä. Toimii nopeammat biisit sekä slovarivedot jossa Halford on aina ollut omillaan. Jotain jää silti puuttumaan ja oletan/toivon että seuraavalla levyllänsä Halford iskee taas kovemmin päin näköä. Taito ja ääni äijällä on edelleeen.

Arvosana : 7+/10



Hate: Anaclasis - A Haunting Gospel Of Malice & Hatred

Puolasta kajahtaa! Haten uutukainen on niin täynnä voimaa, ettei tosikaan. Jo vuonna 1990 perustettu bändi takoo nuorekkaalla innolla kahdeksan raidan pituisen levyn jokaiseen sekuntiin tihkuvaa vihaa ja raivoa. Morbid Angelmaiset, joskin hiukan sävykkäämmät kitarakuvioinnit toimivat viiltävästi ja kun niitä on säestetty pienillä konemausteilla, on lopputulos omalaatuinen. Laulaja Adam The First Sinnerin tulkinta on tasapaksua ja syvällistä korinaa, muttei tämän sortin julistus mitään muuta tarvitsekaan. Haten mielenkiintoinen tehokeino on rumpuosuuksien nopeus. Kitaroiden runnoessa rautakankiriffejään, rummut vetävät useimmiten maksimivauhdilla flaf-flaffinsa kitaroiden touhuista riippumatta. Mielenkiintoinen asetelma, joskin välillä moinen alkaa puuduttamaan ja tuntumaan itsetarkoitukselliselta. Tuplabassareista piisaa kokeneemmallekin ja taidokas, joskin editoidun kuuloinen kannuttelu viekin suuren osan kuuntelijan huomiosta aggressiivisesta kitaroinnista huolimatta. Iso plussa laitetaan 35 minuutin pituudesta, joka on tällaiselle musiikinlajille juuri sopiva mitta.

Arvosana : 7/10



Hypocrisy : Hypocrisy

On vanhan ja uuden tyylin Hypocrisyn faneja. Koska pidän tätä ylivoimiasesti parhaana Hypocrisyn levynä, olen itse ilmeisesti uudemman tyylin fani. Levy on niin mahtipontisen tyylikästä alavirekaunometallia täynnä että oksat pois. Bändi on mielestäni muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ollut aina parhaimmillaan tietyt nopeusrajoittimet kytkettynä ja tällä levyllä se on todettavissa joskin pari nopeaa raitaa tälläkin rieskalla on. Levy on myös melodisin mitä bändi on tehnyt, syntsista ja kitaroista on kyllä loihdittu esiin simppeleitä ja hienoja kulkuja ja musa ei onneksi ole mitään sen isompaa näpertelyä. Avausraita Fractured Millennium alkaa tyylikkäästi kasvaen ja suorastaan räjähtää Tägtgrenin piiiiiitkään rääkäisyyn ja biisi itsessään on erittäin tarttuva ja levyn parhaimmistoa. Toisessa biisissä, Apocalyptic Hybridissa mennään kovaa ja biisi on ihan OK vaikka ei edustakaan mielityylisuuntaani. Fusion Programmed Minds taas on hienoa tuplakitarointia täynnä ja itse biisi voisi olla vähän Hypocrisy goes Iron maiden-meininkiä. Hidas ja simppelin hienoa loppupuoliskoa odotteleva Elastic Inverted Visions taas on ehkä eka biisi johon tykästyin levyä kuunnellessani ekoja kertoja. Keskitempoinen Reversed Reflections taas on loistava biisi edelleen. Hitaampaa valikoimaa todentaa erittäin Hypocrisymäisen jylhä Until the End, joka on melkoisen runttaava veisu hitaudestaan huolimatta. Eri tahtilajeihin siirrytään letkeän äkäisellä Paranormal Mysterialla, joka monipuolistaa levyn yleisilmettä mainiosti. Kovaa mennään, Time Warp kärsii hiukan ideoiden vähyydestä ja nopeuskaan ei valitettavasti laatua korvaa. Slovariksi luettava Disconnected Magnetic Corridors taas on ehdoton helmi levyllä ja saa aina yhtä toivottoan olon biisiä kuunnellessa. ja perkele, Paled Empty Spheressä heittäydytään vielä hempeämmäksi ja erittäin kevyelle vaihteelle vaihdetaan. Toinen ehdottoman siisti hidas tunnelmointi. Päätösbiisi Selfinflicted Overload tarjoaa melko suoran ja yksinkertaisen runttauksen ja biisi toimii. Tägtgren heittää taas yhden "hiukan" käsitellyn pitkän kiljahduksen biisin lopulla. Hienoltahan nuo kaikki kuulostavat mutta kaikki levyllä kuultava ei ole varmasti täysin toteutettavissa lavalla (oletus, bändiä en valitettavasti ole nähnyt). Tuskin edes soundipoliittisesti, sillä kaikki mahdollinen on kyllä studiosta otettu irti ja levy on ainakin basso- ja diskanttiystäville taivaan lahja. Meinaan potkii olohuoneessa, autossa ja puutarhassa.

Arvosana : 9+/10



Hypocrisy : Into the abyss

Hypocrisyn loistokkaan Hypocrisy-albumin seuraaja Into the Abyss on palannut taas enemmän bändin juurille, eli kovaa mennään ja runtataan niin perkeleesti. Valitettavan usein vaan ilman järkevää suuntaa, ja toisekseen omaa innostukseni Hypocrisyä kohtaan laimenee aina sitä myöten kun nopeus biiseissä kasvaa. Kyllähän tällainen eläimellisen raivokas materiaali on omiaan nostattamaan hillittömiä moshpittejä kasaan mutta itse jään kyllä kaipaamaan parin aiemman levyn nostattamia sfäärejä. Ei siinä mitään, kyllä tällä levyllä pari biisiä sitäkin saraa on. Esim. Resurrected, Fire in the sky, ja Deathrow (No regrets) ovat ehkä lähempänä sitä Hypocrisyä josta olen aina tupannut pitämään. Mutta ei voi mitään, nopeista jutuista ei löydä tarttumakohtaa millään (ainakaan minun makuuni sopivaa) vaikka kaikki onkin tosin tehty huolellisesti ja soundimaailmahan on euroopan kärkeä kun kerran Tägtren on puikoissa. Myös lähes edellisellä levyllä paljon viljeltyä Tägtgrenin "kymmenäänihoilausta" korkeintaan vilautellan parissa kohtaa mikä latistaa Hypocrisy-tunnelmaa entisestään. Yhtään täysin paskaa levyä ei ole Hypocrisy koskaan tehnyt eikä nytkään. Mutta paremmatkin ajat on taas luvassa jossain välissä ihan varmaan. Harvempaan levyjä ja tasaisempia/tasokkaampia biisejä on minun kehotukseni.

Arvosana : 6,5/10



Hypocrisy: The Arrival

Uudella levyllään Hypocrisy ottaa vaihteeksi hiukan melodisemmat aseet käyttöön. Järjetöntä kohkausta on vähennetty, ja biiseihin saatu vaihteeksi enemmän ideaa. Sinänsä toivottua parin melko falskin lätyn jälkeen, vauhdin hillitseminen kun ei ole bändin tehoa ennenkään vähentänyt. Vokalisointi hoituu tällä kertaa lähes kokonaan brutaalimmalla karjunta-kiljunnalla, alavireisen kitaroinnin hoitaessa tutulla sapluunalla sävyjä biiseihin. Lähelle täydellisyyttä ei osuta tällä(kään) kertaa, mutta useampikin oiva virsi moshpittien elävöittämiseen levyltä löytyy. Tägtgrenillä löytyy sävelkynää ja taitoa tehdä simppelisti hienoja biisejä, kuitenkin joka levylle on tupannut ajautumaan kehnojakin esityksiä. The Arrivalillakin on pari heikkoa hetkeä, mutta peukku kääntyy kuitenkin muutaman kuuntelun jälkeen pystyasentoon. Sisällön tyylisuuntia bändi on kolunnut läpi jo aiemminkin, eikä varsinaisia yllätyksiä kuulijalle tarjota. Rujoa alavireilyä kunnon Abyss-soundeilla, selkeästi paras tuotos bändiltä aikoihin.

Arvosana : 3/5
Arvostelun löydät myös Hamara 1/03-lehdestä
Hamara-lehden sivut



Hypocrisy: Virus

Nyt on Peter Tägtgren tovereineen ladannut uudella Hypocrisy-levyllä melkoisen näytön tiskiin. Edellinen levy Arrival oli vaihteeksi hiukan elinvoimaisempi kiekko ruotsalaispoppoolta, mutta nyt on mukaan saatu kerrassaan uudenlaista tehoa ja vääntöä.
Liekö taannoinen rumpalinvaihdos tehnyt terää koko bändille, mutta Hypocrisyn musiikki on tällä hetkellä voimakkaampaa ja teknisempää kuin juuri koskaan aiemmin. Myös sävellyspuoli on monipuolistunut ja esim. koskettimia on vaihteeksi laitettu sekaan enemmän kuin viime aikoina on totuttu Hypocrisyltä kuulemaan. Avausbiisi Warpath kuulostaakin aavistuksen jopa Dimmu Borgirilta tiukimmillaan syntikkamattoineen.
Vaikka soittimia käytetään levyllä todella monipuolisesti, eikä kitaraosastokaan aina jauha sitä matalinta mahdollista, on lopputulos äärimmäisen rujo ja turpaanvetävä. Osasyynä läpeensä aggressiiviseen vaikutelmaan lienee sekin, että tällä kierroksella Tägtgren on käyttänyt tavaramerkkiään, puhtaita lauluraitoja melko minimaalisen määrän. Kaahauksen lisäksi seassa on kuitenkin bändin tuotannolle tuttuja suvantokohtiakin, jotka poistavat hienosti levyn kuuntelukokemuksesta puutumisen vaaran.
Levy on ehkä tasapainoisimpia Hypocrisy-julkaisuja, mutta edelleen mukaan olisi kaivannut vähän enemmän hittimateriaalia. Seasta erottuu helmiä vaivatta, mutta hetkittäin tuntuu että hyvät musiikilliset ideat on korvattu silkalla tykityksellä. Mitäpä sekään toisaalta haittaa.


Arvosana : 8/10



In flames : The Jester race

In flamesin toinen täyspitkä on jo huomattavasti soundeiltansa ja biisiensä puolesta huomattavasti hiotumpi levy debyyttialbumi kuin Lunar strain. Levy kolahti aikanaan melkoisesti ilmestymisensä jälkeen ja ei ole hohtoaan menettänyt vaikka itse yhtye ei enää juuri levyä noteeraa. Levyllä esittäytyy ensimmäistä kertaa uusi vokalisti Anders Friden joka hoitaa homman kotiin kyllä, tosin ei läheskään samalla "kireydellä" kuin tänä päivänä. Nippu loistavia veisuja, Moonshield, hempeä instrumentaali The Jester´s Dance, toistaiseksi In flamesin paras biisi Artifacts of the black rain, Dead eternity, The Jester Race sun muut rallit saavat kyllä hetken miettimään levyn aliarvostusta joissain piireissä, aihetta siihen ei juuri ole. In flames ei ehkä "Göteborgmetallia" ensimmäisenä keksinyt mutta isoimmaksi skenen nimeksi bändi nousi ja tämä lätty on yksi merkittävimpiää ponnahduslautoja myös pitkän matkan varrella. Mielenkiintoinen pointti on se että bändin nykyinen varsin merkittävä biisintekijä ja toinen leadkitaristi Björn Gelotte hoitaa levyn rumpuosuudet leadkitaroinnin ohella tällä levyllä. Ja hauskinta on se että äijällä tuntuu kapulat pysyvän hanskassa melkein paremmin kuin jo nyt vuosia bändissä paukuttaneella Daniel Svenssonilla, jota henkilökohtaisesti pidän ns.isojen bändien rumpaleista huonoimpana. Ja ansaitusti, katsokaa vaikka yksi keikka äijän teputtelua. Anyway, suosittelen levyyn tutustumista.

Arvosana : 8-/10



In flames : Colony

Whoracle-levyn jälkeen luonnollisesti odotukset ovat aika korkealla jota In flames ei täysin pysty kuitenkaan lunastamaan. Kelpo levystä on tässä kuitenkin kysymys. Levy alkaa In flamesille hyvin tyypillisellä kitaran ilotulittelulla, Embody the invisiblellä, kakkosena starttaa Ordinary story, varsinen hittibiisi joita tällä levyllä löytyy tasan kaksi kpl, toisena nimibiisi Colony. Levyn kulku on omituinen, huonoiksi biisejä ei voi sanoa missään nimessä mutta jokin tietty tarttuvuus jää kokematta osassa biisejä. Osittain saatan olla oikeassakin sillä mainitsemani hittibiisit ovat likipitäen ainoita joita bändi pitää edelleen keikkaohjelmistossaan. Ehkä odotukset ja vaatimukset ovat liian kovat mutta kyllähän bändi parempaankin pystyy kuten vuonna 2002 sai jälleen huomata. Mukana (haukotus) Behind space ´99 uudelleenlämmittely joka bändin on pakko tunkea jossain muodossa äänitteelle määräajoin. Hyvä biisi mutta alkperäisen tyyli oli sopivin vaikkei ehkä bändin nykymuotoa tukeva kuitenkaan. Samoin levylle on väsätty ajoittain In flamesille pakollinen akustinen instrumentaali. Välituotoksen makua hieman kuitenkin.

Arvosana : 7,5/10



In flames : Clayman

Claymanilla jatkuu jo Colonyllä tutuksi tullut "muutama hitti, loput keskinkertaisuuksia"-linja. Hitteihin selkeästi kuuluu avausraita Bullet ride joka kuuluu kiistatta In flamesin parhaimpiin biiseihin ja perusriffi jaksaa aina tuoda Queensrychen mieleen. Jyhkeästi jatketaan Pinball map-biisillä jossa mainittakoon käsittämättömän tiukka tykitys säkeessä, jotenkin tuo Clawfingerin mieleen vaikkei siihen ehkä aihetta ole. Helmibiisi tämäkin. Hittikimaraa kohennetaan rennolla rokkauksella, Only for the weak laittaa takuulla jokaisen metallimiehen pään heilumaan väkisinkin. Tähän asti kaikki hyvin, sitten sorrutaankin keskinkertaisuuteen ja loppuunjauhettuihin peruselementteihin ainakin yhden biisin ajaksi. Square nothing taas luo hämyisen tunnelman/raivoa perään ja palauttaa punaisen langan mikä katosi jonnekin. Hienoa. Sen jälkeen sukelletaan taasen mitäänsanomattomuuden maailmaan, loppulevy ei tarjoa juuri mitään mitä aiemmin ei bändiltä olisi kuultu ja aika paljonkin. Pikku hupibonus siitä että Satellites and astronauts kuulostaa alussa ihan flangeroidulta Viikatteelta mutta mullistavaa en löydä loppulevyltä. Toisaalta nyt pelataankin osittain ulkomuistin varassa koska arvosteltavasta CD-aihiosta on kadonnut fyysisesti suunnilleen ihmisen puraisun verottava palanen ties minne ja 2 viimeistä biisiä eivät suostu toimimaan enää. Mutta kiteytettynä: 3 hittiä kärkeen, loput biisit on itse bändikin unohtanut tähän päivään mennessä aika hyvin. Soitosta ja soundeista ei tarvinne mainita tämän bändin kohdalla mitään.

Arvosana : 7/10



In flames : The Tokyo showdown

In flamesin ensimmäistä livejulkaisua ei ole juuri jälkikäsitelty soiton suhteen mikäli korviin on luottamista. Ja sehän kai livelevyn idea onkin. Bändi on livenä suhteellisen kova mutta tämä julkaisu paljastaa kyllä sen että soiton tarkkuudesta se ei taida johtua. No ei bändin livemaine sen mukaan yleensä määräydykään. Mutta eipä siitä tällä tavalla kuunnellessa juuri muuhun voi huomiotaan kiinnittääkään. Toisekseen In flamesilla alkaa olla tuotanto levyillä sen verran kohdillaan että livepuolella soundejakaan on ehkä työläs saada yhtä hyväksi. Rumpali roiskii kyllä ajoittain niin sinne päin jossain ihme hädässä että oikein ihmetyttää miten tämän tasoisessa bändissä voi tällaista tapahtua. Biisivalikoima on aika hittipitoinen, jokaiselta levyltä suunnilleen taidetaan soittaa aloitusbiisi vaikkei kaikki niistä nyt mitään ihan helmiä olekaan. Hittejä riittäisi soittaa kyllä toisaallakin. Esim. Jo varmaan viidennellä julkaisulla esiintyvä Behind space joutaisi jo In flames-museoon mielestäni. Tai ei ainakaan enää yhdellekään levylle. Vanhat hitit Episode 666, Gyroscope sekä Jotun purevat edelleen. Samoin uudempia Colonya, Only for the weakia, Ordinary storya ym. kelpaa kyllä yleisölle luukutella milloin vaan. Ehkä tämä olisi iskenyt aika hyvinkin päätä hakatessa monitoriin mutta ei nyt ehkä tällain. Yhden kerran kuuntelulla pärjää kyllä aika pitkään. Mutta kai se livelevy jokaisella oikealla bändillä pitää olla. Ihan OK Levy mutta itselle aika tarpeeton kuitenkin.

Arvosana : 6,5/10



In flames : Reroute to remain

Jos ei tällä levyllä palaudu usko bändiin niin sitten ei millään. Ehkä jotenkin osasin muutaman hiljaisen vuoden jälkeen odottaa jotain tällaista. In flames on uskaltanut kerrankin poiketa polulta hiukan sivuun kuitenkin omilla ehdoillaan. Jälki on mielenkiintoista kieltämättä. Avausbiisi ei sinänsä kerro muuta kun että se loistava mutta niinhän ne muutkin. Onneksi tällä levyllä täytebiisien osuus on jäänyt minimiin. Korkeintaan pari joutavaa rallatusjuttu löytyy joille nyt ei kunnon ideaa löydä. Välillä mennään nopean Hypocrisyn tyyliin joissain biiseissä, välillä hempeillään tyyliin joka on tuttu lähinnä The Jester racen ajoilta, välillä mennään jo ennenkuulumattomalla blastbeatilla ja vitun alhaalla, sitten taas In flamesin perusarvoihin kuuluvalla meiningillä ja jopa balladipuoltakaan ei ole unohdettu. Tehokasta asennejunttaustakin on sekaan saatu mahdutettua. Biiseihin on panostettu selkeästi enemmän kuin yleensä. Ilmeisesti Bändi on uusinut tälle levylle hiukan levytysformaattiaan ja tapojaan mikä olisi kyllä kannattanut tehdä jo ajat sitten jos tämä sen ansiota on. Syntikoita käytetään jonkinverran taas kuten ihan hyväksi on havaittu. Yksi uusi asia enemmän esillä on puhdas laulu johon In flamesin en olisi koskaan näin laajasti halunnut sortuvan. Mutta onneksi kyse ei olekaan mistään perinteisestä joikaamisesta vaan Friden narisee omalla vaivaisella tyylillään ja stemmaosuudetkin on saatu minusta aika persoonallisen kuuloisiksi. Todella yllättävää että bändi tekee tässä vaiheessa uraansa varmaan vaiherikkaimman levynsä ja todella varmalla otteella. Näin hajanaisesta neljästätoista harvoin jää näin eheä kuva kuunneltuaan sen. Kuuntelukertojahan se tosin vaatii mutta on palkitseva. Mistähän saisin haalittua takaisin maat jotka ehdin jo myymään In flamesin suhteen???

Arvosana : 9+/10



In flames : Come Clarity

Jos ei tällä levyllä palaudu usko bändiin niin sitten ei millään. Ehkä Nyt on In Flames lyönyt synkät halot pesään. Avaus- ja videoraita Take This Life on varmaankin brutaaleinta In Flamesia koskaan. Kuinkahan se Kimi Räikkösen näköinen rumpali on koskaan pysyvä tämän riennon perässä?Leeches-biisi perään on myös tehokasta Flamesia, mutta kertosäkeessä ihmettelen, pystyykö Friden muka noinkin ponnekkaaseen puhtaaseen lauluun? Yleensähän miehestä lähtee se sellainen narina. Hyvä biisi tuokin kyllä. Kolmosbiisi Reflect the Storm on yllättäen muodostunut himmailustaan huolimatta suosikiksi. Tietty valjastettu voima pitää biisiä kasassa ja kertosäe on jo automaattisesti ekalla kuulemalla levyn komein. Dead End tuo naislaulut ekaa kertaa 10 vuoteen (vai onkos tässä muka ollut jotain?) bändin musiikkiin. Melko hyvän kuuloinen veisu myös, oikein hyviä peruselementtejä pullollaan. Scream tarjoaa perus sveduthrashia (tosin mukavalla b-osalla), jonka mitta on meikäläisellä vähän tullut täyteen. Levyn nimibiisi on yllättäen balladiosastoa ja myös selkeästi levyn parhaimmistoa. Tässä viimeistään huomaa, että vokaalipuolella on todellakin puhtia aiempaan nähden. Puhtaissa lauluissa on hönkää jopa riittävästi näillä suorituksilla. Rässiosastoa tarjolla Vacuum-biisissä, tätä Dark Tranquillity-rifiittelyä alkaa olla jo maha täynnä, joskin kyllä näihinkin joku kiva pikkujippo on aina tungettu tällä levyllä mielenkiinnon herättämiseksi. Pacing DeathŽs Trail alkaa jotenkin kotoisesti juntalla ja melodialla ja osoittautuu lopulta ihan mukavan rokkaavaksi palaksi, jossa on vähnä tiukkaa pikkailua seassa. Oikeastaan 3 minuuttiin olikin ängetty melko vähän varsinaista ideaa...Crawl Through Knives on taas enemmänkin osuvaa kamaa, kertosäe jää mieleen kyllä jo pienellä perehtymisellä. Ei tee laulustemmat huonoa In Flamesillekaan näköjään. End Of Things pitää sisällään hyviä riffejä (ei tämä bändi huonoja tee), mutta kokonaisuutena biisi jää vähän mitäänsanomattomaksi. Nyt alkaa käydä tämä sama mikä jollain aikaisemmallakin IF-levyllä. Our Infinite Struggle ei tarjoa enää mitään mitä tällä lätyllä ei ole keksitty. Vanishing Light täräyttää niin voimakkaan alkuriffin että oksat pois. Biisi on muutenkin mukavan lennokas, eikä tehoa puutu. Tätä vähemmän melodista puolta ehkä enemmän. Kertosäe jyrää komeasti, mielestäni tällaista melodia/sahausratkaisua ei bändi ole aiemmin tehnytkään. Levy päättyy kosketin/kohinainstrumentaaliin Your Bedtime Story Is Scaring Everyone. Hyvä niin.

Arvosana : 8/10


Arvostelu lisätty 06.04.2006


Insert Remedy: A State Of Constant Change

Ensimmäinen reaktio tästä levystä on ihmetys. Vaikka musiikillisesti ei olekaan mitään liian monimutkaista ymmärrettävää, päällimmäisenä huomaa ihmettelevänsä, mitä tässä mahtaakaan edes tapahtua. Tarkemmin tutkittuna bändi painottuukin musiikin ohella ideologiaansa ja käyttää tuotoksiaan soundtrackina ajatusmaailmalleen. Mielenkiintoista sinänsä. Periaatteessa esim. Opeth voisi olla aika lähellä Insert Remedyä, paikoin huomaa lipuvansa vastaavissa tunnelmissa.
Kuitenkaan tämä ei tarkoita nuotillisia yhtäläisyyksiä oikeastaan missään määrin. Lisäksi biiseihin on sotkettu paljonkin kummastusta aiheuttavia efektejä yms. oheismateriaalia. Lisäksi kaikelle tuntuisi olevan myös harkittu tarkoituksensa, joten mistään yltiöpäisestä sähellyksestäkään ei liene kysymys.
Tässä kaikessa voin olla myös väärässä, lyhyellä tutustumisella on hankala päästä asiaan sisälle kunnolla. Sen verran kuitenkin hoksottimet toimivat, että helposti voi todeta Insert Remedyllä olevan selkeästi oma juttunsa, joka ei perustu pelkkään musiikkiin. Tämä on erityisen hienoa ja siitä lisää kirvestä!

Arvosana: 3/5

Arvostelu lisätty 03.05.2007


Iron maiden : Somewhere in time

Mahdan olla jonkun mielestä ihan sekaisin mutta mielestäni ehkä Iron maidenin paras julkaisu (Okei, kyllä tähänkin mennessä aika hittejä levyjä bändi oli tehnyt). Jo aloituraita Caught somewhere in time potkaisee niin perkeleesti. Tehokasta ja kaunista. Ja kakkosena biisi jota on varmasti lähes jokainen aloitteleva kitaristi yrittänyt tilutella, Wasted years. Kaikki biisit ovat täysiä klassikoita, suosikkia on mhdoton nimetä. Ehkä todella hienosti käynnistyvä Alexander the Great voisi olla suosikkiveto tai Maidenille suhteellisen rankka Deja-vu (jossa on paljon sellaisia juttuja joita kuulee tänä päivänä hyvin monen bändin musiikissa). Aikakauteensa nähden (ilmestymisvuosi 1986) on levy kestänyt aikaa melkoisen hyvin ja on erittäin viihdyttävä edelleen, tämän ja 7th son-levyn kuuntelu tuo aina jonkin yläasteen mieleen. Sen muistan että bändi oli jo silloin jotain aivan käsittämättömän isoa. Levy on aina ollut melko huonosti muistaakseni Iron maidenin keikkaohjelmistossa edustettuna ja syytä en tähän oikein keksi, no eiköhän noita hittejä jää soitettavaksi kuitenkin. Basso ja kitarat on eritelty suhteellisen selkeästi tällä levyllä ja kitarat tuplailevat juttujaan tuon tuosta kuten bändin on totuttu aina tekemäänkin. Kylläpä on moni bändi velkaa Rautaneidolle tänä päivänä.

Arvosana : 9-/10



Iron maiden : Brave New World

Jahas, Dickinsonin palaaminen ruotuun käsittämättömien laulajavalintojen aiheuttamien pettymysten jälkeen oli monille mieluinen metalliuutinen kautta aikain. Myös minulle vaikka Iron Maiden ei jostain syystä ole enää ollut niiden kiihkeimmin seurattavien bändien joukossa vuosiin. Syytä en osaa moiseen käytökseen sanoa. Ehkä nuo em.laulajasekoilut vaikuttivat asiaan, toisekseen aikanaan ilmestyneet kiekot No prayer for the dying sekä Fear of the dark eivät olleet parasta Iron maidenia. Moniet pitävät eri aikakausien aikaisesta IM:stä, minulle edelleen Somewhere in time sekä 7th.Son of a 7th son ovat aina edustaneet mieluisinta Iron Maidenia vaikka aika moni onkin asiasta eri mieltä. No tämän levyn olen valmis ylistämään ainakin kahden edellisen Dickinsonin tähdittämän studiolevyn yläpuolelle aivan kevyesti. Biisit ovat niin taattua Iron Maidenia kun vaan voi olla, tosin jokin on niissä muuttunut mutta ei mitenkään pahassa mielessä. Tuplakitarointia ei kuulla ehkä ihan odotetulla tavalla vaikka se aina on ollutkin bändin tavaramerkki. Eli enemmän sointupohjaista riffittelyä levyllä on mutta ei haittaa ainakaan allekirjoittanutta. Hyviä biisejä ja hyvä fiilis levyltä löytyy. Kyllä vanhat konkarit osaavat edelleen, Bruce Dickinsonin äänen ja sen toimivuuden kaikki tietävät, se ei ylimääräistä esittelyä vaadi. Sama koskee Steve Harrisin bassotteluun. Mikäpä tässä bändissä muuttuisi jos kokoonpano on se klassinen (joidenkin mielestä edes Dickinsonista ei ole edellisen laulajan korvaajaksi mutta eiköhän saavutukset puhu puolestaan). Levyn suosikkibiisit ovat itselle Ghost of the Navigator sekä levyn nimibiisi. Vielä potkisivat ylimääräisen kitaristin Janick Gersin vittuun bändistä niin konsepti olisi taas täysin kohdillaan. Kannet ovat samaa sarjaa myös kuin aina ennenkin. Ja toimiihan se Eddie.

Arvosana : 8/10



Iron maiden : Dance of Death

Levyn kansikuva jotenkin ei oikein vaikuta kovin älykkäältä, mutta itse sisältö kyllä kieltämättä pistää melkoisen hämmennyksen päälle. Meinaan muutaman kuuntelukerran jälkeen vaikuttaisi siltä että Iron maiden on suoltanut täydellisimmän kiekon sitten vuoden 7th Son of the 7th sonin. Bruce Dickinsonin "paluulevy" Brave new world sisälsi kyllä loistavia biisejä mutta tämä uutukainen kuulostaa kyllä erilaisista biiseistä huolimatta erittäin "ehjältä", ja levyllä on minun korviini ainakin selkeämpi punainen lanka ja tunnelma joka säilyy loppuun asti. Tyylillisestikään en oikein osaa Dance of the deathia verrata mihinkään tiettyyn levyyn. Levyllä on paljon vanhoja Maiden-elementtejä ja myöskin reilu tuulahdus uutta. Melko onnistunutta "keskiaikariffittelyä" voisi myös jotenkin aistia muutamasta biisistä, ehkä totuttuakin onnistuneempana. Dickinsonin vokalisointi on kantava voima kuten ennenkin, tosin eipä voi Harrisin bassottelua eikä kitaristien tiluttelujakaan väheksyä. Eipä sinänsä auta nekään jollei biisit ole hyviä, ja tällä levyllä ei muunlaisia tunnu olevankaan. Miinuspisteitä siitä että turha kolmoskitaristi Janick Gers on vieläkin jostain syystä bändissä. Eipä kyllä liity mitenkään itse levyyn mutta jokin äijän naamassa on aina ärsyttänyt/tulee ärsyttämään. Iron maiden on aina toiminut kahdella kepittäjällä, ja miksei nytkin?

Arvosana : 9/10


Judas Priest : Turbo

Turbo on kait aika omalaatuinen Priest-levy, ihmeen discosoundinen jumputuksineen ja suurelta osin hämmästyttävän ohuilla kitaroilla varustettu. Mutta ei se mitään, sopii ilmeeseen ja kun biisit ovat A-luokkaa ollaan taas harvinaisen lähellä klassikko-ilmaisua. Kuten sanottua mukavaa heviä tarjotaan levy läpeensä ja harvoja tämän aikakauden levyjä tulee näin innolla kuunneltua vielä tänäkin päivänä. Ehdottomia suosikkeja levyltä löytyy mm. Locked in, Parental guidance, Out in the cold, Hot for love sekä levyn päättävä Reckless joka on edelleen allekirjoittaneen mielestä paras biisi mitä Petollinen pappi on koskaan ilmoille lykännnyt. On hyvää mieleenjäävää kertosäettä, makoisia riffejä, tuplakitarointia ym. kivaa. Rumputyöskentelylle eivät biisit aseta mitään kovin kummoisia vaatimuksia ja biisit on pidetty melko yksinkertaisina. Halfordin laulu on korvalle miellyttävää ja tenoriäänialassa pysytään hyvin pitkälti, eli korkeita lauluja ei levyn biisit ole vaatineet mikä on toisaalta harmi kun on kuitenkin harvoja laulajia joiden suusta sitä tyyliä haluaa kuulla. Vitun homo. No ei se mitään, mainio levy kuitenkin, pala hevinuoruutta (tärkeä pala).

Arvosana : 9+/10



Judas Priest : Painkiller

Priestin painkiller kuuluu niiden klassikoiden joukkoon johon ei ajan hammas pure, levy toimii kymmenen vuoden päästä varmasti ihan yhtä tehokkaasti kuin nyt yli kymmenen vuotta vanhanakin. Legendaarinen vanhan liiton rumpali Scott Travis räjäyttää levyn käyntiin raivoisalla rumpukuviollaan johon bändi yhtyy mukaan. Ei turhia introja, biisi käyntiin ja se on siinä. Viimein Halfordin aukaistessa äänijänteensä ei voi kuin todeta hymy huulilla että kaikki on todellakin kohdillaan. Bassorumpua biiseissä viljellään Juudaspapille ennenäkemättömällä tavalla ja voi sanoa että se biiseihin toimiikin. Levy on rankin ja eniten hevi kuin yksikään aiempi levy ja rankimmaksi saattaa jäädäkin. Tipton ja Downing tykittävät tiukkoja riffejä ja hienoja soolojaan tyylikkäämmin kuin koskaan aiemmin, aivan parikymmpisen raivokkalla innolla, allekirjoitan joka vitun soinnun tältä rieskalta. Sanoitukset istuvat levyyn täydellisesti, jos bändi laulaa nahasta, ukkosesta, paholaisen kosketuksesta, tulitaisteluista, yöstä, pimeydestä, itkusta ja niin, myös metallista niin mitähän muuta hevibändiltä nyt haluaisi. Minä en ainakaan muuta tällaisen hevin kulmakiven kohdalla. Levy on täynnä kympin ansaitsevia klassikobiisejä mutta vuosien saatossa on ehdottomaksi suosikiksi noussut Between the Hammer and the anvil. Myös slovarityyppinen Touch of evil kertoo kaiken jo pelkällä nimellään. Levy on kautta aikain ollut pienoinen mysteeri, lähinnä siten että bändi ei aiemmin tehnyt mitään tämäntyyppistä tyylillä ja tehokkuudella eikä sen jälkeenkään, johtuen varmaan Rob Halfordin poistumisesta takavasemmalle. Judas Priest muuten kävi ilmeisesti Suomessa Painkiller-kiertueellaan. En ollut läsnä ja en anna sitä itselleni koskaan anteeksi. Joskus joku kysyi täydellistä hevilevyä, eipä tullut mieleen juuri muuta kuin tämä.

Arvosana : 10+/10



Judas priest : ´98 Live Meltdown

Levy on taidettu tallentaa juuri tällä Jugulatorin jälkeisellä kiertueella (korjatkaa jos olen väärässä), ja uuden laulajan Ripperin sisäänajo on käynnissä. Urakka vaikuttaa aika poskettomalta nimittäin kaikkein pahimmat miinukset tarvii antaa nimenomaan laulusta. Ripper ei selvästikään osaa välillä päättää laulaisiko oktaavin korkeammalta vaiko matalalta ja kaikenlaisia variaatioita kuullaan jopa kesken säkeistön. Laulajana hän ei ole huono ja ajoittaiset pitkät korkealta ja kovaa venytykset ovat sen kuuloisia ettei niihin moni pysty. Mutta kun Halford vaan nyt on laittanut vaatimukset sen verran korkealle biisien tulkintoihin jo aiemmin niin eipä niihin ole oikeastaan kenelläkään mitään sanomista. Biisivalikoima on valittu aika kauttaaltaan läpi Priestin uran ja siinä ei sinänsä ole puutteita (Jos ei oteta huomioon että Jugulator-levyn biisit ovat paskoja), mielenkiinnolla biisejä voi kuunnella eikä muutenkaan soitossa vikaa löydy, onhan taustaryhmällä "aika" pitkä kokemus yhteensoitosta kuitenkin joten homma pelaa. Ei toimi täysin tässä eikä toimi vielä tänä päivänäkään. Ja jokainen asiaan perehtynyt tietää mikä on ainoa ratkaisu tilanteen korjaamiseen. Eikä sekään välttämättä toteudu koskaan.

Arvosana : 6,5/10




Judas priest : Demolition

Toinen täyspitkä julkaisu Halfordin saappaiden täyttöä yrittävän Vokalisti Ripperin läsnäollessa. Kelpo laulajahan mies on kyllä ja sopii näihin uusiin biiseihin ihan mukiinmenevästi. Jää vaan aina tunnelma että Priest ei ole Priest jollei vanhaa pannuhuonemiestä Halfordia laiteta takaisin kiekumaan mikin varteen. Levy jysähtää suhteellisen tehokkaasti käyntiin avausraidalla Machine man. Seuraava One on one on ihan kohtuuhyvä perushevibiisi. Levyn tunnelma saattaa em.epäluuloista ainakin allekirjoittaneen mielestä jotenkin omituinen, joskin kasassa pysyvä kuitenkin. Jotenkin legendaarisen Painkillerin jälkeisillä kahdella levyllä on tyyli ollut jotenkin hukassa tai sitten ei ainakaan ihan täysin omien mieltymysten mukainen. Suht hieno slovari Close to you nousee sävellyksenä itsellä lähes levyn kärkibiisiksi. Osittain levyn biisit kompastuvat lähinnä siihen että niissä ei vaan tunnu tapahtuvan tarpeeksi. Jonkinlaisia rankempia vetoja olisi jäänyt kaipaamaan. Samoin erittäin vähän hyödynnetään K.K:n & Tiptonin kuuluisia tuplakitarointeja jota en herranjumala levyltä juuri yhtään bongaa. Lähestulkoon pelkkää sointupohjaista riffittelyä eikä tiluttelua juuri esiinny. Mitähän nämä vanhat parrat ja melodian mestarit oikein meinaavat ? Feed on me osoittautuu ihan mukiinmeneväksi ja perinteitä kunnioittavaksi Priest biisiksi, johon on saatu hetkittäin loihdittua sitä vanhaa kunnon Priest-taikaa. Samoin slovari Lost and found kuvaa nimellään myös levyn punaista lankaa joka hetken oli jo hetken hukassa. Tämän tyylisiä biisejä eivat papat pysty onneksi pilaamaan juuri millään. Viimeinen biisi Metal messiah virittelee jotenkin NU-metal elementtejä/jotain ihme itämaistä meininkiä kehiin, ei välttämättä huonostikaan vaikka biisin tarkoitus jää kyllä hiukan epäselväksi. Biisin kertosäe tuo taas kunnon vanhan liiton meiningin mieleen. Yhteenvetona voi lätystä sanoa että soitto toimii (kuten tässä iässä äijillä pitääkin) ja soundit ym.toimi kuten eliittibändillä kuuluukin. Mutta bändi ei tunnu oikein tietävän mitä haluaa, ja toivon sen pystyvän jonain päivän vielä selvittämään, itseasiassa tähän uskonkin vielä jotenkin. En oikein tiedä suosittelenko levyä kenellekään? En kai sitten.

Arvosana : 7-/10




Judas priest : Angel Of Retribution

Metallijumala Rob Halfordin palattua petollisen papin keulille, on tuore studiolevy enemmän kuin odotettu. Sen osoittauduttua tarkasti kootuksi ja uudelleenfiltteröidyksi läpileikkaukseksi bändin uralta, voi taas nukkua yönsä rauhassa. Pienimpiäkään, jo kehnoksi todettuja kokeiluja ei tämä hetki olisi kunnialla kestänyt. Levyä ei juhlavammin voi avata kuin kauniisti sisään feidaantuvalla Judas Risingilla. Tuntuman saatuaan alkaa bändi takoa kuulijaa tutuilla aseillaan ja nappisävellyksillä. Tuplakitarointia ja basaritykitystä muistetaan höystää herkemmilläkin hetkillä, joita mahtuu kelkkaan yllättävänkin paljon. Mammuttipäätös Lochness on oikeastaan ainut uusi jippo yhtyeen repertuaariin. Kovinta levyään bändi tuskin pystyy tekemään, mutta nostalgianhuuruiselle päälle tämä on täydellinen todiste siitä että pappi on palannut. Yksi mies voi muuttaa kaiken, sanottiin Ritari Ässässäkin. Halfordin, vanhan hinurin tulkinta on niin uniikkia ja maagista, että tälläkin umpiheterolla varmasti luiskahtaa saippua lattialle kohdatessa. Ne joille Angel Of Retribution on vain äänilevy, voivat pudottaa maksimissaan yhden kirveen pois arvosanasta. Kiitos.

Arvosana : 5/5



Kiss : Animalize

Tuotos on legendaarinen koska on melkein ensimmäisiä hevilevyjä mitä on koskaan tullut varsinaisesti kuunneltua. Eli ei kovin alusta ole Kissiin tullut tutustuttua. No ikivihreitähän nämä biisit ovat, jotain Heaven´s on fire-hittiä on aika vaikea unohtaa vaikka yrittäisikin. Levy on vuodelta 84 eli aikaa on kulunut paljon. Silti tämä taitaa olla tavallaan Kissin uran viimeisimpiä levyjä joita on tullut kuuneltua kunnolla tätä seuraavan Asylumin kanssa ja tuli hankittua CD:näkin vasta vuoden sisään ensimmäistä kertaa. Vauhdikkaita ja hittiralleja löytyy, suosikkeja ovat edelleen aloitusveisu I´ve had enough, Get all you take, Heaven´s on fire sekä Thrills in the night joka ei ole todellakaan menettänyt hohtoaan sitten ensimmäisen kuuntelukerran. Alkaa olla tämäkin soundeiltaan aika köyhä nykypäivän tuotoksiin verrattuna mutta kyllähän tätä kuuntelee kuitenkin ihan mieluusti. BTW Levyllä kitaroiva Kissin varmaankin lyhytaikaisin jäsen Mark St.John ei pystynyt mm.käsiinsä kohdistuneen sairauden takia soittamaan kitaraa edes levyä seuranneella Animalize-kiertueella. Tätä nykyä taitaa olla muuten levyn rumpali Eric Carr jo 6 jalkaa maan alla mutta Kiss toimii yhä täysillä. Ainakin Gene Simmonsin sekä Paul Stanleyn voimilla maailman tappiin.

Arvosana : 8/10




The Kovenant : Animatronic

Levylle nimensä Covenantista The Kovenantiksi vaihtanut "bändi" ei juuri musiikillisestikaan muistuta sitä mitä oli. Konemaisemia tykitetään täydeltä laidalta eikä lopputulos mitenkään ihan paska olekaan. Avausbiisi Mirrors paradise on kieltämättä melkoisen tehokas ja eläimellinen veisu, samoin sitä seuraava New world order omaa jonkinlaista hittipotentiaalia kieltämättä. Rumpali Von Blomberg (Hammerheart) ei joudu tällä levyllä kovin koville, tarkka tasajunttaus riittää hyvin pitkälle. Lex Iconin (Nagash) laulu on aika persoonallista ja äijä ei tiedä pitäisikö karjua, kiljua vai kitistä vaiko öristä. Lopputulos on kuitenkin materiaaliin aika sopivan rönsyilevää. Syntikoilla, moninaisilla efekteillä ja naislaululla maustetaan biiseistä moniulotteisisa ja mielenkiintoisia. Keskinkertaista materiaalia on joukkoon kuitenkin eksynyt sekaan sen verran ettei mestariteoksesta voida puhua kuitenkaan. Mutta suunta jonne bändi on menossa kieltämättä poikkeaa mielenvikaisella tyylillään valtavirrasta ja kiehtoo. Spaceman-coveri ei ehkä ole mikään järisyttävä vaikka se onkin tehty oikealla asenteella kun nyt yleensä koveroinnista puhutaan. Soundit hyvät ja selkeät, kannet suhteellisen rohkea veto. Ihan onnistunutkin. Hiukan vielä vahvempaa matskua niin hyvä tulee. Suunta on ehdottoman oikea ja äijistä olettaisin kuuluvan vielä jotain.

Arvosana : 7/10




The Kovenant : S.E.T.I

The Kovenant näyttää jatkavan samaa linjaa kuin edellisellä Animatronic-albumilla. Ja takuuvarmasti kuitenkin jonkinverran muuttuneena. Ei ehkä kuitenkaan parempaan suuntaan, toteaisin muutaman kuuntelun jälkeen. Tai vaikea sanoa, "vaikeampaan" ehkä. Metalliksi musiikkia ei voi paikoitellen edes luokitella, mutta kyllähän tuota särökitaraa aika hyvin on edelleen viljelty. Yksi ensimmäisenä korviinpistävä ilmiö on biisien hidastuminen, toisaalta heikentävä tekijä mutta kyllä näihinkin vetoihin on saatu aika mahtipontisia juttuja ujutettua. Jotain Rammstein-tyyppisiä jynkytyksiä on odotetusti myös mukana, joskin pojat osaavat koristella ja kuorruttaa niitä erilaisilla jutuilla siihen malliin että tyhmempi ei ehkä tajuakaan. Naislaulua käytetään toki kuten ennenkin, ja äänimaisemassa vilisee mielestäni enemmän kaikenmaailman säksätyksiä ja hätrössejä puhumattakaan syntikoista jotka vievätkin eniten huomiotani levyn edetessä. Ne ovat melko hyviä kaiketi siis. Laulaja Lex Iconin laulu kuulostaa kaikelta maan & taivaan väliltä ja nyt on hän näköjään ottanut tasapaksuhkon molotuksenkin repertuaariinsa. Enpä nyt oikeastaan menisi tyrmäämäänkään. Kyllähän tämä hyvin omalaatuista friikkimusaa edustaa ja varmasti levyyn on nähty vaivaa. Ideat ovat persoonallisia mutta ehkä vielä parempia biisejä olisi saatava sekaan jotta voisin läiskiä enemmän pojoja tauluun. Tosin edustaahan tämä sarjaa josta ei oikein lopullista mielipidettä voi muodostaa muutamalla kuuntelukerralla.

Arvosana : 7,5/10




Kreator : Coma of souls

Thrashpumppu Kreatorin Coma of souls ei yllä aivan edeltäjänsä Extreme aggressionin tasolla, joskin ei paljoa siitä jälkeenkään jää. Akustisesti strattaava levyn intro kuulostaa varsin hienolta, jonka jälkeen when the sun burns red täräytetään kuuntelijan korvaan varmaan hienoimmalla Thrashriffillä mitä on koskaan tehty. Tietenkin Millen hurjan rääkäisyn kanssa kun kerran Kreatorista kyse on. Kreatormaisia riffejä viljellään levyn läpi ja homma pysyy aika hyvin kasassa, joskin biisit eivät ole kauttaaltaan kuitenkaan bändin parhaimmistoa. Muutama todellinen helmikin levyllä on, mm.Terror zone, people of the lie, jo mainittu When the sun burns red ja levyn päättävä Mental slavery. Tämän kiekon jälkeen bändi taisikin alkaa muistaakseni haparoimaan tyylissään vuosiksi ennenkuin palasi aika pitkälti bändille tyypillisempään ja rmutkikkaampaan ilmaisuun 2001 ilmestyneellä Violent revolution-levyllään. Mutta ihan kelpo kauraahan tämä vielä on tämäkin julkaisu. Ei ihan tähtihetkiä edusta kuitenkaan bändin pitkällä uralla.

Arvosana : 7,5/10




Kreator : Endorama

Levyn alku suorastaan järkyttää. Bändi on hapuillut erilaisissa tyyleissä mutta suoraviivainen ehkä aavistuksen Megadethmäinen perushevi yllättää kyllä totaalisesti. Biisin edetessä voi sen kyllä todeta kuitenkin avausbiisinä varsin hyväksi ja tarttuvaksi. Mille laulaa vielä ajoittain nuottiin mitä ei ennen ole havaittu tapahtuneen. Suoraan mennään seuraavalla nimibiisillä Endoramallakin. Ei yllä kyllä biisinä parhaimmistoon tällä levyllä. Sitten välillä mennään jo teutonikompilla eteenpäin mikä hämmennyttää entisestään. Mille esittelee melodisen laulun taitojaan nelosbiisissä taas (Chosen few), Kreatorille ennenkuulumatonta fiilistelyä. Biisi on kyllä itsessään aika hyvä ja tarttuva. Everlasting flame voisi olla Paradise lostia alun (ja muutenkin) perusteella ja kuulostaa simppeliltä ja tyylikkäältä biisiltä kertakaikkiaan. Samaa erittäin hienoa fiilistä saadaan aikaiseksi biisissä Entry syntikoilla ja pianolla, kerrassaan hienon kuuloista matskua, tosin kyse onkin vaan instrumentaalista. Sen perään tulee varmaan levyn rajuin veto Soul eraser. Willing spirit taas lyö jo suorastaan rokkivaihdetta päälle, kyllä on omituinen lätty Kreatorille herranjumala. Mutta biisinä sekin hyvä. Kaikenkaikkiaan levyllä ehkä 5 tarttuvaa biisiä jotka keskenään hyvinkin erilaisia+ loput mitkä valuvat toisesta korvasta ulos eikä mieleen mitään konkhreettista jää. Jos koko levy olisi ollut näiden biisien tyylistä olisi levy ansainnut enemmän pointseja mutta näin jää kuitenkin keskinkertaiseksi. Mutta näistä suunnanhakulevyistä bändin paras mahdollisesti. Ja Yllättävä tyyliltään, sitä ainakaan ei kukaan voi kiistää. Ja päätösbiisi Tyranny muuten olisi helposti The 69 eyesin biisi jos laitettaisiin vain Jyrki 69 möökimään lauluihin, heh.

Arvosana : 7,5/10




Kylähullut : Keisarinleikkaus

Jaahas, konkarit Laiho-Lillman-Jokinen ovat saaneet päähänsä mennä pitämään hauskaa välillä studioonkin. Tuloksena tästä neljän biisin pläjäys reipasta huumoripunkkia, ilman turhia viilailuja. Ja kappas! Julkaisijakin moiselle sessiolle löytyi omasta takaa, joten sitähän saa jo kauppojenkin hyllyiltä. Tämähän on kerrassaan oivallinen festivaalisoundtrack, mikäli ajat karvanoppa-Toyotaa, kaulassasi roikkuu kiljupönttö, pukeudut pelkkään Hankkija-lippikseen ja pidät oksentamisesta. Moista sapluunaa voisi pitkästä aikaa itsekin testata. Keisarinleikkaus-MCD sisältää biisien välillä myös hupaisan pienoistarinan Leilasta, joka on huonoksi onnekseen joutunut jotenkin kaivoon. Jännityksen säilyttämiseksi en kerro Leilan kohtalosta enempää. Lätyn lopetusbiisiksi on muuten yllättäen päätynyt paras Klamydia-veto koskaan, "Aika". Tämän myötä julkaisu saakin kirveestä. Ja nyt kaikki hullut levykauppaan!! Mikäli siis kylällänne sellainen on.

Arvosana : 1/5




Malpractice : Of shape and balance

Kouvolan progeylpeys on julkaissut omakustanteena pitkäsoiton jo vuonna 1998 parin onnistuneen omakustanne EP:n jälkeen. Proge itsessään ei ole varsinainen lajini mutta olen pitänyt bändin tyylistä ja peräänantamattomuudesta, asiallista levytyssopimusta ei nimittäin bändi ole tietääkseni tähän päivään mennessäkään allekirjoittanut. Malpracticen musiikista olen kuulevinani selkeästi vaikuttajina mm.Queensrychen, Stonen, ehkä myös King diamond-tyylisiä ratkaisuja on ajoittain aistittavissa. Suoria ja hyviä riffejä viljellään läpi levyn kuten myös tilutusta juuri sen tilutuksen vuoksi ja progeilua ei vältellä eikä oikoteitä suvaita. Biisit on tehty huolellisesti alusta loppuun ja aikaa niihin on varmasti käytetty. Kitaroita tuplaillaan ajoittain ihan varmuuden vuoksikin ja nopeita kitarasooloja halajaville levy on omiaan. Kitaristit Pärttö ja Koto tietävät kyllä miten kuusikielistä kädessä pidetään. Soundimaailma levyllä jää jotenkin ohueksi josta miinusta hiukan, seasta löytyy junttakuvioitakin joissa olisi asiaankuuluvilla soundeilla melkoisen raskastakin ainesta. Asiaan liittyen lisäksi ajoittain basson käyttö ei ole mielestäni tarpeeksi taustasoitinmaista mutta mikäpä olen bändiä neuvomaan. Pientä miinusta vokalisti Mika Urosen lausuntatekniikasta ajoittain mutta onneksi ei kaimansa Häkkisen tasolle sorruta kuitenkaan. Stemmat toimivat yllättävänkin hyvin. Loistavia biisejä levyllä on läpeensä lähes kaikki mutta omiksi suosikeiksi ovat nousseet timanttinen avausbiisi We become one, mukavan rento Someone else sekä hittipotentiaaliakin omaava levyn tarttuvin biisi Clouds, joka yllättäen onkin levyn yksinkertaisin raapaisu eikä sisällä kuin muutaman riffin. Biisit ovat melko pitkiä mutta se nyt ilmeisesti kuuluukin asiaan tämän musiikkilajin puitteissa. Kansitaiteilijanakin toimiva yhtyeen sen aikainen rumpuvirtuoosi Miikka Tikka on kieltämättä laittanut kaiken visuaalisen silmänsä peliin kansia suunnitellessaan, lopputulos on näyttävää ja selkeästi yleisen keskitason yläpuolella, sopien hyvin levyn sisältämään musiikkiin. Hyvä ja tutustumisen arvoinen paketti.

Arvosana : 8-/10




Malpractice: Triangular

Kolmisen vuotta sitten Spinelle kiinnitetty pitkän linjan progejäärä Malpractice jatkaa uutukaisellaan tutuilla linjoilla, Triangularissa riittää sulateltavaa kuin vanhassa pakastimessa. Bändin musiikki rakentaa runkonsa Queensr˙chen, Dream Theaterin ja monen muun vanhan liiton kuninkaallisen pään edustajan viitoittamalle tielle, mutta onnistuu säilyttämään hienosti myös omaleimaisuutensa. Pelimanneille löytyy aimo määrä yksityiskohtia hymisteltäväksi, mutta pääsuuntaviivat ovat sen verran selkeät, että kuuntelu on pääosin vaivatonta, vaikkei lukion laaja matematiikka olisikaan suoritettuna. Bändi on aina haukannut isoa kakkua, tälläkin kertaa paljous on hämmentävää ja paikoin hyvinkin tarttuvaa. Suurimman muutoksen soundiin on tehnyt monenkin alan taitajan Mika Urosen poistuminen vahvuudesta, uusi vokalisti Aleksi Parviainen kuitenkin korjaa potin kunniakkaasti. Geoff Tatea paikoin muistuttava lauluääni on vivahteikas ja sisäänajo bändiin lienee onnistunut. Levyllä kolutaan läpi hevin kirjoa laidasta laitaan, mukana on myös vähän rankempaakin tykitystä totuttuun nähden. Soittotaito on itsestäänselvyys ja sitä myös esitellään. Mikäli tämä ei onnistu biisin ehdoilla, tarvittavat ehdot kyllä hoituvat. Ulkomuistimetallia parhaimmillaan.

Arvosana : 4/5




Meshuggah: Alive

No viimein, tätä julkaisua on varmasti odotettukin monessa kodissa jo kotvan aikaa. Onkin outoa, ettei yli 20 vuoden ikään päässyt Meshuggah ole julkaissut vielä kunnon konsertti- DVD:tä, onhan bändi ollut varsin suurikin jo pyöreästi tämän vuosituhannen ajan ja kysyntää ahkerahkosti keikkailleen bändin julkaisulle olisi varmasti ollut.
Sisällön pääpaino todellakin on vain konserttiosuudessa, mikä toki on kiintoisaa katsottavaa. Livepätkät on koottu eri paikoista ja osat ekstroista (takahuone-, haastattelu-, bussi- ja erilaiset häröilyosuudet) on sullottu niiden väliin. Menetelmällä pääseekin tavallaan lähempään kontaktiin hirmuisuudestaan huolimatta leppoisan oloisen bändin kanssa.
Livetouhu on todella vakuuttavaa, virheetöntä ja hienoa katsottavaa, kuten yhtyeen lavalla nähneetkin tietävät. Laulaja Jens Kidmanin robottimaisen liikehdinnän ohella linkkuveitsi-heiluri- liikettä raivokkasti toteuttava kielisoitintrio muistuttaa touhussaan enemmänkin halonhakkaajia, kuin hevimuusikoita ja tämän tapainen fyysisyys viehättänee hevaria kuin hevaria. Livesoundit ja näyttävyys eivät jätä toivomisen varaa, mutta uudempaan tuotantoon keskittyvään biisilistaan voisi toivoa vaikka mitä. Merkkipaalultansa, Destroy, Erase, Improve- levyltäkään ei ole mukana yhtään biisiä.
Extrojen määrälläkään ei juhlita, sillä ne on lueteltavissa yhden käden sormin. Ihanan häiriintynyt Bleed- video ja sen tekoprosessi ovat mieluista tutkittavaa, joskin aihetta raapaistaan aika vähäisesti. Lisäksi Tomas Haake esittelee rumpusettinsä pintapuolisesti ja orkesterin kitarateknikko selittää muutaman sanan kielisoitinosastosta. Varsinkin tähän osioon olisi kaivannut ehdottomasti enemmän syväluotausta ainakin muusikkotaustaa omaavia ajatellen. Alive sisältää 1,5h mielenkiintoista tavaraa, joka ei ainakaan tänne ole riittävästi, mutta jolla nyt on toistaiseksi vaan pärjättävä.

Arvosana : 2,5/5
Arvostelun löydät myös Infernon numerosta 72
Inferno- lehden sivut



Metallica : ...And justice for all

Metallican kuunteleminen omalla kohdalla alkoi varsin myöhään, ...And justice for all on ensimmäinen levy johon olen bändiltä kunnolla perehtynyt. Outoa sinänsä, liekö siitä johtuvaa myös että levy on vieläkin bändin kovin mielestäni vaikka kyllähän monet muutkin levyt klassikkoasemansa ansaitsevat. Tähän levyyn jotenkin liittyy kaikkea muutakin musiikillista, jostain sain käsiin levyn kitaratabit aikanaan ja levyllä on ollut kitaransoiton opettelemisessa mittaamaton hyöty - Sinänsä kun olen paljoa biisejä oppinut kuitenkaan tältä levyltä sanan varsinaisessa merkityksessä soittamaan. Tai oppinut muutenkaan soittamaan sen kummemmin. No tänä päivänä en Metallican coveria soittaisi kirveelläkään koska se ei tunnu kovin rakentavalta. Ja takaisin levyyn. Biisit eivät isompia esittelyjä varmasti kaipaa. Levyn aloittava Blackened on edelleenkin mielestäni paras Metallican biisi koskaan ja tulee varmaan aina olemaankin. Eye of the beholder oli jostain syystä se ensimmäinen biisi joka kolahti, ehkä se oli tarpeeksi yksinkertainen tai jotain. Samoin kaunis One erittäin vaikuttavan videonsa kanssa joka on erittäin vakuuttava tänäkin päivänä. Biiseistä en muuta valitettavaa keksi kuin pituus; Nimibiisikin alkaa liki kymmenminuuttisena olla selkeästi liian pitkä. Instrumentaali To live is to die:ta pituus sen sijaan ei juuri haittaa. Mutta jos biisien pituus on keskinmäärin n.7 minuuttia on se ihan varmasti liikaa varsinkaan kun ei elementtejä ole mittaan nähden riittävästi, asiallista sanottavaa sen sijaan varmasti riittää. Levy on melkoisen vakava ja sanomaakin siltä pitäisi löytymän. Toinen ehdoton helmi on levyn päättävä tiukkaakin tiukemmin kaahaava Dyers eve, joka myös menee kärkisijoille kaikkien aikojen biisi-tilastossa. Soundipolitiikka on ollut varmaan tuon ajan kärkeä ja aikaansakin edellä mutta en keksi miksei bassoa ole voitu miksata esiin koska nelikielistä hädintuskin seasta kuulee. Kaikesta huolimatta vaikuttavaa kuin mikä ja levy on varmasti muiden klassikoidensa tapaan toiminut innoittajana tuhansille bändeille ja virityksille ympäri palloa.

Arvosana : 9,5/10




Metallica : St.Anger

Metallican uutukaista on monet odottaneet kieli pitkällä. Monella saattoi jo uskokin loppua että uutta levyä koskaan tuleekaan. Mutta tulihan se. Vielä treenikämpiltä tallennetun DVD:n kera! Itse en muuta käsiini saanutkaan joten arvostelu tapahtuu sen pohjalta. Biisithän ilmeisesti ovat samat kuin varsinaisella levyllä, jonka olen kuullut vain parisen kertaa. Uuden levyn kitaroinnit ovat hoidettu vähän Kotiteollisuuden meiningillä avovireessä ja vire onkin ajoittain melkoisen alhainen. Ratkaisuna yllättävä ja varsinkin toimiva, mutta itse riffeistä en kovin hyviä onnistu kautta levyn bongaamaan. Ja luonnollisesti sen vaikutus biisien hyvyyteen korvissani on aika ratkaiseva. Rajummaksi bändi on selkeästi muuttunut ja siloittelematon jälki on oikeastaan hauskaa kuunnella bändiltä joka on varmasti jossain uransa vaiheessa hionut biisejään sekoamisen partaalle. Mutta punaista lankaa tai kantavaa voimaa/ideaa en havaitse biiseistä läheskään tarpeeksi. Ja mainostettu levyn sisältämä aggressiokin on jotenkin väkinäisen oloista. Tai ei ainakaan allekirjoittanutta juuri vakuuta. Levyn nimibiisi on ainoa joka jaksaa yhtään innostaa useiden kuuntelukertojen jälkeen. Lisäksi DVD:llä havainnollistuu julkinen salaisuus oivasti, nimittäin se että Ulrich on todellakin melkoisen paska rumpali. Naama vääntyy kuten pitäänkin mutta soitto ei osu kohdilleen ollenkaan vaatimusten mukaisesti. Kitarasooloja ei uusissa biiseissä juuri esiinny, ja rakenteet ovat hyvinkin pelkistettyjä. Hetfieldin kitarointi on ihastuttavan napakkaa kuten aina. Lisäksi Trujillo uutena basistina tuntuu sopivan bändiin niin visuaalisesti kuin musiikillisestikin. Olen vähän huono arvostelemaan levyä koska en oikein tiedä mitä bändiltä edes enää haluaisin. Ainakin hyviä biisejä ja niitä tältä julkaisulta ei juuri tunnu löytyvän. Soundit ovat melko sinnepäin ja se kieltämättä sopii levyn sisältöönkin mainiosti. Palataanpa asiaan jos levy joskus kolahtaa, tosin en usko näin tapahtuvan. Kyllä tämäkin levy yleisönsä löytää ja myy tuhottomasti mutta senhän se tekisi tämän bändin kohdalla vaikka levylle olisi laitettu 75 minuuttia Hetfieldin piereskelyä. Arvosana muodostuu lähinnä siitä että musiikki on kaikesta huolimatta heviä ja bändi ei yritäkään vääntää väkisin enää Load tai Reload-linjalla kun niitä hittejä ei tunnu vaan kertakaikkiaan syntyvän.

Arvosana : 6,5/10




Mors Principium Est : Inhumanity

Mors pricimum est on kyllä aika tuntematon suuruus meikäläiselle. Bändin livenä nähtyäni homma vaikutti kyllä vakuuttavalta, ja samoin tekee tämä levykin. Bändi ei tee juurikaan svedutyyppisellä metallillaan mitään uutta, mutta jotenkin meikä näitä alkaa aina diggailla kun jotain vähänkin uutta ja tuoretta kuulee. Bändi on erittäin taitavan ja määrätietoisen oloinen. Biiseissä on juuri sopiva määrä osia ja ne ovat selkeitä sekä täynnä toinen toistaan tarttuvampia juttuja. Juuri tarttuvuusongelma monella bändillä onkin tällä saralla. Kaikki on tehty niin moneen kertaan, että oma erottuminen massasta on hankalaa. Suunnilleen kaikki tempot ja tahtilajit käydään läpi ja koukkuriffiä toisen perään suolletaan pihalle. Mielenkiintoista on että homma ei puuduta vaikka laulajalla ei olekaan käytössä kuin yksi ääni, eli kärinällä mennään levyn läpi. Ja tämä bändi on tajunnut jättää syntikkasoolot vähemmälle ja käyttää niitä kerrankin maltillisesti. Siitä lisäpointsia kunnolla. Kitarasoolot ovat aika "Soilworkmaisia" eli siis vitun hyviä, samaa määritelmää antaisin kitarariffeistä levyllä muutenkin. Perussointi on vaan huomattavasti "slaavilaisempi", mutta samantyylistä tatsia musiikista löytyy kyllä. Enkä tarkoita mitään kopiointia, omillaanhan tässä mennään aika pitkälti. Todella vahva debyytti!

Arvosana: 8,5/10
0



Mors Principium Est: The Unborn

Nyt lähtee. Lähtee kuin taju Meksikon turistin päästä. Mors Principium Est on selkeästi vetänyt kapallisen herneitä nenäänsä kakkoslevylleen. Melodisten hittiputkien ohella bändi on alkanut levittää myös koneita ja kaaosta menoonsa. Laulupuolella on myös avarampaa Viljasen soraäänien sekaan tuotujen naislaulujen myötä, tosin vain mausteeksi. Vaikka bändissä onkin varmaan Suomen nopeimmat kepittäjät, homma ei luisu liiaksi tekniseen masturbointiin. Tokihan ripeitä kuvioita tarjoillaan, mutta varsinainen leukojen loksauttelu jätetään kiltisti tyylitaitoisten soolojen tehtäväksi. Joistakin biiseistä voisi ehkä hiukan silpaista pituudesta pois tiiviimmän tunnelman saavuttamiseksi. Vauhdikkaan melodisen taitometallin ystäville voi suositella tätä vieläkin turhan tuntematonta bändiä lämpimästi. Alallaan ehdottomasti kotimaamme palkintopalleilla.

Arvosana : 4/5



Mors Principium Est: Liberation = Termination

Kolmas kerta toden sanoo, todellakin. Porin rykmentti jatkaa äkäilemälllä vieläkin kattavammin ja sotkee hienoja mausteita soppaan lisää, esim. teollisuussävyt ja naisäänet toimivat hienosti tuoden lisää sävyjä. Edelleenkään laulaja Ville Viljanen ei käytä ääntään mihinkään muutoin kuin täydellä teholla ja kokolailla sillä yhdellä rosoisella sävyllä. Likimain kaikkien muiden bändien kohdalla tällainen on alkanut ärsyttämään, mutta MPE:n kohdalla ei tympääntymistä jostain syystä vaan tapahdu.
Kitarariffit (kuten myös rumpupatteriston työskentely) seilaavat tarkkuudessa ja innovatiivisuudessaan ainutlaatuisessa ympäristössä. Edelleen biiseissä on pystytty jalostamaan peruskoukeroista varsin itsensä kuuloisia sävelkuvioita. Eikä tässä edes vielä puhuta levyn sooloista, jotka ovat tällä levyllä vieläkin huikeampia kuin edellisellä The Unbornilla. Biisit ovat tiivistyneet myös siihen mittaan, että tyhjäkäynnistä ei voida enää puhua missään määrin. Onnistumisprosenttiin nähden tuntuu käsittämättömältä kuulla uutinen, jonka mukaan pääsäveltäjä ja soolokitaristi Jori Haukio on jättänyt bändin intressien puutteessa levyn äänitysten jälkeen. Vastaavaa draamantajua ja omaan korvaani kolahtavaa kitarakuviointia en ole aiemmin tavannut juuri missään bändissä. Edelleenkään en muuten löydä varsinaista paikkaa kosketinsoittajalle tästä musiikista monestakaan kohtaa, mutta oletettavasti sillekin käyttöä on.
Levyn kylmä soundimaailma tekee juuri hyvän tunnelman kiekolle, josta suosikeikseni on noussut keskitempoisemmat The animal within sekä Terminal Liberation. Myös raivokkaampi It Is Done toimii teknisyydessään ja melodisuudessaan huomiotaherättävästi. Pari sinänsä loistavaa instrumentaalipläjäystä haiskahtaa hieman tämän pituiselle levylle "täytteeltä", mutta mitä sitten. Toivotan bändille tulevaisuutta.

Arvosana: 4/5

Arvostelu lisätty 08.05.2007




Non-Human Level: Non-Human Level

Non-human Level on pääasiassa Darkane-kitaristi Christopher Malmströmin ilmaisukanavien puutteesta syntynyt projekti/terapiaryhmä. Levyllä on nimekkäitä soittajia, levyllä vaikuttaneiden muusikkojen ansioluettelossa mainitaan mm. Devin Townsend Band sekä Meshuggah. Em. bändien suoranaisia vaikutuksia ei kylläkään voi juuri levyltä poimia. Debyyttiä voi pitää hyvin pitkälti Malmströmin soololevynä ja se ilmenee myös vahvasti musiikissa. Levylle on mahtunut normaali biisien lisäksi siistejä instrumentaalibiisejä ja osioita, joissa kitara näyttelee selkeästi pääosaa. Teknisyyttähän miehen kitaroinnista löytyy, muttei levy sen esittelyyn liiaksi kompastele; Levyn sisältö muodostuu ruotsinomaisesta melomättöhevistä ja koko kirjavuus käsitellään ihailtavalla väännöllä ja tehokkuudella nopeasta hitaaseen. Paikoittaisesta sinfonisuudestaan ja suvannoistaan huolimatta tällä levyllä ei kuulla puhdasta laulua lainkaan, mikä onkin piristävä poikkeus tämän sortin melodiselta uusorkesterilta. Biisirepertuaarista uupuu pikkuriikkinen koskettavuutta, jonka takia arvosanakin notkahtaa piirun.


Arvosana: 2,5/5

Obscurant : Lifeform:Dead

Vaasalaisen Woodcut recordsin julkaisema Jyväskyläläisen Obscurantin debyytti Lifeform:Dead edustaa aika mallikkasti jyhkeän deathmetallin ja hienojen melodioiden sekoitusta. Kitaroita pidetään aika alavireessä kuten asiaan kuuluukin. Hyviä tämän saran taitajia ei Suomessa yleensä ole tullut vastaan mutta tämä voisi olla maininnan arvoinen. Leadkitaraa hoitava Luukkainen hallitsee aika monenlaistakin örinää ja aika mallikkaasti puhdastakin osastoa. Tuo erittäin vahvasti mieleen jonkinasteisen Hypocrisy-fiiliksen, muttei kyllä niin selkeästi että osaisi edes mihinkään tiettyyn levyyn samaistaa. Mutta ruotsalaiselta meininki kuulostaa jokatapauksessa. Koskettimilla on juuri sopivan näyttävä osa eikä niillä onneksi aleta ärsyttävästi pimputtelemaan. Kohtuullisen tuhti paketti jossa sujuvaa soittoa. Ehkä vielä aavistuksen enemmän tarttuvuutta ja variaatioita biiseihin ainakin nopeuden suhteen niin aletaan olla lähempänä omaa mieltymystä. Mutta enpä lähde näistä kiistelemään, debyytiksi sarallaan aikas hyvä näyttö.

Arvosana : 7+/10



Obscurity: Slachten & Legenden

Tässä tarjotaan nyt vähän epämääräistä metallia kuulijakunnalle. Obscurityn musiikissa ei ole kaiken kaikkiaan päätä eikä häntää kuin siellä täällä. Kovasti kitaroidaan ja mätetään melobläkkisriffiä toisensa perään, mutta ainakin näistä korvista se uhkaavasti pyrkii ulos jälkiä jättämättä. Pienet viikinkivaikutteet siellä täällä ovat toki aina paikallaan, mutta eivät riitä rakentamaan yhtyeelle riittävästi kasvoja. Kasvoja tuo sen sijaan saksaksi ja siten myös aika epäselväksi jäävä ärjytty sanoma, joka kyllä kuulostaa aika ilkeän brutaalilta, joskin monotoniselta pitemmän päälle. Puhtaat lauluthan tässä sopassa olisivat kyllä olleet se looginen ja odotettu lisä, joten bändihän tavallaan osaa yllättääkin valinnoillaan. Kovasti tässä kuvainnollisesti tuutataan ja ollaan menossa jonnekin, mutta suunta jää havainnoimatta, ainoastaan päämäärätön pyristely jää ansioluetteloon muutaman käyttökelpoisen idean lisäksi. Noh, tulipahan ainakin sahaavien kitaroiden kuuntelukiintiö muutamaksi päiväksi täyteen.

Arvosana: 2/5

Arvostelu lisätty 18.06.2007


Pain : Rebirth

Hypocrisy-Nokkamies tuottaja-studiovelho Peter Tägtgrenin Projektiluontoinen henkireikä Pain nimellä on aiemmin julkaistu yksi täyspitkä josta on syystä tai toisesta vaiettu eikä sitä ole misssään oikein tarjollakaan ollut. No toinen täyspitkä Rebirth onkin jo kohtuullisen toimiva paketti simppeleitä biisejä joiden kuunteluun ei liiemmin aivoja vaadita. Ryyppy-bilemusaa parhaimmillaan vaikka ei kuunnellessa nyt ihan pakko ole kännissä olla kuitenkaan. Tarjolla on raskasta 7-kielikitaraa konetaustoineen erittäin jämäkällä, usein kivasti jumputtavalla soundimaailmalla. Tägtgren on itse tehnyt levyn alusta loppuun jokaista kilkatusta myöten omassa Abyss-Studiossaan, rummut on myös tehty koneilla joka häiritsee levyn kuuntelua yllättävän vähän. Hypocrisystä tuttua suht.persoonallisen tunnistettavaa moniäänihoilausta löytyy levyltä paljon ja kyllähän se ihan toimii, Tägtgren ei nimittäin puhtailla äänillä kaksinen laulaja olekaan. Keskinkertaisiakin biisejä on joukossa mutta mm. Supersonic bitch, End of the Line, Suicide machine sekä jumputtavin jumputus On and on jytäävät kyllä perskarvat kenoon mallikkaasti. Tästä oiva levy viikonloppubailuihin ja tukkaa lentoon niin perkeleesti.

Arvosana : 7,5/10




Pain : Nothing remains the same

2002 ilmestynyt Painin kolmas täyspitkä esittelee jopa hiukan keventyneen version monimetallimies Tägtgrenin stressinpurkausprojekstistaan. Samalla konseptilla Rebirthin kanssa tehty lätty kuulostaa ehkä hiukan enemmän bändiltä vaikkei sitä levymuodossa olekaan. Aloitusraita runttaa kyllä ihan mallikkasti muttei kuulu levyn parhaimmistoon sävellyksenä. Toinen raita, levyn tarkoituksellinen hitti, videonakin levyltä löytyvä Shut your mouth esittelee väkisinkin päähän jäävän kertosäehuudon ja pimputuksen joka jää väkisinkin mieleen ja on sittemmin ilmestynyt kännykän soittoäänimarkkinoillekin mitä nyt ei voi ihmeeksi laskea. Tasaisesti levyn läpi edetään hyvän tuotannon kera, omiksi suosikeiksini nousee lähinnä poppipuolen puuhamiehen Per Aldeheimin pitkälti työstämä Just hate me, Hienon sähköinen Expelled, Beatles-versiointi Eleanor rigby, menopala Save me sekä Lopetusraita Fade away. Sanat on painettu Tägtgrenin tuotoksista poiketen varsin hienoihinkin kansiin joka osoittaa sen minkä äijä on itsekin todennut, eli hän ei satu olemaan kaksinen sanoittaja. Mutta musiikissa se nyt ei tärkeintä olekaan. Pain on yhden miehen projekteista yksi ehdottomasti mielenkiintoisimmista ja runttaa livenä vielä kaksinverroin enemmän hyvän lavashown kanssa. Mielenkiintoista on nähdä tuleeko kenties viel älisääkin musiikkia Painin muodossa. Meikälle tämä junttaaminen kelpaa kyll äihan hyvin.

Arvosana : 8/10




Pain confessor : Promo 2003

Hämeenlinnasta ponnistava Pain confessor repäisee aika mallikkaan kaulan alan kilpailijoilleen jo ensimmäisellä promolevyllään. Osin Hämeenlinnalaisen Nonsliplevelin jäseniä sisältävä yhtye on varsin uusi ilmentymä metallitaivaalla, bändistä ei nimittäin vuosi sitten ollut kenelläkään hajuakaan. Bändin isänä voitaneen pitää Legendaarista vanhan liiton grand old mania, Ex-A.R.G-kitaristi Vesa Säkkistä joka Tuomas Kuusisen (Ex-Jane doe 69) kanssa hoitaa bändin kitaraosuuksia menestyksekkäästi. Vanhasta A.R.G:n tyylistä ei kuulu kuin ripaus seasta ja nykymetallista on vaikutteita saatu mukavasti matkaan. Musiikki on voimakasvääntöistä melometallia maustettuna syntikoilla ja puhtaillakin lauluilla. Konseptina ei niinkään harvinainen mutta Suomesta harvemmin hyviä yrityksiäkään tällä alalla löytyy. Vokalisti Markku Kivistö osoittautuu selkeästi tämän maan nuoremman polven kärkihuutajaksi. Markku hallitsee äkäisen laulun lisäksi myös puhtaat laulut stemmoineen kivuttomasti. Levyllä pidän erityisesti siitä että millään ei ole liikaa mässäilty, kitarasooloja ei juuri kuulla ja syntikoilla ei edes yritetä sellaista mihin niitä ei "sovi" käyttääkään eli turhaan pimputteluun. Itsekään en hommaa toisin hoitaisi. Bändi vaikuttaa nuoren ikänsä huomioonottaen melko määrätietoiselta ja ihmettelenkin jollei tällä pläjäyksellä päästäisi jotain allekirjoittamaankin ja helposti. 4 biisiä käsittävä materiaali on tasaisen hyvää, suosikikseni nostan levyn nopeimman biisin Fiery thorns. Hyväsoundinen promo on nauhoitettu Hämeenlinnan Studio Sound Supremessa ja tuottajana on toiminut Trio Niskalaukaus-kitaristi Jarkko Petosalmi. Kansista puolestaan on huolehtinut mm.Diablon ja Northerin kansitaiteilijana kunnostautunut Miikka Tikka. Mielenkiintoinen ja positiivinen yllätys, katsotaan mitä seuraa.

Arvosana : 8+/10



Pain confessor : Turmoil

Vuoden 2004 odotetuimman kotimaisen metallilevyn odotus on palkittu. Melodisen, Gothenburg-soundeja myötäilevän materiaalin synnyttäminen on Suomessa jäänyt aina hiukan bändeiltä vähemmälle, vaikka harrastajia onkin kyllä on riittänyt aikojen saatossa. Jyväskylän Enter My Silence vähän sotki sinne suuntaan taannoin, mutta Hämeenlinnalainen hurjapääjoukkue Pain Confessor aikoo ilmeisesti hoitaa asiaa vieläkin paremmalle tolalle. Debyyttilevyksi meno on melko muikeata, eikä minkään sortin tinkimystä ole havaittavissa missään kohdin lättyä. Toteutuksen taso on bändin iän nähden hanskassa täysin, eikä liikoja yritetä missään välissä. Esim. kitarasooloja ei muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta juuri tarjoilla. Vokalisti "Hämeenlinnan Anselmo" Kivistö on selkeästi yksi keitoksen tukipilari ja laulua voidaankin pitää selkeästi yhtenä tukipilarina joihin mieltyy helposti kitarastemmoittelun lomassa. Syntsat tarjoilevat mattoa sekaan sinne tänne, ja niille voisi ehkä vähän enemmän erilaista, kuuluvampaakin roolia kaavailla (kunhan ei varsinaista sooloilua). Soitto on tasokasta ja biisit tarjoavat vaihtelua laidasta laitaan, tosin pari hätäistä sovitusta haistan paikoin. Soundipuolella huomaa alapäässä ehkä tietynlaista "kumeutta", vähän vastaava vika kuin Diablon debyytissä. Liekö bassovarustus ollut kohdallaan studiosessioissa? Tämäkään ei ole häiritsevä elementti, eikä korostu kuin tietynlaisella laitteistolla. Avausraita Fiery Thorns on yksi parhaista kotimaisista metallibiiseistä ja edelleen ehdoton suosikkini. Hittejä riittää muutenkin, esim. Poor Man´s Crown sekä Lake Of Regret tarjoilevat juuri sitä otetta jota toivon bändiltä lisää. Äkäistä on ja varmasti kuuluu perästä!

Arvosana : 8/10



Pain Confessor: Purgatory Of The Second Sun

Pain Confessorin tiukka julkaisutahti, levy per vuosi ei ole materiaalin sisällön tasoa laskenut. Purgatory Of The Second sun esittelee tähän asti äkäisimmän tuskan tunustuksen. Heti avausbiisi Without Redemption, Without Remorse kertoo oleellisen. Raivoa ja äkää tihkuva avaus ei juuri bändille tyypillisillä melodioilla tai muillakaan tunnelmilla kosiskele, ainoastaan hyökkäämällä. Levyn edetessä toki kaivetaan esiin ne perinteiset Pain Confessor-jipotkin, ja melodisten kertosäkeiden puutteestakaan ei kenenkään tarvitse kärsiä. Levy säilyttää kiinnostavuutensa vaivattomasti ja tarjoaa paljon uuttakin löydettävää vielä useiden kuuntelukertojen jälkeen. Vokalisti Kivistön tulkinta on kiristynyt entisestään ja kaikkein tiukimmat kärinät miehen arsenaalista alkavat jo muistuttaa IN-Luttisen riivintää, toisaalta esim. sinkkubiisi Ne Ultra Plus esittelee jo lähestulkoon Demonic-aikaisen Chuck Billyn mataluudelle yltävää korinaakin. Kappalevalikoimaltaan POTSS on tarttuvampaa kuin edeltäjänsä Fearrage, ja kokonaisuutena soittimet ja niiden väliset roolit ovat selkeytyneet parempaan sopusointuun. Levyltä on hankala erottaa hittejä, ja kuitenkin selkeä mahdottomuus myöskään löytää huonojakaan biisejä, niin tasaisen varmasta levystä vain on kyse.

Arvosana: 8,5/10

Arvostelu lisätty 21.05.2007


Pajavasara: Rautatie

Nyt voi kyllä todeta, että eräs Lemiläinen äkkimetalliyhtye on oman uransa rakettimaisuuden ohella pystynyt synnyttämään jälkeläisiäkin jo ennätysajassa. Stam1nan ohella Pajavasara kyllä osaa emuloida kyllä paljoa muutakin, lopputuloksen kuulostaessa mukavalta sekameteliltä. Eri tyylien sekoitus ei kuitenkaan käy missään vaiheessa ärsyttäväksi, päinvastoin sävellyksistä on mukava huomata hyvällä maulla toteutettuja näkemyksiä, vaikka moni kuultu on jo tehtykin aiemmin. Bändi osaa soljua hienosti bodomaalisesta tykityksestä Y.U.P:maisesti sankarimusiikiksi tai jopa hissi- ja yökerhotunnelmiin säilyttäen koko ajan metallisuutensa ja kyllä, myös kiinnostavuutensa. Ainoa mikä oikeasti käy ärsyttäväksi on bändin sanoma ja sen ulosanti eli tulkinta. Itse en ainakaan osaa ottaa vakavasti näin hienosti iloittelevaa yhtyettä joka laulaa kotimaankielellä biopolttoaineista tai pitkävedonlyönnistä tai melkein mistä tahansa, mitä vaasalaisetkaan vielä päähänsä saaneet. Lisäksi itse lauluääni jää harmittavan useassa kohdin turhan ohueksi ja monotoniseksi, joskin koko levyn äänimaiseman suurustaminen ei olisi ollut pahitteeksi muutenkaan. Jokatapauksessa tuoreinta tavaraa johon on tullut hetkeen törmättyä.

Arvosana: 3,5/5

Arvostelu lisätty 16.08.2007




Paradise lost : Icon

Paradise lostin legendaarisin levy. En ole koskaan ollut mikään suurin goottimaailman asiantuntija mutta olettaisin että tällä levyllä on ollut melkoisen suuri merkitys musiikkityylilajin kehityksessä. Ensimmäisiä levyj äjossa muistan tavaramerkiksi asti muodostuneen tyylin käytön jossa toinen kitaristi yksinomaan komppaa ja toinen vetelee soolokuvioitaan päälle. Biisit ovat läpeensä hyviä, huonoja ei levyltä löydy ja punainan lanka säilytetään kevyesti läpi levyn kulun. Ainoa asia mikä ehkä häiritsee on se että biisit ovat vähän turhan samanlaisia keskenään ideoiltaan ja toteutuksiltaan. Ja toisaalta laulaja Nick Holmes on vakuuttanut paljon enemmän myöhäisemmillä laulutulkinnoillaan siirryttyään puhtaampaan tulkintaan opeteltuaan laulamaan. Yleensä jokin epätodennäköinen biisi levyltä nousee suosikiksi, samoin on käynyt tämänkin levyn kohdalla. Eli 9.Raita Poison jää mieleen hienoimpana biisinä vaikka helmiä onkin levy täynnä: Embers fire, ikuinen hitti True belief sekä esimerkiksi naislaululla varustettu Uskomattoman hieno Christendom eivät koskaan fiilikseltään haalistu. En ole alkanut koskaan bändiä hylkiä vaikka se onkin aika paljon kokeillut erilaisia ja kevyempiäkin tyylejä aikuisella iällä. Mutta eiköhän tämä ole se levy jolla bändi kannuksensa on hankkinut.

Arvosana : 8,5/10



Paradise lost : One second

Paradise lost ottaa askeleen kohti koneellisempaa suuntausta One secondilla. Nimibiisi avaa levyn ja on vitun hyvä pianolla höystetty hiukan industriaalisen oloinen keskitemmon hittimallinen veisu. Erilaista mutta ei huonoa lainkaan. Say just words rokkaa hienosti ja omaa yhden bändin tarttuvimmista riffeistä. Levy edetään sekoitellen uutta ja vanhaa, koneita on käytetty mitä en kyllä tuomitse lainkaan. Niitä ei ole liiaksi tungettu jotta voisi alkaa tuputtamaan niitä iänikuisia Depeche mode-vertauksia. Tosin sekin aika on jo koittanut myöhemmässä tuotannossa. Joka biisissä ei ole ehkä tarpeeksi sitä tarttuvuutta jolla ihan parhaille arvosanoille päästäisiin mutta hieno levy jolla näkemystä kyllä löytyy. Ja sitä rohkeutta mit äsaisi enemmänkin löytyä yhtyeiltä jotka ovat jo kertaalleen menestyskaavansa löytäneet. Jotkut bändin heittivät varmaan näihin aikoihin roskakoriin, itse en. En ole koskaan pahin kiihkofani ollutkaan mutta ehkä seurannut mielenkiinnolla vähän sivulta kuitenkin hyvän bändin elinkaarta.

Arvosana : 7+/10



Peccatum : Lost In Reverie

Legendaarinen Ihsahn (Emperor) vaimoineen & kavereineen tarjoilevat jälleen omintakeista hämyilyään levyllisen. Parilla kuuntelukerrallahan tästä et löydä päätä etkä häntää, mutta kukapa sitä näiltä individualisteilta odottaisikaan. Levy vaatii paljon huomiota auetakseen, ja varmasti jää valtaosalta aukeamattakin. Kaikenkaikkiaan kuitenkin musiikki on melko kaunista ja mahtipontista, vaikka kuulostaakin ajoitttain vähän kotikutoiselta koneineen. Parissa kohtaa seilataan niilläkin vesillä jonne Emperorin taru päättyi, mutta raivo, nopeus ja pitkälti särökitaratkin ovat unholassa. Ja saisivat olla oikeastaan siellä pysyäkin, Peccatum toimii parhaiten hillittyn sinkoilevana hämyilynä. Eniten tästä saa irti keskittymällä täysin, kuuntelemalla mitä kaikkea tuonne usvaan onkaan tungettu. Paljonkin, mutten ole varma onko kaikessa järkeä kuitenkaan. Joitakin sekoiluja karsimalla ja hienouksia korostaen paketti voisi olla uljaampi. Persoonallista kyllä, moni ei ole keksinyt varmaan airojen narinaakaan käyttää instrumenttina. Hyttysiä muistaakseni on joku.

Arvosana : 2/5



Arvosana : 7+/10



Perfect Chaos : Breed Hate : Steer Fate

Huhhuh. Onkin meinaan aika nimensä veroinen uutuus tämä Perfect Chaos! Silmille hyökätään sellaisella meiningillä, että harvoin näillä leveysasteilla moiseen törmää. Musiikki ja soitto on toteutettu mainittavan taidokkaasti, eikä musiikillisia epäkohtia juuri löydä. Bändi osaa lopettaakin asiallisesti ilmaistuaan asiansa. Kierroslukumittari hakkaa tappiin tuon tuosta, mutta aika ajoin hellitetäänkin hiukan. Vain hiukan. Vokalisti Aki Häkkinen on Tomas Lindbergein, mitä olen koskaan kotosuomessa kuullut. Myöskin negatiivisessa mielessä, tämän riuskan 36 minuutin pyörremyrskyn aikana ei kovin monenlaista sävyä aijän suusta lentele. Toisaalta eipä turpaanvetäessäkään ole tapana taputella välillä, että antaapa mennä vaan. Raivo ja intohan välittyy, mutta epäkohdaksi muodostuu hienoinen persoonattomuus. Vaikkei Suomessa tätä sarkaa ole juuri kenelläkään ollut taitoa vakuuttavasti kyntää, muualla taas on ollut yli omienkin tarpeiden. Lopputulos hivelee korvaa, mutta se varsinainen leuanloksautus jää tehokkuudesta huolimatta kokematta (lupaavasti rakoilee).

Arvosana : 3/5



Pestilence : Consuming impulse

Hollantilaisen Pestilencen toinen täyspitkä on oikeutettu arvonimeen yhtenä Deathmetallin brutaaleimpina merkkipaaluina. Bändin toinen levy on täynnä toinen toistaan ilkeämpiä ja teurastavia kitarariffejä. Tähän aikaan ei oltu Pro toolsia ym. juuri studioissa käytetty ja se ei tämän julkaisun (kuten ei monen muunkaan) kohdalla juuri haittaa, sopiva rosoisuus sekä todella rujot mutta tarkasteltavat soundit tekevät lopputuloksesta lievästi sanottuna kuoleman kuuloisen. Martin van Drunenin uskomattoman julmaa karjuntaa voinee kiitttää paljolti levyn teurastavasta vaikutelmasta, biisit ovat juuri sopivan simppeleitä, liikaan kikkailuun ei sorruta missään vaiheessa. Bändi ei tosin soittotaidollaan juuri hetkauta nykypäivän bändien vieressä, mutta tekee tekemänsä hyvin ja se riittää. Mutta ne biisit, esim.Chronic infection kantaa edelleen säkeistössään parhaan deathmetalkitarariffin viittaa vielä vuosien kuuntelun jälkeen. Biisit kertovat ajan tyylille ominaisesti huvittavalla tavallakin dramaattisista asioista, biiseissä käydään läpi mm. Aavikolle kuivuuteen kuolevan miehen tarinaa (Dehydrated), maapallon saastuttamisesta (The process of Succocation), Lääkäreiden käsiin tumntemattomaan tautiin kuolemista (Suspended animation), traumoista, painajaisista (The trauma), Kroonisesta infektiosta (!) (Chronic infection), Veressä ja elimistössä elävistä tuskaa tuottavista olioista (Out of body), Kuolemasta ja siitä onko siinä edes pelättävää (Echoes of death), Jumaluudesta (Deify thy Master), Noitaroviolla polttamisesta (Reduced to Ashes) . Lähes jokaisessa biisissä kuollaan tai muuten vaan seotaan (poislukien hieno unenomainen leijuva instrumentaali Proliferous souls) eli lähtökohdat ovat suht.kohdillaan tällä levyllä. Levyä voinee suositella jokaiselle joka on kiinnostunut vähääkään mistä vanhan liiton death metallissa oikein on/oli kyse.

Arvosana : 9+/10




Pestilence : Testimony of the ancients

Huhhuh, 90-luvun vaihteen molemmin puolin on klassikoita ilmestynyt enemmänkin metallin saralla. Hollantilainen Pestilence kuulostaa tyypiillisesti täysin eri yhtyeeltä kuin edellisellä tuotoksellaan. Yksi paha niitti bändin uralle ja tälle levyllekin on legendaarisen vokalisti-basisti Martin Van Drunenin katoaminen bändistä (Bassot levyllä hoitaa Tony Choy Cynicistä). Ilmaisuun tämä tuo muutoksia mutta onneksi kopla vääntää hyviä biisejä edelleen. Vokalistin tontin on ottanut toinen leadkitaristi Patrick Mameli joka ainakin levyllä suoriutuu hommasta ihan mainiosti ja Patrickin ääni sopiikin Pestilencen huomattavasti selkeytyneesen äänimaailmaan ihan hyvin (Tähänkin löytyy selitys kansilehdykästä, Produced by Pestilence And Scott Burns, Recorded and mixed at Morrisound studios. Hmm, legendaariset "floridadeathin" historian siivet havisevat). Joskaan yhtä brutaaliksi laulu ei muodostu kuin Martin Van Drunenilla, se nyt olisi silkka mahdottomuuskin kyllä. Jokaisen biisin väliin on tungettu jonkinnäköinen toinen toistaan päättömämpi johdanto joka antaa levylle ilmettä mutta ei olisi ehkä niin välttämätön seikka kuitenkaan. Rumpali Marco Foddisin (Joka mielenkiintoista kyllä oli Pestilencen sanoitusvastaava, eikä niin huono ollutkaan valitsemallaan saralla.) improvisointi on melkoisen mielenkiintoista kuultavaa vaikkei ehkä mitään tarkinta mahdollista ajoittain. No tähän aikaan ei paljoa Pro Toolsia tunnettukaan studioissa, hieno suoritus. Jonkinverran mutta ei mitenkään liikaa on myös syntikoita tälle levylle mahdutettu, hienoimpana jää mieleen Raivokkaan Presence of The Deadin väliosio niiltä osin. Yhtään huonoa biisiä ei tältäkään lätyskältä keksi. Jokaisen jaksaa kuunnella aina yhtä isolla mielenkiinnolla, ehkä tymäkkä Testimony tai ilkeähkö Presence of The Dead, mukavan junnaava Twisted truth, Tehokas Land of Tears tai levyn viimeinen varsinainen iloittelu Stigmatized voisivat olla pakan päällimmäisiä. Levyn lopetuksena loistavan simppeli instrumentaali In Sorrow käväisee kuultavissa suurinpiirtein ja katoaa takaisin jonnekin. Kylläpä jääkin metallinen maku suuhun. Nam. Mestariteos! Deathmetallin kulmakivi siinä kuin bändin Consuming impulsekin.

Arvosana : 9-/10




Pestilence : Spheres

Hollantilaislegendan neljäs ja viimeiseksi jäänyt studiolevy on jokseenkin mielenkiintoinen paketti, ja lajiltaan sellainen mitä bändin ei olisi koskaan uskonut tekevän. Eli bändi siirtyi kaikilla mahdollisilla kitaraan liitettävillä syntikoilla ja efekteillä sävytettyyn Jazzin ja metallin väliseen musiikkimaastoon. Harppaus oli ilmeisesti liian pitkä sillä fanit hylkäsivät bändin hyvin pitkälti tämän julkaisun jälkeen ja bändin hajoamisen syyksi ilmoitettiin muistaakseni vuonna 1993 tai 1994 levyn huono myynti. No todellisesta syystä en tiedä mutta tällaisen bändin kohdalla lopettamisen syyksi ei moista kyllä voisi uskoa. Kokoonpano ja toimenkuvat ovat edellisen levyn Testimony of the ancients mukaiset paitsi bassoon on löytynnyt jostain melko kieroja kuvioita viljelevä Jeroen Paul Thessling. Levyn biisit kuulostavat oikeastaan aika hyvältä, vaativat tosin uskomattoman paljon kuuntelemista jotta pääsee edes lähelle sitä fiilistä jolla levyä luulen olevan väännetty. Mind reflections, Spheres, Denise of time, The level of perspection, sekä hiukan erilainen Personal energy ovat kyllä loistavia biisejä eikä haittaa levyn omituinen soundikaan juuri kuuntelua. Mamelin laulu kuulostaa kummallisen ohuelta edellisen levyn vokalisointiin nähden. Epäilisin että studiobudjetit eivät ehkä ole olleet riittävät levyn tekoon koska kansilehdykän mukaan on ainakin ollut laitteistoa mukana varmasti riittävä määrä. Tai ainakin efektihässäkkää sitten jos ei muuta. Mielenkiintoa levyn kuunteluun luo myös isolla painettu teksti kannessa : There are no keyboards on this album. Oikeastaan aika hämmästyttävää kuinka vähän bändit käyttävät kitarasyntikoita tänäkään päivänä, tämä levy ainakin ajoittain onnistuu todistamaan että erikoista jälkeä niilläkin voi saada aikaan. Levystä jää kieltämättä hiukan välityön maku vaikken keksi mitä siitä muuttaa pitäisi. Mutta taisi olla sitten lopullinen naula Pestilencen arkkuun.

Arvosana : 8-/10




Rammstein : Mutter

Kolmannella täyspitkällään Rammestein onnistui lunastamaan odotukset nin hyvin etten muista monen bändin niin kunnialla selvinneen moisten odotusten jälkeen. Bändi jopa on luonut nahkansa aika pitkälti uuteen ilmaisuun, mikä on yllätys. Tosin kuulostaa niin itseltään kuitenkin ettei syytä huoleen. Aloitusbiisi Mein herz brennt alkaa hiljaa ja kun biisi lähtee käyntiin voi jo kuvitella mitä se on livenä kaikkine efekteineen ja pyrotekniikoineen. Itse biisi on aika outo valinta aloitukseksi mutta sopii sittenkin kuin nyrkki silmään. Biisissä on hyvä groove. Toisessa biisissä Links 2 3 4 aloitetaankin jo marssimeininki ja biisi edustaa hiukan enemmän sitä junttaosastoa jota olin odottanutkin levyltä. Simppeliä ja hyvää. 3.biisi Sonne edustaa taas hitaampaa osastoa ehdottoman mieleenpainuvine kertosäkeistöineen. Pakonomaisen junnaava Ich will on noussut ehkä levyn suosituimmaksi biisiksi eikä syyttä, mikäs tämän tahtiin on päätä paukuttaa. Ei ehkä tämäkään biisi ole sitä odotettua suuntaa edustava. Livenä erittäin näyttävä biisi Feuer frei! ei sävellyksenä ole niin vahva mutta kertosäkeessä alkaa kyllä huomaamaan kuinka tehokas biisi onkaan. Sitten levyn nimibiisi, Mutter joka tuo mieleen jotenkin levyn aloitusbiisin ja konseptiltaan onkin vähän samanoloinen. Myös joku on ollut haistavinaan Metallican Unforgivenin melodioita tästä ja ehkä niitä joukossa onkin. Hieno veto jousisoittimineen todellakin. Spieluhr on levyltä ehdoton suosikkini ja ei edusta sitäkään vähää Rammsteinin tyyliä kuin muut biisit. Lapsenomaisilla taustalauluilla koristeltu kertosäe nauliintuu mieleen jo ensimmäisillä kerroilla ja sinne jää. Mahtava biisi. Switter taas ei jää mieleenimitenkään erityisen hyvänä biisinä, jotenkin lipuu ohi vaan eikä tartu mikään. Rein raus taas edustaa raskasta junttapuolta perinteisesti ja on svengaava ja äärimmäisen raskas. Levyn nopein veto Adios ei ehkä kolahda sävellyksenä vaikka menoa tuntuu olevan, levyn ainoat tuplabasaripätkät taitaa olla juuri tällä biisillä. Turha ja höntti biisi minusta syntikkasekoiluineen, muuten tällä levyllä koneita käytetäänkin juuriniinkuin pitääkin ja onnistuneesti. Levyn päättävä "slovari" Nebel on suoranainen mestariteos ja sopii päätösraidaksi vallan erinomaisesti, joskin loppuu hiukan kesken ehkä(?) Kerrassaan sinfoninen kappale kuitenkin. Hieno bändi ja innolla odottaa mitä seuraavana on luvassa. Tästäkin levystä on jo jonkinverran aikaa meinaan. Jotkut eivät bändiä suostu edelleenkään myöntämään koska laulukieli on saksa, minusta se tuo kyllä niin persoonallisen leiman ja sitten edun että ei muuta voisi kuvitellakaan. En kyllä juuri vittuakaan ole ottanut selvää mistä bändi edes laulaa...

Arvosana : 9-/10




Ram-Zet : Pure therapy

Ram-zet sekoittaa aika hienosti monia hyviä elementtejä ja soundinsa on erittäin persoonallinen vaikkei nyt mitään suoranaisen uutta keksikään. Musiikki on mielenkiintoinen symbioosi Meshuggahia, Fear factorya ehkä vielä näitäkin teollisemmasti mutta erittäin kliinisti kolisevalla soundimaailmalla, kun taas vähän Dani Filthiltä pervosti kuulostava ääntelijä (hyvä naislaulaja rinnallaan) ja hienot syntikkakoristelut kääntävät koko konseptin aivan päälaelleen. Lopputulos on kyllä melkoisen mielipuoliselta kuulostava ja ei biisitkään todellakaan mistään heikoimmasta päästä ole. Tarkkaa ja nopeaa rytmitykitystä on runsaasti mutta myös hempeän kauniita kohtia ei ole unohdettu. Ryhmän soittotaito ja riffitaju vaikuttaisi myös erittäin asialliselta. Tosin tällaisien levyjen kohdalla studiota käytetään varmaan enemmänkin kuin hyväksi. Toisinaan kuulostaa siltä ettei joukossa ole yhtään inhimillistä soitinta tai vivahdetta. Mutta kyllä perskeles jos tällainen ryhmä on vielä livenä kova (mikä tuntuuu jokseenkin mahdottomuudelta) niin tässä on aineksia johonkin paljon, paljon suurempaan. Kannattaa tsekata levy ehdottomasti, mielenkiintoa löytyy niin perusbläkkärille kuin matikkapäisille rumpaleillekin. Erittäin persoonallinen julkaisu. Ehdottomasti yksi Spinen persoonallisimmista löydöistä, ja vieläpä Norjasta.

Arvosana : 8-/10



Raunchy: Death Pop Romance

Raunchy on entuudestaan tuntematon tapaus, mutta äkkiseltään tulee mielleyhtymä tanskalaisesta bändistä joka soittaa ruotsalaista musiikkia. Ainekset Raunchy on pitkälti napannut Soilworkin tapaisilta melodisilta metallipuurtajilla. Ihan vastaaviin koukeroihin bändi ei pysty kuten ilmeinen esikuvansa, mutta ihan kivasti alkuvoimaa löytyy myös hämäävän nimen saaneelta Death Pop Romancelta. Konsepti alkaa olla kyllä jo vuonna 2006 hiukan loppuun kaluttu. Junttaräyhä, jonka perään tulee lähes säännönmukaisesti puhtaankauniilla stemmoilla hoilattu kertosäe alkaa jo oikeasti haukotuttamaan nuottivalinnoista riippumatta. Soitto- ja biisintekotaito on hallussa hienosti, mutta tämä skene tarvitsisi jo piristysruiskeen pikkuhiljaa. Raunchy ei tuota seikkaa ole huomioon ottanut tällä julkaisulla. Levyn kantavaksi voimaksi muodostuukin ainoastaan muutama hitti ja yleisesti sopivan vaihtelevat sävellykset. Perusasiat kunnossa, seuraavaksi jotain omaa kehiin.

Arvosana : 2,5/5



Raunchy: Velvet Noise

Raunchy on muuttanut tyyliään edellislevystä ja vähentänyt jonkin verran ankaruuttaan. Skandinaavisen metallin matkinta on muuttunut enemmänkin jenkkityyliseksi ja mielleyhtymiä tulee Fear Factory-yhtyeeseen tuon tuosta, ehkä enemmänkin soundimaailman ja vokalisoinnin suhteen, kuin varsinaisen soitannollisen kulmikkuuden. Vaikka raivoa onkin laskettu, hyvien biisien ansiosta bändi kerää huomattavasti enemmän vakuuttavuutta esitykseensä.
Biisimateriaali osaa olla sopivan kirjavaa ja vivahteikasta. Lisäksi bändi tekee mukavasti ilmettä sävellyksien päälle ripotelluilla sounditeknisillä jipoilla. Levy on nimensä mukaisesti, sopivan hillityn syntikkaviljelyn ja pitkälle mietityn dynamiikan ansiosta tasapainoinen ja rouhea kuunteluelämys.
Velvet Noise-levy on hyvä esimerkki siitä kuinka hyvää ja asiallista metallia pystytään tekemään ilman tolkutonta soittotaitoa tai sen esittelyjä, eipä nimittäin taida levyltä juuri löytyä edes sooloja. Koveriosasto on kokonaisuuteen sopivaa ja kiintoisaa, vaikka Whamin versioinnin voisi jonkinnäköiseksi itsemurhaksi äkkiseltään olettaakin.

Arvosana : 4/5



Reasonable Doubt: Built To Resist

Reasonable Doubt esittää pittiystävällistä metallia vaihtelevantempoisella hardcorevaikutteilla, eikä oikein saa tyylinsä suhteen kuulijalle selkeitä säveliä ilmoille. Laulupuolella ei tunnu välillä tulevan minkäänlaista selkoa, halutaanko mennä ärjyosastolla vaiko puhtaalla, joka se ei ainakaan tunnu toimivan parhaalla mahdollisella tavalla.
Kitarariffit ja sävellykset muutenkin ovat OK-osastoa, joka ei kanna kovin pitkälle sellaisenaan. Äkäisyyttä piisaa, mutta uho tuntuu jäävän valitettavan päämäärättömäksi. Biisimateriaalin vahvuus ei vaan vakuuta, eikä kyllä bändin jämäkkyys muutenkaan. Laulajan ajoittaisesta mielipuolisuudesta ja muutamasta mukavasta melodiasta lisäpojot, näitä kannattaisi mahdollisesti viljellä isommallakin syötöllä.

Arvosana : 2/5



Rivendell: Farewell The Last Dawn

Rivendell taitaa olla yhden miehen projekti, vaikutusalueenaan eeppinen viikinkihevi. Tällaisella kamalla taitaa aina olla euroopassa kysyntää, mutta tarvii todeta, että vaikka kuinka levy pyörii lautasella niin eipä tämä saa niskalenkkiotteeseen alkuunkaan. Sävellykset jäävät monipuolisuudestaan huolimatta melko tavanomaisiksi genren ilmentymiksi ja vielä kun toteutuspuoli ei soundienkaan puolesta edusta mitään tanakinta vaihtoehtoa, ei voi kuin todeta että ei.

Rivendellin ainoa jäsen Falagar kyllä yrittää ottaa monenlaisia osa-alueita haltuunsa mm. vokalisoinnin osalta, mutta esim. miehen puhtaat möllikuorot jäävät pitemmän päälle melkoisen kasvottomiksi ja paikoin hiukan nuotittomaksikin. Levy tekisi esim. massiivisella soundimaailmalla hiukan kiinnostavamman vaikutuksen, Farewell The Last Dawn ei tällaisenaan olisi erityisen järisyttävä tapaus edes demopalstaympäristössä. Niin tylsähkö vaan on Rivendellin sotakirves vaikka muutaman kivan melodian on sekaan saanutkin ujutettua.

Arvosana : 1,5/5



Scar Symmetry: Symmetric In Design

Scar Symmetryn tasokkuus hämmästyttää, ja antaa aihetta tarkempaan tonkimiseen. Ja niinhän tämä on kuin onkin taas näitä "superkokoonpanoja" länsinaapuristamme. Musiikki jälleen kerran tuttua melodista ja teknistä syntsametallia, koristen ja puhtaalla laululla vuorotellen. Mitään uuttahan tässä ei keksitä, mutta sulatetaan yhteen komeasti suunnilleen kaikki mitä kukaan on koskaan keksinyt piireissä tehdä. Tosin varsinaiset mättönopeudet on jätetty käyttämättä, jonka ansiosta levy sopii mainiosti herkemmällekin kuuntelijalle. Selkein vertailukohde voisi olla Soilwork, joskin Scar Symmetry tuntuu pärjäävän pienemmälläkin nuottimäärällä ja luo ehkä jopa koskettavampaakin ilmapiiriä melodisilla osuuksillaan. Itsestään selvien taitojen esittelyn sijaan annetaankin sopivan usein itse sävellyksen tehdä vaikutus ja näillä virsillähän moinen onnistuu helposti. Kirjavan ja monipuolisen biisimateriaalin seassa kuulee ajoittain myös vaikutteita 80-luvun hittiheavyn pehmeydestä, ja sehän sopii tähän jauhantaan kuin isä äitiin. Aina nuo vaan osaavat.

Arvosana : 3/5




Scelerata: Darkness And Light

Scelerata on pirteä lisäys Portugalilaisten heavyorkestereiden vähälukuiseen sarjaan. Itse laulu- ja melodiakategoriassa bändi huitelee selkeästi sankarimetallin puolella, kun taas itse komppiosasto ja soundipolitiikka on mukavan rouheaa ja progeilevaa. Jonkinlainen Dream Theater kohtaa Rhapsodyn-mielleyhtymä voisi olla hyvä vertaus, vaikkei nyt ihan samoilla taitotasoilla liikutakaan, eikä realismin valossa voidakaan. Sävellykset kulkevat mukavan polveilevasti vanhojen powerheavyn sääntöjen perässä, mutta sekaan on saatu tehokkaan kiemuraisia metallivaikutteita, dramatiikkaa ja myös vastapainoksi mm. akustisuutta, puhallinsoittimia. Onpa sekaan eksynyt myös haitarinkin säveliä ja yleistä pillipiiparimentaliteettia. Soittotaitoa yhtyeellä löytyy vaikka muille jakaa, mutta taidonnäyttöä ei ole liiaksi viljelty. Tämä huomionarvoista, koska kyseessä on debyyttilevytys ja bändin jäsenten alhaisen keski-iänkin puolesta voisi näyttämisentarvetta olla häiritsevässäkin määrin kuultavissa. Tekemisen into paistaa kivasti läpi ja se, että hommassa ollaan muutenkin tunteella mukana omat rajat tiedostaen.

Arvosana: 3,5/5

Arvostelu lisätty 19.06.2007




Sentenced : North from here

Yli vuosikymmenen vanha North from here on varmasti ensimmäisiä (ja muutenkin harvoja) ostamiani vinyyleitä. Bändin nimi oli ostaessani tuttu jostain demoista mutta yllätys oli melkoinen levyn pyörittyä lautasella. Aika progea kitaravetoista pakkasenpuremaa melometalliahan se oli. En tosin tiennyt tässä vaiheessa että Sentenced oli jo yhden pitkäsoiton levyttänytkin, enkä kyllä muistaakseni sitä että bändi oli edes kotimainen...Poikain nuoren iän huomioon ottaen levy on erittäin hatunnoston arvoinen suoritus tämänkin päivän mittapuulla mitattuna. Tilutusta, progeiluja ja kitarastemmoja viljellään läpi levyn ja riffien määrä ja mutkikkuus on melkoinen. Tämän päivän Sentencedin ralleja kuunnellessa ei voi todellakaan uskoa että kyseessä on sama bändi. Toisaalta surettaakin koska bändillä olisi varmaan rahkeita vähän monimutkaisempaan/puolisempaankin ilmaisuun. Liekö pojat sitten laiskistuneet vanhemmiten? Taneli Jarvan loistavat tekstit ja vokalisointi tuovat levyyn sopivan raivon, eikä muutakaan bändiä voi syyttää mistään lepsuilusta. Aivan äärirajoilla tunnutaan vetävän koko ajan, pieni hapuilu ja epävireisyys ajoittain ei haittaa yhtään mitään koska levy suorastaan pursuaa hyviä sävellyksiä ja nuorta raivoa. Tässä perkele yksi kovimmista suomalaisista metallijulkaisuista kautta aikain. Näin extremellä tasolla melometallia ei juuri kukaan suomessa tuolloin tehnyt, sen jälkeen kyllä aika monikin.

Arvosana : 9/10



Sentenced : Frozen

Toinen Sentencedin tuotos Uuden Laulaja Ville Laihialan kanssa kuulostaakin vähän hiotummalta ja tasapainoiselta. Mahtipontinen ja arktinen Kaamos-intro starttaa ja kuulostaa ihan perkeleen hienolta. Jostain syystä puolet introa hiljempaa ja ehkä vähän tunkkaisemminkin soiva (Volyymi saisi tässä vaiheessa noustakin?) Farewell korkkaa levyn todella hienosti, on varmasti yksi Sentencedin hienoimmista biiseistä. Kakkosbiisi on sellaista perusrokkia mitä bändiltä nyttemin on totuttu kuulemaan aika paljonkin. Hyvä biisi mutta sanoitukset laittavat vähän naurattamaan ajoittain. No se ei ole tämän levyn kohdalla ainoa kerta, mutta jätetään puuttumatta siihen tästä eteenpäin. For the love i bear on myös todella hyvä hiukan vauhdikkaampi ralli, huumoriakin viljelläään hilipatihippan-örinöillä ja royhtäilyllä. Eli ei turhan vakavaksi mennä vaikka narua kaulaan aika paljon sovitellaankin levyn edetessä. Perään hitaampitempoinen One with misery. Keikoilla jo loppuunkyllästyttänyt The Suicider on kyllä ihan OK ralli myös. Myös ekoja slovareiksi luokiteltavia biisejä esitellään The rain comes falling down-vedolla. Grave sweet grave taasen omaa melkoisen komean kertosäkeen, no niitähän nyt kyllä viljellään melkein joka veisussa. Hiukan Amorphis-tyylisellä iloittelulla alkava Burn on biisinä hiukan hapuileva ja kuulostaa siltä kuin ylijäämäriffit olisi lyöty läjään. Ei sovi levyyn lainkaan. Drown together ei iske ehkä muuten niin muikeasti seasta mutta jostain syystä mutta levyn tähtihetkeksi on kautta aikain yksinkertaisuudessaan noussut tuo syntikoilla höystetty komea suvantohetki keskellä biisiä. Let go on jotenkin Iron maiden tyylisen alkun jälkeen jotenkin jo sen kuuloinen että "tämä biisi jo kuultiin kertaalleen". Loppuun sorvattu hieno instrumentaali Mourn jättää hyvän maun suuhun kytemään. Levystä olisi tullut parempi arvosana muutaman miksausteknisen seikan korjaamisella ja jos esim. Let go ja Burn olisi jätetty kokonaan pois ja levyn keston puitteissa kokonaisuus ei olisi kärsinyt edes liikaa. Mutta taas kerran hyvä levy Sentencediltä kuitenkin.

Arvosana : 8-/10



Sentenced : The cold white light

Sentenced korjaa tällä lätyllä hiukan Crimsonilla antamaansa väljähtänyttä kuvaa. Crimsonin jälkeen bändi ilmeisesti koki jonkinlaisen burnoutin ja meni ansaitulle tauolle. Tällä levyllä soi kieltämättä uudet tuulet ja voimaa on saatu jostain muustakin boostattua bändiin kuin siitä Koskenkorvasta. Tai en tiä. Levyn Introna on Piirpauke-yhtyeen Konevitsan kirkonkellot Sentenced-muotissa ja hyvin toimiikin. Eka biisi, synkän toivottomasti eteenpäin paahtava Cross my heart and hope to die antaa samanlaisen sävärin kuin Farewell-biisi aikanaan mutta viiltää vieläkin syvemmältä. Pidän edelleenkin tätä ainakin "uudentyylisen" Sentencedin ylivoimaisesti parhaana biisinä. Löytyykö levyltä lisääkin tällaista? Ei aivan.Brief Is The Light-biisi alkaa jotenkin pitemmän päälle kuulostamaan siltä kuin bändi olisi samanlaisen tehnyt jo useita kertoja. Ja onkin. Vähän sama fiilis tulee seuraavasta, Neverlasting-biisistä. Ei aiuta hirveästi perseitten läpsyttelykään asiaan, ei. Slovari Aika Multaa Muistot (Everything Is Nothing) taas on ladattu aika koskettavilla melodioilla, sävellyksenä nousee levyn parhaaseen kolmannekseen. Excuse Me While I Kill Myself taas saa melkein haukkomaan henkeään keskinkertaisuudessaan. Biisin sanat onkin tehty kait jo parodioimaan bändin asennetta hengityksen lopettelujuttuihin. Hyvä idea varmaan mutta ehkä vaatisi hyvän biisin. You Are The One on kyllä niin varmaa hittikamaa että oksat pois. Biisistä diggaa väkisinkin. Guilt and regret menee kärkikastiin suorilta, ehdottomasti omaperäisintä antia levyllä. Pianot meinaa hiukan supattaa meinaan biisissä. Säkeistömelodia uppoaa kun vanhaan mummoon. The Luxury Of a Grave taas luottaa vanhaan loppuun kaluttuun kaavaan jota en jaksa kuunnella enää. Ei hittiainesta. Sen sijaan sitä löytyy päätösbiisi No one there:stä joka taisi olla myös videobiisi jossain välissä. Sopivan letkeä veisu on aika rauhoittava kokemus ja sävellyksenä todella hyvä. Levy loppuu samoihin lintujen elämöintiin kuin mihin alkoikin ja jättää jotenkin oudon maun suuhun. Kiistatta ainakin toivoa bändin suhteen. En ole asiantuntija mutta jotenkin aistin levyltä muutaman hitin jotka ovat syntyneet silkasta luovuudesta ja tulevat toimimaan pitkänkin ajan kuluttua. Osasta taas paistaa väkisin tekemisen maku ja liika perinteisiin ja 1+1-kaavaan luottaminen. Eli uusiutumista ei ole sittenkäään tarpeeksi havaittavissa. Olikohan tämä nyt sittenkään niin erilainen kuin pari edeltäjäänsä? Paskaa levy todellakaan ei sisällä mutta ehkä vain muutaman todellisen hitin. Kattellaan.

Arvosana : 7,5/10



Sepultura : Beneath the remains

Täysin tyhjästä aloittaneen Sepulturan toinen kiekko on muodostunut mittaamattoman tärkeäksi vaikuttajaksi monen Thrasherin pään sekoittajana. Itselläkin levy taitaa olla ensimmäisiä kosketuksia rankempaan ja nopeampaan metalliin ja levy on Sepulturan paras. Levyn akustisen intron jälkeen starttaa levyn nimibiisi joka läiskii turpaan mennen tulleen sen kummemmin kyselemättä. Kovaa mennään, homma toimii. Kakkosena aikansa legendaasrin videobiisi Inner self, runnoo edelleen hyvin raskaalla kädellä. Andreas Kisserin soitto on mukavan taitavaa ja rönsyilevää, soolot ovat hyviä ja taitavia, näihin aikoihin bändi sentään viitsi soittaa "paljon" ja suht tarkastikin vielä nuoruuden innolla. Myöhemmät kahden soinnun pomppujunttaukset eivät ole allekirjoittaneeseen kolahtanut koskaan. Kovaa mennään enemmän ja vähemmän levyn läpi, biiseissä on hyviä mausteita mm.puhtaalla kitaralla paljon ja mukavaa tahkoamista kitarapuolella muutenkin. Materiaali on tasaisen loistavaa, suosikki levyllä on ollut jo 10 vuotta Mass hypnosis jossa on levyn hienoin kitarasoolo muuten. Slaves of pain tulee aika tehokkaana kakkosvaihtoehtona. No perkele klassikkojahan nämä kaikki, sanoitukset ovat suorastaan hauskoja angstisuudessaan. No siihen nähden että bändi on ollut keski-iältään varmaan 19 kun levy on tullut on jälki suorastaan loistavaa. Mutta loppujen lopuksi muuten harmittaa oikein ettei bändi voinut lopettaa kokonaan edes Arisen jälkeen joka vielä oli hyvä levy. Harvoin mikään bändi tällaista kommenttia näin selkeästi ansaitsee ainakaan minulta. Mieluummin olisi senkin sekoilun meinaan jättänyt näkemättä (joka ei ole tähän päivään mennessäkään loppunut). Ei siinä että musiikkiaan muuttaa mutta paskaa ei mielellään saisi soittaa. No onneksi soittavat sentään heviä. No tästä levystä hyvät pojot!

Arvosana : 9+/10



Sepultura : Arise

Sepulturan viimeinen hyvä levy. Levy jyrähtää nimibiisillä Arise käyntiin taas lähes samalla kaavalla kuin edellisen levyn Beneath the remains alku. Eli yhtään ei biisissä levätä, hyviä ja tehokkaita riffejä tulee kuin liukuhihnalta. Biisit ovat materiaalina aivan yhtä tasaista kuin edelliselläkin levyllä. Tuotanto ja soundit ovat paremmat, biiseissä sen verran eroa että nopeutta on ehkä hiukan vähennetty. Tehokkuutta se ei kuitenkaan vähennä lainkaan. Jälki on aika siloiteltua ja soitto tarkempaa. Vaakakuppiin laitettaessa on vaikea sanoa kumpi näistä vetäisi pitemmän korren kun ovat niin kovin mieluisia molemmat. Joten eipä sanotakaan. Tämäkin levy saavuttaa 12 vuoden rajapyykin kuluvana vuonna ja jää metallihistoriaan takuuvarmasti. Luojan kiitos tuli tämäkin bändi pariin otteeseen nähtyä vielä elinpäivinään lauteilla. Ja tämän bändin ei kyllä oletakaan alkuperäiskokoonpanolla comebackia koskaan tekevän ja toisaalta sitä ei kaipaakaan. Luulen bändin jäsenien innon ja raivon laantuneen vuosien varrella nykytekeleitä silmälläpitäen, joten tuskin aitoa fiilistä saavutettaisiin kuitenkaan. Niin ja alkaa olla tuo Thrashmetalkin vähän out nykyään metalipiireissä. Mutta : Loistava pitkäsoitto!

Arvosana : 9+/10



Sepultura : Chaos A.D

Metallimaailman suurimpiin mysteereihin kuuluva Sepulturan yhtäkkinen paskan suoltaminen alkoi tältä levyltä melko selkeästi. Samaan aikaan kun bändi alkoi kiinnostua kaikenmaailman heimohömpötyksistä ja poliittisista asioista tai siis yhdistämään niitä musiikkiinsa tässä määrin meni kaikki niin kerralla kuralle että oksat pois. Aloitusbiisi Refuse/resist menettelee vielä mutta sitten alkaakin jo väljähdyttämään. Kuuluisaa mutavideobiisiä Territoryä pidetään yleisesti mestariteoksena mutta itse en löydä biisistä juuri mitään hyvää. Typerää hidasta jynkytystä jota ei saa kyllä kolahtamaan ei sitten millään. Kunnon ideoitten vähyys varjostaa levyä melkoisesti. Joitakin biisejä löytyy jotka yrittävät kokonaisuutta suosta nostaa esim.Propaganda, mutta sinne jäädään ja mallilla. Välillä mennään kovaa, välillä tuskastuttavan hitaasti. Asialla ei ole merkitystä, ideaa ei kummassakaan toimintamallissa ole mainittavammin. New model Armyn coveri The hunt on kuitenkin ihan mukiinmenevä versio kieltämättä. Vähemmän kantaa yhteiskunnan ja maapallon asioihin ja parempia biisejä, siinä minun mielipide. No bändi ei ole tänä päivänäkään tajunnut lopettaa ilmeisesti linjaa jonka viimeinen turmion niitti oli keulahamo Max Cavaleran lähtö bändistä. Onnea, paljon onnea valitsemallenne tielle. P.S. Viimeisen biisin jälkeen kun CD-soittimen jättää soimaan ilmenee viimeistään bändin tämän tallenteen hetkinen älykkyysosamääräkin kätevästi.

Arvosana : 6-/10



Sevendust: Alpha

Seitsemänteen levyynsä edennyt seiskatomu yllättää uutukaisellaan. Levy pystyy pitämään kasassa bändille tyypillisen perusilmeen, esittämään tavaramerkkimelodioitansa, olemaan sopivan ”Nu”, sekä tällä kertaa laajentamaan biisien kirjoa mukavasti yli totuttujen ääripäiden. On pohdinnan arvoinen asia, sopiiko bändille esim. nimibiisin kaltainen thrashpaahto, kun se ei sitä ennenkään ole tehnyt ja levyltähän löytyy myös ennenkuulumatonta hempeilyäkin. Teknisyyttä ja vihanpitoa on myös enemmän kuin aiemmin, vaikka kummastakaan ei kieltämättä ole rehellisimmäksi polttoaineeksi bändille. Pitäisin Alphaa joka tapauksessa juuri sinä riuhtaisuna, jota itsekin vähän osasin odotella yhtyeen tekevän. Eikä loppujen lopuksi ole huono ratkaisu tämäkään, entisten harvalukuisten mitäänsanomattomuuksien tilallahan kuuntelee ihan mielellään jotain radikaaliakin.

Arvosana : 3/5



Sodom : Agent orange

Sain juuri tämän levyn joululahjaksi. Mopoajoista on jäänyt juuri tämä julkaisu mieleen hyvinkin rakkaana ihannoinnin kohteena. Ja oli aikanaan miltei ekoja varsinaisia metallilevyjä joita yritti opetella soittamaan kitaralla. Nyt kun kuuntelee niin ehkä siinä jopa oli ihan potentiaaliset mahdollisuudet onnistuakin, eipä Angelripper, Witchhunter & Blackfire nyt mitään tekniikan ihmelapsia olleet ainakaan tällä levyllä. Biisit ovat ihan muikeata perusthrashia vailla sen kummempaa kommervenkkiä. Kovaa mennään suurimmaksi osaksi ja se on tarkoituskin, levy on läpeensä sotateemaa mukaileva lyriikoita ja kansiansa myöten joka sopii tällaiseen julkaisuun kuin nenä naamaan. Biisit nostattavat edelleenkin jonkinlaisia nostalgiaväreitä vaikkei levyä juuri ole kymmeneen vuoteen tullut kuunneltuakaan. Avaus Agent orange, Magic dragon, Exhibition bout sekä Ausgebombt-hoilaus ovat kyllä kieltämättä olleet melkoisia vaikuttajia teini-iässä mutta ei tätä kyllä nykyään enää selvinpäin levylautaselle paiskaisi. Jotenkin bändiin lopahti mielenkiinto aikanaan juuri tämän julkaisun jälkeen, ja uudempi materiaali jää kyllä armotta pimentoon allekirjoittaneella. Tosin tuo Thrashin aika on ajanut jo ohitse vähän muutenkin, mutta jotkut sitkeät tällaistakin vielä jaksavat vääntää, ja tulihan tuota Sodom tsekattua livenäkin vuosi sitten. Arvosana koostuu lähinnä nostalgia-arvosta ja vanhojen muistojen tuomista flashbackeista.

Arvosana : 7-/10



Soilwork : Steelbath suicide

Tähän päivään mennessä erittäin tiuhaan tahtiin levyjä pihalle paiskonut Soilwork oli kyllä melkoisen kova bändi jo debyytillään vaikken bändistä tuon taivaallista tiennytkään tuolloin. Steelbath suicidella bändi ei eroa kanssaveljistään ihan niin tunnistettavasti kuin tänä päivänä mutta soittotaidosta saattaapi löytyä ehkä enemmän, sen verran korkealle on riffien taso tuntuu nostetun jo ensilevylle. At the gates ja Dark tranquillity ovat kyllä periaatteessa nämä nopeat jutut tainnneet tehdä jo aikapäiviä sitten. Soilworkin tavaramerkkiä, komeasti toteutettuja puhtaita laulustemmoja ei tällä levyllä kuulla ja nopeus tuntuu olleen ajoittain suoranainen pääasia, mikä ei tämän bändin kohdalla ole koskaan tosin haitannutkaan. Melodiahakuisuus kitaroinnissa on onneksi ollut bändillä jo tässä vaiheessa itsestäänselvyys. Soundimaailma myös on paljon rujompaa ja melko siloittelematonta matskua ainakin nykypäivän tuotoksiin verrattuna, joka monella muullakin bändillä on tosiasia. Kyllähän tästä bändin tiukkuuden ja tyylitajun aistii hölmömpikin jo kilometrien päähän.

Arvosana : 8+/10



Soilwork : A Predator´s portrait

Prkl millä teholla ja tyylillä tämä lätty livahtaa käyntiin! Eka biisi Bastard chain näyttää kyllä kerralla kaapin paikan. Tuotanto on ehkä vielä enemmän kohdillaan tällä levyllä kuin edellisellä The Chainheart machinella. Hiukan tempoa hidastava Like the average stalker sekä levyn ehdottomiin kärkibiiseihin kuuluva Needlefeast jättävät kyllä montun auki. Mutta hauskinta onkin että tunnelma säilyy tasaisesti levyn läpi ja tiukkoja ja komeita sveduralleja kuullaan loppuun saakka. Moni muu päästäisi kyllä Soilworkin julkaisutahdilla takuuvarmasti huonompaa tavaraa käsistään. Levyn yksi hienommista hemistä on ehdottomasti Grand failure anthem, joskin viimeisenä kuultava levyn nimibiisi on komeinta tuplakitarointia mitä taas hetkeen on tullut kuunneltua. Laulaja osaa rakentaa kyllä tehokkaan kärinänsä sekaan niin tarttuvia laulupätkiä puhtaalla äänellä ettei niitä voi unohtaa suunnilleen ensimmäisen kuuntelukerrankaan jälkeen lainkaan. Tämmöstä, lähes täydellisimpiä melodeathlevyjä mitä on tehty. Sävellykset ovat erittäin tarkkaan harkittuja ja toimivia ja luojan kiitos hevibändin hirvitys, kosketinsoittaja pitää sormensa kurissa tälläkin tuotoksella ja lirularusoolojoa ei kuulla lainkaan.

Arvosana : 9,5/10



Soilwork : Natural born chaos

Soilworkin sekä bändin viimeisin tuotos Natural born Chaos on omiaan näyttämään että perinteiseen ja jonkinverran loppuunkaluttuun Göteborg-metalliin voi edelleenkin löytää uusia ja mielenkintoisia elementtejä. Sinänsä aineksia ei sen enempää ole kuin mitä monella muullakaan tähän mennessä mutta jotain käsittämätöntä tyyliä on biiseihin taiottu onnistuneilla sävellyksillä ja ajoittain melkoisen tiukoilla riffeillä. Tässä on onnistuttu melko hyvin vaikka nopeutta on vähennetty suunnilleen puoleen edeliseltä levyltä, perinteistä thrashkomppia ei rummuilla laitella menemään yhdessäkään biisissä kun taas aiemmilla levyillä sitä on mätkitty tuon tuosta. Helpolla ei bändissä yksikään soittaja pääse, molemmat kitaristit omaavat erittäin tarkan tatsin ja nopeutta, rumpali Henry Rannan työskentely on ihailtavan tarkkaa ja tyylitajuista. Lauluihin on loihdittu (kenties levyn tuottaneen, yhdessä biisissä jänteitäänkin aukovan Devin Townsendinkin ansiosta) väkisinkin mieleenjääviä uskomattoman komeita puhtaita lauluosuuksia. Ja luojan kiitos! Levyltä ei taida löytyä yhtään kappaletta tuota maailman turhinta keksintöä, kosketinsooloa (sen varsinaisessa merkityksessä) vaikka bändissä ilmeisesti ihan kelpo kosketinsoittajakin vaikuttaa. Biisit ovat täynnä adrenaliinia läpeensä mutta itsellä nousee kiistattomasti esiin As we speak (Vuoden/Kesän 2002 kiistaton metallibiisi), The Bringer, Song of the Damned sekä aloitusvärssy Follow the Hollow. Tästä levystä on vaikea metallimiehen olla tykkäämättä.

Arvosana : 9-/10



Soilwork : Figure number five

Soilworkin tahti on julkaisuissa on uransa aikana ollut päätä huimaava ottaen huomioon että taso on kuitenkin säilynyt uskomattoman kovana. Uunituore Figure number five ei ehkä ekoilla kerroilla vakuuta niin selkeästi kuin edeltäjänsä Natural born chaos, mutta kuuntelukertoja lisäämällä tyhmempikin oivaltaa että melkoisen hieno rieska on kyseessä. Tyyli on soitannollisesti muuttunut suoremmaksi ja riffit yksioikoisemmiksi. Materiaalin tasoon tällä ei ole ollut miitään vaikutusta, vahvoja biisejä on tarjottimella ja sen suhteen bändin voidaan sanoa luoneen nahkaansa jälleen uudelleen joskaan jyrkkää käännöstä ei ole tehty tyylin suhteen. Levyllä on käytetty enemmän koneita, esim konerumpuja ja efektejä. Tulos on juuri sitä mitä on haettu, kyllähän tämä toimii. Melodiset laulut ovat kyllä tämän bändin kohdalla saatettu niin uskomattomalle tasolle että moisesta voivat muut bändit vain itkien unelmoida. Rakenteeltaan levy on edeltäjänsä kaltainen, Muutama selkeä hitti, muutama "vain loistava" biisi ja ehkä pari joista ei vikaa keksi mutt ei ehkä nappaa niin täysillä. Mutta As we speakin tasoista täysosumaa ei tälle levylle valitettavasti ole siunaantunut. Suosikkeja on levyllä monta mutta ehkä bändin aiemmasta matskusta poikkeava hempeä Departure plan sekä uskomattomalla draivilla etenevä Distortion sleep veivät ensimmäisenä minun huomioni ekoilla kuuntelukerroilla. Yhtyeen uusi materiaali olisi taas muikea tsekata livenä sikälikin että se antaa hiukan enemmän mahdollisuutta liveaktin vauhdikkuuteen joka yhtyeen pieni miinus on ymmärrettävistäkin syistä ollut. Kokonaisuutena eteenpäin on taas menty.

Arvosana : 9/10



Stone : No anaesthesia!

Suomimetallin ehdottomasti kovin levy kautta aikain ! Varmasti prosentuaalisesti eniten kuuntelemani hevilevy vaikkei enää ehkä viime vuosina niin usein ole eksynytkään. Joskus 90-luvun taitteessa meni vuosia että levyä oli kuunneltava päivittäin. Eihän musiikista tai soittamisesta paljoa tajunnut silloin eikä nytkään mutta hämmästykseksi voi todeta että bändihän oli käsittämättömän ammattitaitoinen ja soitossaan täysin vertailukelpoinen vielä nykybändienkin seassa. Levy sisältää 8 erilaista biisiä (örinä Kill the dead mukaan luettuna) jotka ovat ajattomia ja jotenkin vaan täydellisiä. Ei ehkä nykypäivänä menisi läpi tällainen matsku niin hyvin mutta bändi oli kyllä aikamoinen tyylisuunnan näyttäjä varmasti monelle nykybändille. Esim. Nykyään moni kitarastemman kuulija saattaa rinnastaa sen äkkiä Stone-vaikutteeksi, onhan se nähtyä. Ja niitähän tällä levyllä piisaa. Ainoat miinukset mitä voi antaa on lähinnä laulu jonka tilalle ei tosin muuta osaa kuvitella mutta se oli ehkä aikanaan kompastuskivi esim.ulkomaille mentäessä. Mene ja tiedä. Samoin lyriikat ovat lähinnä hauskoja eivätkä ehkä oikeuta myöskään kansainväliseen vertailuun. Sinänsä harmillista että bändi ei paremmin breikannut ulkomailla sellaisenaan (Jäsenethän likimain kaikki ovatkin jo maailmaa musiikin avulla päässeet jossain muodossa kiertelemään), nimittäin tästä paketista löytyi taitoa, ja musiikilllista näkemystä niin perkeleesti! Suosikkeja ovat levyllä kaikki biisit mutta ehkä Sweet dreams Finlandia-avauksineen sekä Light entertainment pääsevät pakan päällimäiseksi vaikkei nyt niin ruotimaan tarvi alkamaankaan. Please, tehkääpä taas comebacki niin pääsee moshaamaan eturiviin! Ja johan muuten porukan silkkaa rakkautta musiikkiin ja soittoon kuvastaa sekin että kaikki tämän levyn jäsenet ovat olleet jossain määrin tapetilla vielä nykypäivänkin Suomen menestyvässä musiikkiteollisuudesssa. Monenko muun tämän ajan bändin (Airdash, A.R.G, Prestige, Dethrone, ym.) jäseniä vaikuttaa edelleen aktiivisesti suunnilleen missään??? Suhteellisen vähän. Hävinneet kuin tuhka tuuleen. Legendaarisen vanhan liiton A.R.G-kitaristin Vesa Säkkisen saattaa joskus nähdä jossain hommat suhteellisen isollaan mutta siihen se taitaa jäädäkin.

Arvosana : 10/10



Stone : Colours

Aina jonkinlaisen välityön leiman saanut Colours otti No anaesthesian jälkeen harppauksen omailmeisempään ja kokeilevampaan tyyliin. Räväkästi lähdetään pienen lämmittelyn jälkeen avausbiisillä Stone cold soul. Tekniikka ja soitto pelaa, biisi itsessään ei sisällä mitään erityisen koskettavaa verrattuna aiemman levyn aukottomaan tuotantoon. Vauhdilla mennään seuraavassakin Another morning-biisissä. Tarkkaa sahailua ja hyvää soittoa muutta koskettavat ideat loistavat poissaolollaan edelleen. Mihinkänhän tämä bändi on menossa? Sooloon asti pitää mennä ennenkuin alkaa tuntua siltä miltä pitää. No ei vakuuta vielä siltikään. Edelleenkin melkoisen mystisen kuuloinen White worms onkin jo biisinä hyvä ja omaa selkeät huippukohdat sellosooloineen. Joskaan ei mitään hittikamaa ehkä sekään. Ehdottoman omailmeistä ja rohkeaa. Levyn ehkä mieluisin veto Empty suit kolahtaa sopivan progeilevana ja muutama hyvä riffikin on sekaan eksynyt. Myös tiukan sävykäs Spring noussee levyn kärkituotokseksi. Storm inside the calm alkaa hienolla instrumentaaliosuudella mutta muuten on parin hyvän riffin kanssa ehkä jotenkin mitäänsanomaton. Ocean of sand on myös vähän samaa sarjaa, perusriffittelyä biisin puolivälin väliosio+sooolo tosin on jäänyt hienona mieleen vaikkei biisi klassikoksi muodostunutkaan. Meaning of life jää mieleen ehkä lähinnä nopean kaahauksensa ja hienon kertosäkeen+soolojensa ansiosta. Lisäksi levyllä on bonuksena Versiointi Led zeppelinin Friendsistä joka onkin ihan kelpo veto ja sovitettu hyvin Stonen näköiseksi. Välityöhän tämä nyt ehkä onkin, eikä bändi koskaan oikein päässytkään kait tiensä päähän mutta Suomen kovimman metallipumpun teos kuitenkin. Pisteitä ei silläkään saa silti.

Arvosana : 7+/10



Stone : Emotional playground

Samoilla, vähän kummallisilla linjoilla jatkaa myös Stonen viimeiseksi jäänyt studiolevy Emotional playground. Avausbiisi Small tales on suoraa, melko jämäkkää monotonista rokkausta, biisin lopussa taas on erillinen osa sooloineen joka on helvetin hienon kuuloinen. Home base pesee kätensä ajoittain hevihommista täysin ja on aika vaikea biisi määritellä mitä se edes on mutta hyvää on, levyn parasta kärkikolmannesta selkeästi. Biisinä ehkä turhan pitkä. Last chancella laitetaan vauhti viimein päälle ja päästään ajoittain No anaesthesian tunnelmiin, joskaan biisinä ei ihan samoille tasoille nousta. Above the grey sky ei oikein käynnisty kun ajoittain ja noussee yhdeksi levyn keikoista lenkeistä. Mad hatter´s den rokkaa tehokkaasti ja toimii muutenkin todella hyvin, lyhykäinen ja ehdottomasti yksi levyn helmistä. Dead end jää hiukan turhan ideattomaksi minulle, mutta Roopen instrumentaali Adrift on levyn hienoin hetki ylivoimaisesti. Helvetti kun on komea rimputus. Siitä vauhdikkaasti Haveniin, joka on yksi levyn vauhtipaloista. Hyviä riffejä mutta väliosan bluesriffittely ei oikein ole koskaan uponnut kympillä. Years after lähtee junnaavasta alusta huolimatta käyntiin ja toimii, joskaan varsinaiseksi helmeksi en sitäkään lähtisi nostamaan. Samat sanat Time divestä jossa on kylläkin hienompi alku. Yllättäen nostan Missionary of charityn levyn parhaaksi biisiksi, kertsi on kolahtanut aina ja muutenkin ideaa löytyy enemmän kuin muista levyn biiseistä. Vika (nimi)biisi on hyvä myös, joskin sellaista tajunnanvirtaa että oksat pois. Yleisesti ottaen levy on täynnä omaperäisiä, aiempaan verrattuna riisutumpia biisejä jotka riitelevät ajoittain keskenään siitä mihin ne yleensä edes kuuluvatkaan. Hevigenre kävi varmasti ahtaaksi bändille ja se kuuluu levyltä selkeästi erilaisina kokeiluina, enemmän tai vähemmän onnistuneina sellaisina. Bändi ei jäänyt ainakaan jauhamaan samaa kaavaa mistä plussaa ja Ykkösbonusta. Ehkä tämä ei ollut kuitenkaan se suunta johon Stonen olisin halunnut loppua kohti etenevän.

Arvosana : 8-/10



Strapping Young Lad: For Those Aboot To Rock DVD

Metallikameleontti ja puolijumala Devin Townsendin luotsaama Strapping Young Lad julkaisee vihdoinkin DVD:n, jota on varmasti tietyissä piireissä odotettu kieli pitkällään. Materiaalia julkaisu ei varsinaisesti pullistele, mutta reilun tunnin mittainen konserttikin on melkoisen mahtava juttu. Eikä tätäkään ole ihan miten sattuu roiskaistu tarjolle. Massiivisia soundeja ja tasokasta kuvausta myöten lähes täydellinen suoritus on tosiaankin mielenkiintoista seurattavaa. Kameroita ei ole säästelty, ja konserttia tarjotaan hienosti paloiteltuna useistakin ilmansuunnasta samanaikaisesti. Luulisi menevän sekavaksi, mutta osoittautuu kuitenkin melkoisen tehokkaaksi ja näyttäväksi tehokeinoksi. Itse bändihän toimii luonnollisesti kuin tauti ja esiintymiskarismaa piisaa joka äijällä vaikka muille jakaa. Erityisesti legendaarisen Gene Hoglanin kannujen vyörytys on suoranainen nautinto seurata, mies ei ole edelleenkään menettänyt grammaakaan habituksestaan. Myös itse Devinin performanssi yltyy välillä melko eläimellisen näköiseksi touhuksi. Mutta kun konsertin lisänä on aika niukasti oheistavaraa niin jää kuitenkin lopulta hiukan sapettamaan. Kaksi videota, bändin/taustaryhmän jutustelu ja pikku kurkistelu treenikämpille ei ainakaan minun nälkääni tyydytä, enkä edes ole varsinainen fanaatikko. Tokihan tämä jokaisella mieheksi tunnustautuvalla pitää kuitenkin hyllystä löytyä.

Arvosana : 3/5



SuidAkrA: Command To Charge

Entuudestaan tuntematon SuidAkrA onkin jo pitemmän linjan akti. Jos yhtyeellä on kymmenen vuotta ja kuusi levyä on takana, voisi jo odottaa jotain tasokkuutta tai persoonallisuutta. SuidAkrAlla tämä ei kyllä näy missään muussa kuin soiton jämäkkyydessä. Itse materiaali huitelee läpi lähes kaikki metallit ja muutkin lajit, hyödyntäen ties mitä säkkipillejä ja nuotioaspekteja ottamatta niistä kuitenkaan juuri mitään oikeasti hyvää matkaansa. Harvoin on kuullut oikeasti levyä, josta ei usean kuuntelun jälkeenkään ole mielessä kuin muutama epäkohta tai epäonnistunut sovitus. Ehdottoman ammattitaitoinen bändi, jolla ei selkeästikään ole kovin selkeitä musiikillisia päämääriä. Ja eipä tullut edes isompana yllätyksenä, että orkesteri on kotoisin viiksihevin luvatusta maasta. Sen verran paljon on nuotteja ja sen verran vähän ideaa.

Arvosana : 2/5


Tiamat : Judas Christ

En ole mikään Tiamat-asiantuntija, itseasiassa ennen tätä levyä en ole kuin satunnaisesti bändiä kuunnellut mutta sellainen käsitys on jäänyt että bändi on joskus ollut hiukan rankempikin ilmaisultaan ja myös kai aika paljon paskempikin ajoittain. No mene ja tiedä, tämä levy kyllä ainakin kestää kuuntelua melkoisesti. Levy alkaa hitaissa ja aika kauniin syvällisissä tunnelmissa. Hittitaivas aukeaa viimeistään kun kolmas biisi, videonakin nähty Vote for love laittaa rokimpaa ilmaisua kehiin ja biisi on äärimmäisen toimiva, suorastaan mahtavan hienon naislaulun säestämä kertosäe jää varmasti kaikumaan ensimmäisen kuuntelun jälkeen. Yksinkertainen rokkibiisi eikä muuta tarvita, vittu vuoden hitti. Sen jälkeen laitetaan kehiin hiukan erilaisempia biisejä, The truth´s not for sale ei oikein säväytä mutta Fireflowerilla palataan jo alkupään tunnelmiin ja juututaan hetkeksi psykedeeliseen fiilistelyyn ilman sen kummempia ideoita. Sitten hempeän hidasta, slovari Love is a good as Soma. Hempeämmin ei juuri voi laulaa toisen jokaisen luun murskaamisesta. Biisi nro 8 Angel´s holograms kääntää taas rokkivaihdetta päälle ja draivi nousee vielä kovemmaksi kuin Vote for loven aikana. Aika hienon aistikas biisi tämäkin. Loppupään keskitempisesta Spine stä en taas oikein löydä niin hittihakuista ideaa ja en ehkä siten siitä niin pidäkään. Ja sen jälkeen rokataan taas ylikierroksilla (I am in love with myself). Ihan kelpo biisi, jonka jälkeen mennään vielä parin biisin ajaksi aivan outoihin, lähes blues/kantritunnelmiin. Biisit ovat hyviä mutta eivät kyllä oikein istu yleisilmeeseen vaikkakin se on jo tässä vaiheessa saanut aika hämilleen. Levy on yleisesti hyvä vaikka tyyli jääkin hajanaiseksi. Laulajan ääni hivelee allekirjoittaneen korvaa mukavasti vaikkeivät kaikki siitä pidäkään. Pesee kyllä tekogootteilijat synkkyydessä 10-0 vaikka varmaan oktaavin ylempää äänteleekin. Lyriikat kuulostavat ajoittain hiukan kököiltä mutta muutama aika sarkastinen asia pilkahtaa kyllä joissa tyylitajuakin ilmenee. Ihan mielenkiintoinen julkaisu. Bändi vaatisi ehkä tarkempaakin perehtymistä.

Arvosana : 8-/10



Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus : Rajaportti

Rautiaisen johtaman "Trion" kolmas täyspitkä on varmasti luonut jo jonkinverran paineitakin tekovaiheessaan mutta ilmeisesti onnistui hyvin tavoitteissaan. Aika varman päällehän tässä on pelattu mutta hiukan uusia tyylejäkin on mukaan saatu mahtumaan. Levy alkaa tylyn lyhyellä Minulla on sanottavaa-veisulla joka kiteyttäää ihan hyvin asiaa sanomallaan. Jo kyllästymiseen asti soinut Surupuku seuraa perässä. Biisi on ihan hieno, Pohjolaisen taustalaulut toimivat aina yhtä tyylikkäästi. Ja kertosäe on muuten aika Levoton tuhkimo-sävelmä kuten joku totesikin joskus. Toinen hitti, dramaattinen Elegia on hieno biisi myös ja nousee levyn sävellyksistä kärkipäähän. Yksi varmimmista yleisönhuudatuksista, Kova maa ei ole jostain syystä koskaan kolahtanut minuun yhtään. Eli en pidä biisistä yhtään vaikken osaa sanoa mikä siinä mättää. Ehkä tällainen kansanomainen kerronta ei vaan Rautiaisen suusta kuulosta mitenkään ominaiselta. Mattlarilta napattu Elinkautinen on hieno veto ja levyn poikkeuksellisin veto pelkillä koskettimilla säestettynä. Saisivat koveroida muuten joskus yhden levyn täyteen Mattlarin biisejä koska ne hakkaavat kyllä Rautiaisen sävellykset mennen tullen. Älä enää lyö on ehkä levyn hienoin sävellys mutta jotenkin korni teksti tiputtaa sen tasoa häiritsevästi. Hämmennys ja viha-biisi onkin varmaan jo kuultu pariin otteeseen "Auttakaa minua, nyt viedään rahat ja henki"-muodossa. En välitä biisistä, en sävellyksenä, en sanomansakaan puolesta. Loppuun on säästetty kaksi levyn hienointa biisiä, Lumessakahlaajat sekä tositapahtuman pohjalta väännetty Jäähyväiset, joka lopettaa levyn hienoimmalla mahdollisella tavalla. Levy on merkkiteos kuten kaksi aiempaakin lähes joukkohysteriaan lietsonutta levyä. Rautiainen on hieno mies ja toimiva koko kansan äänitorvena, joskaan moni ei ehkä ota huomioon "sanomamielessä" että Rautiainen kirjoittaa aika vähän sanoituksista itse. Eikä toisaalta miehen ehkä kyllästyksiin paisuteltu fiksu luonne ja elämänviisutensa ole taustansa ja ikänsä huomioon ottaen mikään ihme, joskin fakta melkoisella varmuudella. No ei siinä mitään kyllä sitä mieluummin raskaalle, soitetulle musiikille suo latua kuin esim.konemusiikille. What the heck, hyvä levy ja hieno bändi!

Arvosana : 8,5/10



ToC : Loss angeles

Throne of Chaos on lyhentänyt nimensä ytimekkäästi ToC:ksi. Syytä moiseen en tiedä mutta ei kai nimi bändiä pahenna, vanhassakaan en vikaa todennut kuitenkaan. Ja musiikkiin, Avausraita tai ainakin avausriffi kuulostaa erehdyttävästi Sentencedin menestysaikojen tyylittelyltä. Muutoin biisi onkin huomattavasti avarampi kuin Sentencedin tuotokset. Biisi on itsessään hiukan liian pitkä sisältöönsä nähden. Sitten ihmetystä, toiseksi biisiksi on lätkäisty imelä slovari. Biisi on hyvä mutta sen sijoitus levyllä vähän omituinen. Sitten taas vauhtipalaa ja vähän murinalaulua sekaan, ja tällä kertaa se ei jotenkin tunnukaan sopivan soppaan. Bändin sointi on kuitenkin sen verran kevyt ja "hittimäinen" että puhtaat vokaalit piisaisi minulle mainiosti. Sen verran miellyttävästi uusi laulaja soundaa. Leijuvaa slovaria perään. 5 soundaa vähän Faith no morelta ja aika helvetin hyvältä itseasiassa. Sitten siirappiaosastoon, ja en saatana ala tältä bändiltä kuuntelemaan mitään "Every day without you, without you babya", perkele vaikka olisi kuinka hyvä biisi! Jonkinnäköisen välipätkän myötä alkaakin melkoinen mättöpätkä jonka sopivuus levyn yleisilmeeseen on vähän siinä ja siinä. Tai eihän se siis sovi, jos meininki muuten on teknisyydellä kuorruteltua kasarifiilistelyä niin yksi biisi Hypocrisymättöä seassa ei tee muuta kuin sekoittaa kuulijaparan pään entisestään. Varsinkaan kun biisi ei mitään kunigasideoita sisällä. Taas kaunis slovari ja päätökseksi Smoke on the water-coverointi, joka onkin melkoinen vauhtiversio, ehdottomasti hyvä ja oman kuuloisensa veto. Yhteenvetona levy on lievä pettymys linjattomuutensa suhteen. Tyylitajua ja varsinkin soittotaitoa löytyy mutta selkeämpi linjaus olisi oltava jotta täysosumaan päästäisiin (tai edes helpommin omaksuttavaan formaattiin). Tällä levyllä bändi ottaa vähän takapakkia monessakin suhteessa ja kärsii ilmeisesti jonkinsortin identiteettikriisistä. Mutta luotan kyllä bändin biisintekotaitoon ja uskon että bändi saa aikaan vielä tasapainoisempaakin matskua ja kenties ponkaisee menestyksen reunaan isomminkin. Aikaahan tähän prosessiin on jo kulunut tähänkin mennessä vuosia, mutta mikäs kiire tässä mihinkään.

Arvosana : 7+/10



To/Die/For: IV

Kouvolan hurja joukko jatkaa miehistö- ja nimisotkujen jälkeen keulillaan jälleen Jape Perätalo. Ratkaisu on varmaankin oikea, bändiä on varsin vaikea enää kuvitella ilman Japen tunnusomaista laulua. Samalla se kuitenkin on ristiriitaisesti seikka, joka pilaa kuunteluelämyksen. Itse musiikin suuntausta ei toki ole isommin menty muuttelemaan. Samaa kaihoisan gootahtavaa jollotustahan tässä painetaan edelleen hienoisilla kasaripoppilisukkeilla. Yleistunnelma on myös totutun konemainen, eikä rytmiryhmän uudistuminenkaan tunnu juuri sointia haittaavan. Päinvastoin, lopputulos kuulostaa ehkä enemmän bändiltä. Hyviä sävellystöitä löytyy levyltä useita, mutta biisin matkalla kaiuttimiin tapahtuu jotain, joka estää suhtautumisen täydellä vakavuudella. Lahjojen ja kykyjen määrä ei vaan tunnu korreloivan ja moisella yhtälöllä saa ainoastaan sympatiapisteitä. Bändin fanit kuitenkin löytänevät tästäkin levystä sen mitä ovat hakemaan lähteneetkin.

Arvosana : 2/5



U.D.O : Animal house

Harvoin olen suhtautunut kenenkään sooloprojektibändeihin niin suopeasti kuin legendaarisen kirkuvan hevikääpiö Udo Dirkschneiderin luotsaamiin erilaisiin U.D.O-nimellä kulkeneisiin kokoonpanoihin. Animal house on ensimmäinen tuotos U.D.O:lta, joskin äijä palasi parilla levyllä vielä vajaamiehitetyn Acceptinkin riveihin mutta on tehnyt liudan omaa nimeäänkin kantavia kelpo levyjä sittemminkin. Animal house kuten muukin U.D.O-materiaali kuulostaa hiukan kaupallisemmalta mutta on silti kelpo heviä kiistatta. Tutunoloista riffittelyä tarjoaa tämäkin kiekko, tarttuvaa kertosäettä ja taitavia sooloja vähän järjestään joka biisissä. Levyllä on 2 kpl jo hitiksi muodostunutta biisiä. They want war, jonka kertosäkeen osaa kerran kuultuaan laulaa mukana känninen apinakin, sekä tunnelmallinen In the darkness. Muutoin kama on melko peruskasarihenkistä eli kyllähän levyn kuuntelukokemus nouse väkisinkin myönteiseksi. Mittapuuni mukaan todellista hittimateriaalia, siis jos oikeasti hiteistä aletaan supista ei levyltä montaa löydy fiilisteltäväksi. Ehkä tämän kriteerin em.biisien joukosta voisi täyttää esim. Go back to hell, We want it loud, Coming home tai jostain syystä erittäin paljon Manowarin (mitä vittua..?) mieleentuova päätösvirsi Run for cover. Ei lähellä täydellistä mutta erittäin mieluista.

Arvosana : 8/10



U.D.O : Mean Machine

Mean machinella U.D.O:n tyylissä ei sinänsä niin suuria muutoksia ole debyyttialbumiin verrattuna mutta biisien teknisyys tuntuu äkkiseltään kuunneltuna tuplaantuneen. Ainakin kitaroissa tuntuu tämän tästä löytyvän mukavaa lisämaustetta, äkkiseltään voisi väittää kitaristirintamalla tapahtuneen miestenvaihdoksia. Muuten biisivalikoima on ehkä hiukan laskelmoituakin sillä lähes jokainen biisi on "vain hyvä", suoranaista hittiä ei onnistu löytämään seasta oikeastaan millään mutta biisit ovat itsessään erittäin vaikeita moittiakaan mistään ja tarttuvaa tavaraa on levy täynnä (Mitä ei voine sanoa esim. No limits-albumista). Löytyy teutonia, keskitempoa, löytyy pakolliset hidastelut ja fiilistelytkin ja kitarasankarit pääsevät toki näyttämään kynsiänsä tuon tuosta. Kaikki toimii soittoa ja tuotantoa myöten vahvasti, mutta jotenkin levyä vaivaa tietynlainen kasvottomuus. Kuitenkin Mean machine on U.D.O:n tuotannon parempaa puoliskoa.

Arvosana : 7,5/10



U.D.O : Faceless world

Aika rientää. Tuoreessa muistissa on vielä tämänkin levyn ilmestyminen vaikka vuosi olikin 1990. Levy on mielestäni U.D.On ehkä paras tuotos. Hämmennyttävän kliinit ja teknomaisemmat soundit levylle on tuotettu kuin muille bändin tuotoksille mutta se ei juuri häiritse kuitenkaan vaan luo oman ilmeensä levylle.Levy täynnä loistavia biisejä. Yllättävää kyllä biiseissä ei juuri Acceptin haamu kummittele, jotkut taustakuorpt ehkä vedetään samalla tyylillä mutta siihen se jääkin. Kitaristit Mathias Dieth ja Wolla Böhm ovat melkoisen taitavan oloisia kepittäjiä, rumpali Stefan Schwarzmann paukuttaa levyn läpi koneen tarkkuudellla. Jälki on jämäkkää. Udo toimii laulajana omaan tyyliinsä juuri niikuin odottaa osaa. Biiseissä on melkoisen hienoa näkemystä aisitittavissa, ja toteutus on kohdallaan. Ikinä ei uskoisi että lähinnä Bulldogia muistuttava ja terrieriltä kuulostva puolitoistametrinen äijä on perimmäinen kantava voima tällaisen levyn sävellyksissä ja sanoituksissa. Tuottajana on häärinyt Stefan Kaufmann, tuttu mies Acceptin ajoilta, eikä ole saanut näppejään irti tähän päiväänkään mennessä U.D.O.n soolobändistä. Suosikkeja on paljon tällä levyllä mutta ehkä ensimmäisenä voisi esiin vetää Heart of goldin, Strangerin, Trip to nowheren, erittäin kaupalliselta kuulostavan slovarin Unspoken words, sekä levyn päätösvetäisyn Future landin. Toisaalta koko levy kuulostaa U.D.O:n kaupallisimmalta levyltä. Mutta hyvä tämä rieska kyllä on kaikesta huolimatta eikä ikä levyä paina lainkaan.

Arvosana : 9/10



U.D.O : Timebomb

Jos Faceless world on kaupallisin U.D.O-Levy niin Timebomb on kyllä takuulla soittoteknisin ja taitavin tuotos. Eräänlainen steroideilla täyteen pumpattu versio Mean machinesta mutta paljon, paljon paremmilla biiseillä. Ja Stefan Shwarzmann on innostunut polkemaan tuplabasareitaan sellaisella innolla että oksat pois. Ja kyllähän se toimii, rumputyöskentelylle muutenkin erikoispinnat, sen verran jämäkästä työskentelystä on kyse. Tosin soittajissa ei todellakaan heikkoja lenkkejä löydy muutenkaan. Kitaristit viljelevät mukavia lisätilutuksia sinne tänne tukevien riffien mausteeksi ja kokonaisuus pysyy hienosti kasassa. Tällä kertaa varsinainen slovari kuitenkin puuttuu joka latistaa hiukan kokonaisuutta. Judas priestin tuotantoon mielipuolisesti verrattuna tämä voisi olla U.D.O:n oma Painkiller (Levyn ilmestymisajankohtakin menee aika samoihin). No ehkä huono vertaus mutta tasapainoinen kokonaisuus kuitenkin. Suosikkeja lähinnä ripeämmät vedot Timebomb, Metal eater & Kick in the face

Arvosana : 9-/10



U.D.O : Solid

Ihan muikeasti alkaa tämä levy aavistuksen konemaisilla maisemilla Independence day-biisin voimin. Acceptmaisia kuoroja viljellään ja hyvältähän ne aina kuulostavat. Two faced woman jatkaa vauhdikkaammissa tunnelmissa ja kuulostaa kyllä niin Acceptilta kuin kuulostaa vain voi. Ihan kelpo hevibiisi. U.D.O:maisemmissa fiiliksissä liikutaan jo seuraavassa Desperate balls biisissä, kelpo rullaavaa vääntöä. Seuraava biisi The punisher on mitäänsanomatonta säksätystä lukuunottamatta ihan maukkaan kuuloista prechorusta. Taas kaivetaan Acceptin luuranko esiin biisissä Devil´s dice, ihan mieluisaa minun korvalle. Seuraavaksi paahdetaan pari biisiä ihan mallikkaasti mutta päämäärä jää hiukan epäselväksi. Seuraava kiintopiste löytyy biisistä Hate stinger jossa kertosäe ainakin on erittäin mieleenjäävä. Hyvä groove kaikenkaikkiaan muutenkin tässä veisussa. Miellyttävästi juntataan myös Braindead herossa ja melodiaa lykätään ilmoille taas hyvinkin paljon vanhan Acceptin tyyliiin. Taas mennään enemmän U.D.O:n keskitempojumputustahtiin Pray for the Hunted kajahtaessa ilmaan. Levyn paras prechorus, ylivoimaisesti. Hiukan mennään päätösbiisi The Healerissa slovariosaston puolelle tavallaan. Ja näissähän U.D.O harvoin missaa pointtiaan. Eli toimii. Yleisarvosanaa ei esim. Faceless worldin tasolle saada nostetuksi, ei näillä biiseillä mutta kyllä tästä Best of U.D.O-tuplalevylle pari raitaa voisi irroittaa makeasti.

Arvosana : 7-/10



U.D.O : No limits

Bändin kuudes levy alkaa lupaavalla introlla mutta heti h-hetkellä eli ensimmäisessä biisissä ei minusta lupauksille anneta katetta, Udo kirkuu, soinnut vaihtuvat tiuhaan ja kuorot toimivat kuten aina mutta ideaa en tarpeeksi biisistä löydä. Toisesta biisistä löytyy selviä viittauksia jonkin aikakauden Acceptiin mutta biisinä ei yllä sille tasolle. Pikkuisen lupaavampaa groovia löytyy jo seuraavasta levyn nimibiisistä joka on oikeastaan jo ihan kelpaava värssy, jokohan paranisi yleistunnelma? Itseasiassa kyllä, seuraava biisi With a vengeance voisi olla ihan hyvin loistokkaalta Faceless world-levyltäkin vähän oiottuna versiona, itämaisia kuvioita viljellään jämäkkään taustaan ja homma toimii kyllä. Sen jälkeen ajaudutaankin taas mitäänsanomattumuuden suohon, ajoittain on sellainen fiilis että onko tämä nyt hyvää vai ei mutta ei kuitenkaan ole. Soitto toimii kyllä hienosti kuten olettaakin (jämäkkä Stefan Shwarzmann jälleen kannuissa) mutta muutamalla tarttuvalla biisillä ja jutulla ei ainakaan tällä arvostelupalstalla pitkälle pötkitä oli kuinka hyvä bändi kyseessä hyvänsä. Levyn lopussa on 3 biisiä jotak eivät kuulu U.D.O:n sävellyksiin joista yksi on jostain käsittämättömästä syystä Acceptin I´m a Rebel, Hyvä biisi mutten ymmärrä sen tarkoitusta levyllä varsinkin kun se aikansa puolesta olisi voinut loppua jo ajat sitten. Viimeinen biisi Azrael kuulostaakin jo joltain. Mutta liian myöhäistä, paskat on jo housuissa. Onneksi tätä kirjoittaessa on bändi jo lunastanut paikkansa takaisin viimeistään Man and the machine-levyllä.

Arvosana : 5,5/10



U.D.O : Live in Russia

Legendaarisen Udo Dirkschneiderin luotsaaman soolobändinsä Venäjällä tallennettua tuplalivetallennetta voi suositella kyllä kaikille Accept/U.D.O-faneille varauksetta. Kummempia introja ei keikalla kuulla, levy lähtee käyntiin Holy-levyn nimikko/avausraidalla mallikkaasti. "You know i´m holy, so f**king holy" Udo kirkuu ja tuskin on kovin väärässäkään asian suhteen. Kolmanteen biisiin asti bändi malttaa olla soittamatta Acceptia ja klassikko Midnight mover otetaan haltuun huomattavasti alkuperäistä elävämpänä ja vauhdikkaampana versiona kuin alkuperäinen. Joka levyltä kuullaan klassikkoja ja nimibiisitkin suunnilleen, valitettavasti Timebomb ja Faceless world-rieskoilta ei paljoa biisejä kuulla. Liekö sitten kahden kitaravirtuoosin tähdittämän Timebombin biisit nykyiselle kokoonpanolle hiukan liian tukalia soittaa (?), Faceless worldin aavistuksen teknomainen yleissoundi saattaa olla vaikea toteuttaa livenä, syntsapohjiakin levyllä taitaa melkein eniten U.D.O:n tuotoksista löytyä, no Heart of Gold ja Living on a frontline kuullaan onneksi kuitenkin. Sääli sinänsä koska nuo kaksi levyä ovat mielestäni kaksi kovinta U.D.O:n tuotosta. Rumpusoolo ei kyllä muuta kun jaksaa suunnilleen naurattaa, kokoonpanon rumpalia nimittäin ei voi verratakaan U.D.O:n pitkäaikaisen luottorumpalin Stefan Shwarzmannin työskentelyyn. Nykykokoonpanossa mielenkiintoista on myös se että toisena kitaristina toimii Acceptin alkuperäinen rumpali Stefan Kaufmann. Levyn yleisilmettä tämä rumpalikaan ei onnistu kyllä kaikesta huolimatta pilaamaan. Muutama harvinaisempikin biisi on mukaan otettu, mm.Acceptin hieno Winter dreams jota ei varmasti ole puhkisoitettu keikoilta, samoin Acceptin Turn me on on varmaankin hiukan harvinaisempi veto myös. Alkuaikojen U.D.O-hitit In the Darkness sekä Animal house kuullaan myös kuten myös loistokas Acceptin Heaven is Hell Acceptin parhaalta ja joidenkin mielestä myös viimeiseltä kunnon studiolevyltä Russian roulette jolta kuullaan myös Monster man sekä T.V War. Levyn päättää suhteellisen odotetusti lähestulkoon legendaarisin U.D.O:n biisi They want war jota osaa hoilata kolmevuotiaskin mukana + outro (Shout it out soolo). Levystä jää hyvä maku suuhun. Hittejä jää puuttumaan mutta toisaalta paria poikkeusta lukuunottamatta nämäkin biisit ovat pakkosoitettavia kaikki joten ei voi valittaa. Olisipa ollut keikalla.

Arvosana : 8-/10



U.D.O : Man and machine

Uusimmalla levyllään U.D.O palaa takaisin ruotuun parin vähintäänkin keskinkertaisen levyn jälkeen. Levyn aloittaa nimen mukainen intro jonka jälkeen nimibiisi laitetaan käyntiin. Jo prechoruksen kohdalla nousee peukku pystyyn : Perusarvoihin on palattu ja onnistuneesti. Kertsi jää myös soimaan armotta päähän. Loistava avaus. Private eye laittaa vauhtia peliin ja Acceptmaisesti starttaava Animal insticnt on kerrassaan loistavaa perusheviä ja rullaa todella hienosti, Acceptin haamu kummittelee takavasemmalla koko ajan vielä seuraavassakin biisissä. Saksan lahja naisheville, eli Doro Pesch esiintyy seuraavassa laulamalla Udon kanssa hempeän dueton. No jos UDO on aisaparina niin hempeys saa ajoittan kyllä hieman huvittavia piirteitä. Ehkä biisi nyt kuitenkin on jostain kotoisin. Rullaavaa heviä tarjoillaan koko loppukiekko, parhaiten seasta erottuu Loistava Die like a lion. Laittaa nyökyttämään väkisinkin. Levy päätetään mahtipontisella slovarilla Unknown traveller . Levy on yhdistelmä Acceptista tutuksi tulleitä elementtejä , äijäkuoroja ja kivaa perusriffittelyä, kitaratuplauksia ja yllättävän vähän U.D.O.:n aiemmasta tuotannosta napattuja juttuja. Esim teutoniperspektiivejä ei viljellä lainkaan levyn edetessä. Ja biisit ovat suhteellisen simppeleitä. Mutta levyn voi näillä eväillä tehdä hienosti. Mikä onkaan bändin linja tulevaisuudessa, vai kuoleeko Udo sydänkohtaukseen esim.kesken keikan kuten kaveripiirissä on jo ounasteltu kieli poskessa tapahtuvan jossain käänteessä. No toivottavasti näin ei käy. Aika näyttää.

Arvosana : 8/10



U.D.O. : Nailed to Metal - The Complete History

Legendaarisen Udo Dirkschneiderin luotsaama U.D.O. julkaisee vihdoin DVD:n urastaan, ja kerrottavaahan piisaa. Kiinnostavimmaksi paketissa noussee Live from Russia-konsertti, sekä kaikki yhtyeen musiikkivideot pikku extroilla varustettuna. Mukana myös nykyisten jäsenien biot, galleria, diskografia sämpleineen & lyriikoineen, bonusbiisejä (lähinnä biisien demoversioita), weblinkkejä ym.kivaa. Mielenkiintoisessa Behind the scenes-osioissa bändi zoomailee Venäjällä sekä Amerikan mantereella, ja onpa osioon saatu myös Udon uhkarohkea laskuvarjohyppy ilmojen halki (avustajan sylissä tosin). Eli kauraa löytyy kattavasti, ja interaktiiviset valikot toimivat selkeästi. Konsertti ja sen soundit ovat huolellisesti kasattuja, joskin ajoittain kuvassa vilahtelee melko käsittämättömiä efektejä. Varsinaiset miinukset/ihmettelyt siitä että biisejä on mukana vain 9 kpl, bändihän tunnetusti vetää kuitenkin huomattavasti pitempää settiä. Myös tuoreimman Man and machine-albumin biisejä olisi joukossa mielellään nähnyt, levyhän on ollut ulkona kohta parisen vuotta. Sen sijaan muutama Accept-klassikko kuullaan, mm.hieno balladi Winter dreams. Levy sisältää hurjat 255 minuuttia tavaraa ja väittäisin rahalle löytyvän vastinetta. Yli 50-vuotias palosireeniäänellä varustettu pönäkkä pikku germaani ei voi olla kovin väärällä asialla. Äijän päästäkin kun saattaa löytyä vaikkapa infrapunasuuntain, jollei sitten muutamaa numeroa liian kookkaat aurinkolasit.

Arvosana : 8,5/10
Arvostelun löydät myös Hamara 5/02-lehdestä
Hamara-lehden sivut



U.D.O: Thunderball

Vuoden odotetuin uutuus, kivenkovan germaanin Thunderball vaikuttaa lunastavan paikkansa puolen minuuttia pyörittyään. Levyn nimibiisi avauksena on juuri sitä parasta U.D.O:a, jota meillä oli oikeus odottaakin. Tutun tehokkaat kitaroinnit, sekä helpot sing-a-long-kertsit määräävät kuten ennenkin. Jatkokin vaikuttaa hyvältä, mutta joudun muutaman kierroksen jälkeen katkerana bongaamaan muutaman ideaköyhän ohilyönninkin. Huumoriakin mahtuu matkaan, ryssien peput voidellaan letkeän sankarillisella haitarihumpalla Trainride In Russia. Samoin saa osansa Skandinaviakin, balladimainen The Land Of The Midnight Sun on pitkäsoiton parhaimmistoa. Levyn päätöstunnelmapala, nostalginen Blind eyes jousisovituksineen paljastaa jälleen kerran bändin herkimmillään. Hevin perusarvoihin vahvasti nojaava tuotos, jolta odotin hitusen enemmänkin loistokkaan Man And Machinen jälkeen. Samoilla, aavistuksen Acceptmaisilla taajuuksilla vyöryy eteenpäin tämäkin tuotos. Thunderball todistaa herra Dirkschneiderin bändin elävän ja olevan voimissaan, mikä onkin ensisijaisen tärkeää.

Arvosana : 3/5
Arvostelun löydät myös Hamara 2/03-lehdestä
Hamara-lehden sivut


Verjnuarmu: Muanpiällinen Helevetti

Huolestuttavaa, ensimmäistä kertaa olen ottanut näinkin vakavasti bändin joka sotkee huumoria ja heviä. Ei sillä, ei Verjnuarmunkaan vitsi kanna loputtomiin, mutta muutaman komean sävellyksen ovat levylle saaneet heitettyä. Savon murre on loppujen lopuksi aika hienosti sopiva mauste hevimusiikkiin, eivätkä Verjnuarmun tuonpuoleista puhkuvat lyriikatkaan edusta mitään heikointa antia. Suomen kielen maihinnousu hevimusiikkiin kun on aiheuttanut sen, että harvemmilal on oikeasti jotain mielenkiintoista sanottavaa tai tarinoitavaa. Pitemmän päälle levy alkaa puuduttamaan tietyiltä osin ja parissa kohdin jää kyllä fiilis, että kuuntelisi Klamydiaa. Ei silti, esim. Videobiisi Laalavat jouset tekee kyllä Marco Hietala-taustalauluineen vaikutuksen ja biisi jää soimaan päässä vaikka vastustelisi. Toinen jumiuttava hitti on selkeästi Tuljmyrskyt. Myös Kuuvven Sylen Syvvyyvessä tarjoilee melko mielenkiintoista tunnelmointia. Melko kosketinpitoinen äänimaailma kättelee kautta levyn komeasti rouhivien kitaroiden kanssa. Heviä. Puijon Perkele (päälaulaja) on äänellään yllättävän sopiva näin tanakkaan tavaraan, miehen ääni kun on mielestäni enemmänkin punk kuin metal. Hyvä konsepti on bändillä, oli sitten kuinka tosissaan/piloillaan rakenneltukin. Ei ota selkoa, mieluuummin kuuntelen kuitenkin kuin Teräsbetonia.

Arvosana : 7/10


Lisätty 21.03.2006


Wintersun: Wintersun

Konsepti on mielenkiintoinen. Yksi Suomen kovimmista rumpaleista istutetaan soittamaan äärinopeaa melodista metallia, jota taas on säveltänyt ja soittanut ainoastaan yksi henkilö. Herättää toki kiinnostuksen, ja laittaa perehtymään tarkemmin. Itse levy tuo hyvin paljon mieleen Children of Bodomin debyytin aikaansaamat tuntemukset. Eikä musiikkikaan kovin kaukaa liippaa, tosin Wintersun viljelee enemmän kansanmusiikkivaikutteita. Tai ainakin tarttuvammin, COB:n vastaavat ovat kärsineet pienestä tarttumapinnan puutteesta välillä. Samoin akustisia kitaroita ja kuoroja (ainakaan onnistuneita tai oikeaan nuottiin laulettuja) ei ole vilissyt Bodomien repertuaarissa koskaan. Wintersun tarjoaa näitäkin hienoimmasta päästä, ja tulenkin siihen tulokseen että säveltäjänä entinen Ensiferum-mies Jari Mäenpää saattaa olla Alexi Laihoa monipuolisempi, eikä nopeudessakaan tuntuisi kovin jäävän jalkoihin. Soittotaidon näyttämisentarvetta ei levy pursuile kovinkaan, vaikka otelautaa käytetäänkin monesta kohtaa. Hienoimmillaan ja herkimmillään Wintersun tuo esiin Emperor-tyylisiä fiiliksiä, rajuimmillaan tarjoilee taas ultratarkkaa tykitystä teutonimalliin brutaalihkoilla vokaaleilla, kaikki tämä useimmiten koskettimilla eeppiseksi kuorruttaen. Sitä taas en tiedä tuleeko Wintersun olemaan koskaan varsinainen bändi vaiko pelkkä parin miehen projekti. Eikä sillä ole niin väliäkään, hyvän levynhän voi siitäkin näköjään huolimatta tehdä.

Arvosana : 9-/10


Lisää arvosteluja tulossa !!

<<< Back